Syrjäytyminen on ainakin osin oman asenteen seurausta

Kun itse olin välivuotenani syrjäytymisvaarassa (ei työtä tai opiskelupaikkaa), päätin, että haen tähän kouluun ja menen työkkärin tarjoamaan työharjoitteluun jotta saan työkokemusta ja voin hakea osa-aikatöitä opiskelujen oheen.

Kaikki toteutui, KOSKA minulla oli E:n paperit lukiosta ja olin niin hyvä työntekijä, että sain pomon suosittelemana suoraan uuden työn kun koulu alkoi. Mutta moni syrjäytynyt on MASENTUNUT, joten ei se ole yhtä helppoa ja teoriassa oma syyhän se on ettei skarppaa siellä lukiossa tai jossain työpaikassa, mutta ei sille mahda mitään.

Eli ap mietis nyt vähän. Usein päihderiippuvaisuuskin voi heikentää mahdollisuuksia pääsääntöisesti työelämään ja eteenpäin.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

2, osuit tärkeään asiaan. Se tosiaan on pitkälti kotoa opittua. Työnteon, itsensä kehittämisen ja harkinnan arvostus opitaan pitkälti lapsena kotoa. Voin hyvin ymmärtää, miten esim. noilla syrjityillä travellereilla on asenne, että "muut polkevat meitä, ja siitä tämä johtuu". Mutta ei se ole kovin hyödyllistä, jos pyrkii nousemaan elämässä eteenpäin.

Ap

Ei sitä ajatella hyötykysymyksenä jos ihminen tuntee olevana alinta kastia. Jos se tuntemus on ollut koko elämän ajan ja elämä tuonut vastoinkäymisiä kovasta yrittämisestä huolimatta, niin eipä siinä enää toisten puheet auta, että olet ok ja sussa ei ole vikaa. Joskus on parempi syrjäytyä kuin ottaa aina lisää sontaa niskaan. Ei säälittelykään kivalta tunnu. Itsessä vika...mitä se auttaa syrjäytynyttä vielä ottaa lisäsyyllisyyttä harteille. Mitä edes on syrjäytyminen, kun kaikilla pelaa yhteydet netin kautta.

Kuten sanoin, näinhän se on. Toisaalta pahimmatkaan vastoinkäymiset eivät jokaista lannista. Hesarilla on sivuilla nyt hyvä juttu resilienssistä, luepa tämä:

http://www.hs.fi/elama/a1447743539174

Sivusta syyllistäminen ei ketään auta, mutta ehkä siinä voi itse miettiä kriittisesti sitä, millaisesta asenteesta on omassa tilanteessa apua ja kykeneekö sitä asennettaan muuttaa. Ei varmaan ole helppoa.

Ap

Asennemuutos voi kestää vuosien terapiaa ja siinä ehtii moni käydä huutelemassa mielipiteitään mten kuuluu elää ja ajatella.

Eläisit vaikka päivän minun elämänkokemuksilla ja luonteella, niin menisi suu soukemmalle. Luottamus nolla tiettyihin suuntiin. Vaikka kuinka luulet tietäväsi, niin niitä haavoittavia kokemuksia et voi tuntea. Joskus on parempi olla hiljaa asioista joihin ei ymmärrys riitä.

Tuut muuten todistaneeksi oikeaksi sen mitä ap sanoo. Sähän myönnät itekin, että sulla on väärä elämänasenne. Se on sitte toinen juttu, mistä SE johtuu, eikä apkaan sitä väitä että se olisi ihmisen oma vika jos lapsena on päähän nuijittu uhrin rooli.

Ohis

Kiitos, hyvä että joku ymmärsi. En väitä.

Ap

Vierailija kirjoitti:

Kun itse olin välivuotenani syrjäytymisvaarassa (ei työtä tai opiskelupaikkaa), päätin, että haen tähän kouluun ja menen työkkärin tarjoamaan työharjoitteluun jotta saan työkokemusta ja voin hakea osa-aikatöitä opiskelujen oheen.

Kaikki toteutui, KOSKA minulla oli E:n paperit lukiosta ja olin niin hyvä työntekijä, että sain pomon suosittelemana suoraan uuden työn kun koulu alkoi. Mutta moni syrjäytynyt on MASENTUNUT, joten ei se ole yhtä helppoa ja teoriassa oma syyhän se on ettei skarppaa siellä lukiossa tai jossain työpaikassa, mutta ei sille mahda mitään.

Eli ap mietis nyt vähän. Usein päihderiippuvaisuuskin voi heikentää mahdollisuuksia pääsääntöisesti työelämään ja eteenpäin.

Totta kai noin, en minä ole muuta väittänytkään.

Ap

Auttaako päihderiippuvaista paremmin se, että tajuaa, että itsellä on voimavaroja hakeutua hoitoon ja pyrkiä eroon riippuvuudesta.

Vai se, että ajattelee, että tälle en mitään voi, kun oli niin paskat vanhemmat ja työnantajakin ihan ilkeyttään potki pihalle ja tyttöystävä oli saatanallisen ilkeä ja itsekäs eikä jäänyt seuraamaan mun dokaamista?

Vaikka ois kuinka huono tilanne, siinä on iso ero, miten siihen tilanteeseen asennoituu. Kipeä tosiasia. Tottamooses se on helpompaa asennoitua aktiivisesti elämään jos elämä on valmiiksi helppoa. Mutta ei tässä nyt siitä ole edes kysymys vaan siitä voiko huonoissakin elämäntilanteissa asenteella olla merkitystä. Kyllä voi, vaikka sitä on itselleen tietty ikävä myöntää ja on sitte toinen asia miten se asennemuutos on mahdollista toteuttaa.

Mielenterveysongelmat eivät lähde pois asenteella vaikka asennetta niitä vastaan taistelemiseen tarvitaan. Jos lähtisivät, en olisi ikinä joutunut lähtemään pois jumpasta kesken kun seinät kaatuu päälle ja happi loppuu, tai kauppajonosta, juhlista tai töistä. En ole toistaiseksi syrjäytynyt, mutta jotkut pahat masennuskaudet ovat olleet sellaisia, että jos mulla ei olisi työpaikkaa niin ne syrjäyttäisivät mut työnhausta ja opiskelupaikan hausta. On ihan eri asia mennä töihin vähän huonossa kunnossa rutiinien keskelle kuin lähteä tavoittelemaan täysin hajonneen itsetunnon ja sairauden kanssa jotain koulu- tai työpaikkaa johon liittyy kilpailua ja paineita. 

Elämä opettaa. Ensin olet sellainen, jolla on ap:n asenne ja sitten tapahtuu jotain mikä sairastuttaa psyykkisesti. Pelkotilojen kanssa on täysin mahdotonta elää normaalia tuottavaa elämää. Se ei todellakaan ole tahdonvoimasta, älystä tai asenteesta kiinni. 

Vierailija kirjoitti:

Auttaako päihderiippuvaista paremmin se, että tajuaa, että itsellä on voimavaroja hakeutua hoitoon ja pyrkiä eroon riippuvuudesta.

Vai se, että ajattelee, että tälle en mitään voi, kun oli niin paskat vanhemmat ja työnantajakin ihan ilkeyttään potki pihalle ja tyttöystävä oli saatanallisen ilkeä ja itsekäs eikä jäänyt seuraamaan mun dokaamista?

Vaikka ois kuinka huono tilanne, siinä on iso ero, miten siihen tilanteeseen asennoituu. Kipeä tosiasia. Tottamooses se on helpompaa asennoitua aktiivisesti elämään jos elämä on valmiiksi helppoa. Mutta ei tässä nyt siitä ole edes kysymys vaan siitä voiko huonoissakin elämäntilanteissa asenteella olla merkitystä. Kyllä voi, vaikka sitä on itselleen tietty ikävä myöntää ja on sitte toinen asia miten se asennemuutos on mahdollista toteuttaa.

Näinkin kyllä. Poistamatta ihmisten vastuuta olla muille inhimillinen ja oikeamielinen. Lähtökohdilleen ei oikein kukaan mitään voi, ja elämässä voi moni asia mennä mönkään ilman omaa syytä, mutta epäonneenkin voi reagoida monella tavalla.

Ap

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

On aika kestämätöntä ajatella, että ihmisillä ei itsellään olisi omaan elämäänsä osaa tai arpaa, kaikki vaan tapahtuu heille ulkoapäin.

Ap

Tää on vähän niinkuin 50/50. Siksi muillakin ihmisillä on vastuu siitä miten kanssaihmisiä kohdellaan. Muutenhan kaikki eläisi kuin siat pellossa eivätkä välitä mitä tekevät muille, koska odottavat että jokainen itse setvii niistä aiheutuneet ongelmat. Me olemme laumaolentoja joten muiden teoilla on ja kuuluu olla merkitys. Olen kyllä siinä samaa mieltä että ihminen voi hallita tiettyyn pisteeseen elämäänsä, mutta voi olla myös yllättävää(ja asian ehkä jopa mielellään kieltää) että kuinka paljon merkitystä muilla asioilla, kuten synnynnäisellä temperamentilla, menneisyyden kokemuksilla, sosiaaliluokalla ym. on ollutkaan merkitystä tähän hetkeen pääsemisen kannalta.

No mutta just noinhan se menee. Siis tuota siat pellossa -meininkiähän tämä elämä just on.

Minulla on sosiaaliset pelot ja masennus vaikeuttaneet elämääni. Voisin varmaan jollain asennemuutoksella saada elämäni raiteille, mutta minulla ei ole uskoa tulevaisuuteen. Ei riitä että joku tulee rohkaisemaan minua ja sanomaan, että "usko nyt itseesi" ja jos päätän olla uskomatta, aletaan minua syyttää epäuskosta. En uskoisi Allahiinkaan, vaikka minua kehotettaisiin uskomaan siihen. Voidaanko minua syyttää asennevammasta? Ehkä. Olenko itse vastuussa siitä? Ainoastaan yhteiskunnan silmissä. Niin kauan kun yhteiskunta ei ole demokraattinen (ja sitä se ei ole), sillä ei ole oikeutta vaatia keneltäkään mitään.

Vierailija kirjoitti:

Ei, en väitä, etteikö yhteiskunta voi polkea joitain ihmisryhmiä. Lähtökohdatkin ovat meillä kaikilla erilaisia, ei mene pelinappulat tasan.

Mutta on tässä paljon myös asenteesta kiinni. Syytätkö vastoinkäymisistä aina jotakin muuta ja katsot olevasi mielivallan tai huonon tuurin uhri? Vai menetkö ensin itseesi ja mietit, mitä teit väärin ja mitä teet seuraavalla kerralla toisin?

Katselin tässä sivusilmällä Herolta dokumenttia britti-travellereista. Siinä oli joku perhe menossa katsomaan perheen isää vankilaan. Tarkoitus oli ilmeisesti käyttää nuorinta tytärtä juhlavaatteissa katsomassa isäänsä (käänsin kesken kanavalla, enkä ole ihan juonesta perillä, mutta bear with me).

Matkaan lähdettiin aivan liian myöhään ja vankilaan saavuttiin vasta, kun vierailuaika oli päättynyt. Siinä sitten vaadittiin vartijoita muuttamaan sääntöjä ja sallimaan silti vierailu. Ja kun pyyntöön ei suostuttu, sitä nuorinta itketettiin urakalla ja haukuttiin vankilaviranomaisia. "He pilasivat hänen elämänsä tärkeimmän päivän".

Itse olisin ajatellut, että voi räkä, oma vika kun en lähtenyt ajoissa.

Väitän, että tuo "se on aina jonkun muun vika, en minä asialle mitään voi" on laajemminkin liukas tie kohti heikkoa elämänhallintaa ja syrjäytymistä. Varsinkin jos lähtökohdat muutenkin ovat huonot.

Niimpä, "varsinkin, jos lähtökohdat ovat muutenkin huonot".

Entä, jos ei jaksa vain taistella!?

Koittaa pysyä traumoineen normaalien ihmisten parissa, jotka säälimättä kivittävät sinua pienimmästäkin poikkeamasta!

Katsoa, kun muilla menee hyvin, ponnistelematta läheskään niin paljon, kuin itse joudut ponnistella.

Suurinpana haaveenasi olla vain aivan tavallinen ihminen, etkä ainainen silmätikku! Kun et vain osaa olla kuin muut..

Minä jaksan! Moni olisi tehnyt sijassani itsarin tai ajautunut käyttämään päihteitä.

Mutta kaikki eivät olekaan yhtä vahvoja kuin minä.

Siksi vaikka itsellä menee nykyään hyvin tiedän, mitä on olla hylkiö myös ja saavat täydet sympatiani, eikä yhtään enempää lyttäämistä!

En usko tuuriin, vaan mielivalta on faktaa ja determinismi.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

2, osuit tärkeään asiaan. Se tosiaan on pitkälti kotoa opittua. Työnteon, itsensä kehittämisen ja harkinnan arvostus opitaan pitkälti lapsena kotoa. Voin hyvin ymmärtää, miten esim. noilla syrjityillä travellereilla on asenne, että "muut polkevat meitä, ja siitä tämä johtuu". Mutta ei se ole kovin hyödyllistä, jos pyrkii nousemaan elämässä eteenpäin.

Ap

Ei sitä ajatella hyötykysymyksenä jos ihminen tuntee olevana alinta kastia. Jos se tuntemus on ollut koko elämän ajan ja elämä tuonut vastoinkäymisiä kovasta yrittämisestä huolimatta, niin eipä siinä enää toisten puheet auta, että olet ok ja sussa ei ole vikaa. Joskus on parempi syrjäytyä kuin ottaa aina lisää sontaa niskaan. Ei säälittelykään kivalta tunnu. Itsessä vika...mitä se auttaa syrjäytynyttä vielä ottaa lisäsyyllisyyttä harteille. Mitä edes on syrjäytyminen, kun kaikilla pelaa yhteydet netin kautta.

Kuten sanoin, näinhän se on. Toisaalta pahimmatkaan vastoinkäymiset eivät jokaista lannista. Hesarilla on sivuilla nyt hyvä juttu resilienssistä, luepa tämä:

http://www.hs.fi/elama/a1447743539174

Sivusta syyllistäminen ei ketään auta, mutta ehkä siinä voi itse miettiä kriittisesti sitä, millaisesta asenteesta on omassa tilanteessa apua ja kykeneekö sitä asennettaan muuttaa. Ei varmaan ole helppoa.

Ap

Asennemuutos voi kestää vuosien terapiaa ja siinä ehtii moni käydä huutelemassa mielipiteitään mten kuuluu elää ja ajatella.

Eläisit vaikka päivän minun elämänkokemuksilla ja luonteella, niin menisi suu soukemmalle. Luottamus nolla tiettyihin suuntiin. Vaikka kuinka luulet tietäväsi, niin niitä haavoittavia kokemuksia et voi tuntea. Joskus on parempi olla hiljaa asioista joihin ei ymmärrys riitä.

Tuut muuten todistaneeksi oikeaksi sen mitä ap sanoo. Sähän myönnät itekin, että sulla on väärä elämänasenne. Se on sitte toinen juttu, mistä SE johtuu, eikä apkaan sitä väitä että se olisi ihmisen oma vika jos lapsena on päähän nuijittu uhrin rooli.

Ohis

Myönnän sen ja tiedän aika tarkasti mistä se johtuu. Päähän nuijitaan ulkopuolelta. Se ei ole sen lapsen vika. Sitten nuijitaan lisää koska on liian nuijittu. Voi olla vähän vaikeaa löytää se vastuullinen selviytyjä itsestään kun vieläkin pelkää että jostain päin isketään. Jos se asenne ja psyyke olisi vahva ja oikeanlainen, ulkopuoliset eivät voisi vaikuttaa negatiivisesti ja olisi ystäviä joiden kanssa voi jakaa asioita. Kaikki haavat vaan eivät ole korjattavissa. Arpeutuminen voi kestää pitkään. Kun luulee että nyt se on ehjä niin joku repäisee sen auki ja prosessi pitää aloittaa alusta.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

2, osuit tärkeään asiaan. Se tosiaan on pitkälti kotoa opittua. Työnteon, itsensä kehittämisen ja harkinnan arvostus opitaan pitkälti lapsena kotoa. Voin hyvin ymmärtää, miten esim. noilla syrjityillä travellereilla on asenne, että "muut polkevat meitä, ja siitä tämä johtuu". Mutta ei se ole kovin hyödyllistä, jos pyrkii nousemaan elämässä eteenpäin.

Ap

Ei sitä ajatella hyötykysymyksenä jos ihminen tuntee olevana alinta kastia. Jos se tuntemus on ollut koko elämän ajan ja elämä tuonut vastoinkäymisiä kovasta yrittämisestä huolimatta, niin eipä siinä enää toisten puheet auta, että olet ok ja sussa ei ole vikaa. Joskus on parempi syrjäytyä kuin ottaa aina lisää sontaa niskaan. Ei säälittelykään kivalta tunnu. Itsessä vika...mitä se auttaa syrjäytynyttä vielä ottaa lisäsyyllisyyttä harteille. Mitä edes on syrjäytyminen, kun kaikilla pelaa yhteydet netin kautta.

Kuten sanoin, näinhän se on. Toisaalta pahimmatkaan vastoinkäymiset eivät jokaista lannista. Hesarilla on sivuilla nyt hyvä juttu resilienssistä, luepa tämä:

http://www.hs.fi/elama/a1447743539174

Sivusta syyllistäminen ei ketään auta, mutta ehkä siinä voi itse miettiä kriittisesti sitä, millaisesta asenteesta on omassa tilanteessa apua ja kykeneekö sitä asennettaan muuttaa. Ei varmaan ole helppoa.

Ap

Asennemuutos voi kestää vuosien terapiaa ja siinä ehtii moni käydä huutelemassa mielipiteitään mten kuuluu elää ja ajatella.

Eläisit vaikka päivän minun elämänkokemuksilla ja luonteella, niin menisi suu soukemmalle. Luottamus nolla tiettyihin suuntiin. Vaikka kuinka luulet tietäväsi, niin niitä haavoittavia kokemuksia et voi tuntea. Joskus on parempi olla hiljaa asioista joihin ei ymmärrys riitä.

Tuut muuten todistaneeksi oikeaksi sen mitä ap sanoo. Sähän myönnät itekin, että sulla on väärä elämänasenne. Se on sitte toinen juttu, mistä SE johtuu, eikä apkaan sitä väitä että se olisi ihmisen oma vika jos lapsena on päähän nuijittu uhrin rooli.

Ohis

Kiitos, hyvä että joku ymmärsi. En väitä.

Ap

Ap kommentoi ja ap vastaa..

Vierailija kirjoitti:

Mielenterveysongelmat eivät lähde pois asenteella vaikka asennetta niitä vastaan taistelemiseen tarvitaan. Jos lähtisivät, en olisi ikinä joutunut lähtemään pois jumpasta kesken kun seinät kaatuu päälle ja happi loppuu, tai kauppajonosta, juhlista tai töistä. En ole toistaiseksi syrjäytynyt, mutta jotkut pahat masennuskaudet ovat olleet sellaisia, että jos mulla ei olisi työpaikkaa niin ne syrjäyttäisivät mut työnhausta ja opiskelupaikan hausta. On ihan eri asia mennä töihin vähän huonossa kunnossa rutiinien keskelle kuin lähteä tavoittelemaan täysin hajonneen itsetunnon ja sairauden kanssa jotain koulu- tai työpaikkaa johon liittyy kilpailua ja paineita. 

Elämä opettaa. Ensin olet sellainen, jolla on ap:n asenne ja sitten tapahtuu jotain mikä sairastuttaa psyykkisesti. Pelkotilojen kanssa on täysin mahdotonta elää normaalia tuottavaa elämää. Se ei todellakaan ole tahdonvoimasta, älystä tai asenteesta kiinni. 

Kuten itsekin sanot, taistelu mielenterveysongelmia vastaan vaatii asennetta. Ei sinuakaan auttaisi ajatella, että masennus vain tapahtuu sinulle, eikä asialle mitään voi.

Mutta eri asia sitten se, että miksi masentaa. Totta kai masennus voi iskeä kehen tahansa. Se on herraparatkoon sairaus eikä mikään tietoisti valittu asenne! Ikinä ole sellaista väittänyt enkä ajattele niin!

Aika paljon kuvittelet tietäväsi minusta ja elämästäni. Olen viisikymppinen ihminen, perheessänikin on masennusta ja muita vastoinkäymisiä suorastaan pökerryttävä määrä.

Ja täsmennyksen vuoksi kerrottakoon nyt, että aloitus ei tullut mieleeni syyllistämistarkoituksessa, vaan kasvatuksellisena asiana. Että millaista suhtautumista kannattaisi lapselle opettaa. Se oli taustamotiivi aloitukselleni, eikä todellakaan ollut tarkoitus masentuneita mollata. Mielestäni en niin kyllä tehnytkään, mutta viestinnässä virhetulkinnar ovat tavallisia, ja ehkä olisi pitänyt muotoilla teksti toisin.

Ap

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

2, osuit tärkeään asiaan. Se tosiaan on pitkälti kotoa opittua. Työnteon, itsensä kehittämisen ja harkinnan arvostus opitaan pitkälti lapsena kotoa. Voin hyvin ymmärtää, miten esim. noilla syrjityillä travellereilla on asenne, että "muut polkevat meitä, ja siitä tämä johtuu". Mutta ei se ole kovin hyödyllistä, jos pyrkii nousemaan elämässä eteenpäin.

Ap

Ei sitä ajatella hyötykysymyksenä jos ihminen tuntee olevana alinta kastia. Jos se tuntemus on ollut koko elämän ajan ja elämä tuonut vastoinkäymisiä kovasta yrittämisestä huolimatta, niin eipä siinä enää toisten puheet auta, että olet ok ja sussa ei ole vikaa. Joskus on parempi syrjäytyä kuin ottaa aina lisää sontaa niskaan. Ei säälittelykään kivalta tunnu. Itsessä vika...mitä se auttaa syrjäytynyttä vielä ottaa lisäsyyllisyyttä harteille. Mitä edes on syrjäytyminen, kun kaikilla pelaa yhteydet netin kautta.

Kuten sanoin, näinhän se on. Toisaalta pahimmatkaan vastoinkäymiset eivät jokaista lannista. Hesarilla on sivuilla nyt hyvä juttu resilienssistä, luepa tämä:

http://www.hs.fi/elama/a1447743539174

Sivusta syyllistäminen ei ketään auta, mutta ehkä siinä voi itse miettiä kriittisesti sitä, millaisesta asenteesta on omassa tilanteessa apua ja kykeneekö sitä asennettaan muuttaa. Ei varmaan ole helppoa.

Ap

Asennemuutos voi kestää vuosien terapiaa ja siinä ehtii moni käydä huutelemassa mielipiteitään mten kuuluu elää ja ajatella.

Eläisit vaikka päivän minun elämänkokemuksilla ja luonteella, niin menisi suu soukemmalle. Luottamus nolla tiettyihin suuntiin. Vaikka kuinka luulet tietäväsi, niin niitä haavoittavia kokemuksia et voi tuntea. Joskus on parempi olla hiljaa asioista joihin ei ymmärrys riitä.

Tuut muuten todistaneeksi oikeaksi sen mitä ap sanoo. Sähän myönnät itekin, että sulla on väärä elämänasenne. Se on sitte toinen juttu, mistä SE johtuu, eikä apkaan sitä väitä että se olisi ihmisen oma vika jos lapsena on päähän nuijittu uhrin rooli.

Ohis

Kiitos, hyvä että joku ymmärsi. En väitä.

Ap

Ap kommentoi ja ap vastaa..

No ei kommentoi, osaan puolustaa ihan itse itseäni. Meinaat, että kukaan ei voi ajatella kuten minä? ;-)

Ap

Itellä ollu paniikkihäiriö ja sosiaalisten tilanteiden pelko, kovia ahdistuskohtauksia. Luulen, että jos itse joutuisitte nämä käymään läpi ymmärtäisitte meitä paremmin joilla takaisin työelämään hyppääminen ei ole niin mutkatonta. Näistä ongelmista en ole kertonut kun kaikista läheisimmille, en halunut saada sitä hullun leimaa jne.. Toki kun et kerro saat kuulla olevasi laiska, sossupummi ja luuseri. Yksi kaveri jaksoi jatkuvasti jankuttaa miksi en mene töihin, katkaisin välit häneen lopullisesti, oli koulukiusaajamainen sävy hänen jutuissa.

-mies

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

2, osuit tärkeään asiaan. Se tosiaan on pitkälti kotoa opittua. Työnteon, itsensä kehittämisen ja harkinnan arvostus opitaan pitkälti lapsena kotoa. Voin hyvin ymmärtää, miten esim. noilla syrjityillä travellereilla on asenne, että "muut polkevat meitä, ja siitä tämä johtuu". Mutta ei se ole kovin hyödyllistä, jos pyrkii nousemaan elämässä eteenpäin.

Ap

Ei sitä ajatella hyötykysymyksenä jos ihminen tuntee olevana alinta kastia. Jos se tuntemus on ollut koko elämän ajan ja elämä tuonut vastoinkäymisiä kovasta yrittämisestä huolimatta, niin eipä siinä enää toisten puheet auta, että olet ok ja sussa ei ole vikaa. Joskus on parempi syrjäytyä kuin ottaa aina lisää sontaa niskaan. Ei säälittelykään kivalta tunnu. Itsessä vika...mitä se auttaa syrjäytynyttä vielä ottaa lisäsyyllisyyttä harteille. Mitä edes on syrjäytyminen, kun kaikilla pelaa yhteydet netin kautta.

Kuten sanoin, näinhän se on. Toisaalta pahimmatkaan vastoinkäymiset eivät jokaista lannista. Hesarilla on sivuilla nyt hyvä juttu resilienssistä, luepa tämä:

http://www.hs.fi/elama/a1447743539174

Sivusta syyllistäminen ei ketään auta, mutta ehkä siinä voi itse miettiä kriittisesti sitä, millaisesta asenteesta on omassa tilanteessa apua ja kykeneekö sitä asennettaan muuttaa. Ei varmaan ole helppoa.

Ap

Asennemuutos voi kestää vuosien terapiaa ja siinä ehtii moni käydä huutelemassa mielipiteitään mten kuuluu elää ja ajatella.

Eläisit vaikka päivän minun elämänkokemuksilla ja luonteella, niin menisi suu soukemmalle. Luottamus nolla tiettyihin suuntiin. Vaikka kuinka luulet tietäväsi, niin niitä haavoittavia kokemuksia et voi tuntea. Joskus on parempi olla hiljaa asioista joihin ei ymmärrys riitä.

Huokaus.

Minä en ole sanonut sinun elämästäsi yhtään mitään. Rauhoitu.

Olen koko ajan sanonut, että kaikkeen ei asenteesta ole apua. Tai että asenteen muuttaminen onnistuisi *vips* tuosta vaan.

Ap

No. Olet lapsena häiriökäyttäytyjä syystä, että sua on koko ajan potkittu henkisesti ja fyysisesti.

Jostain saat voimaa muuttua ja muuttaa koko elämäsi.

Joku joka on tuntenut sut lapsena vihaa sua ja länkyttää, että olet paha ihminen jne jne..

Niin, mitä siihen pitäisi sanoa?

Itseltäni nuo kateellisten panettelut ja mustamaalaamis yritykset valuvat kuin vesi hanhen selästä.

Mutta kaikki eivät olekaan kuin minä.

On niitä, jotka eivät enää aikuisenakin jaksa todistella olevansa yhteiskuntakelpoinen.

Hmm. En ole samaa mieltä. Itse olen syrjäytynyt nuori nainen. Olen eläkkeellä mt-syistä. Eläke on pieni, joten rahaa ei kauheasti ole. Hyviä ystäviä minulla on kaksi, josta toinen ei asu samalla paikkakunnalla. Toista näen useammin. En kuitenkaan sairauden takia pääse aina lähtemään ulos, joten olen paljon sisällä. Yritän kyllä, joten siitä ei ole kiinni. Ystäväkään ei tietenkään joka päivä luonani käy, joskus on viikon kaksi poiskin. En välttämättä tapaa kauheasti ihmisiä sinä aikana, koska ulos meneminen on tosiaan vaikeaa. Minulla on noiden ystävien lisäksi pari kaveria, mutta heidän tapaaminen on myös vaikeaa.

Ap on oikeassa. Eikä hän mielestäni syyllistä sairaita ja lapsena kaltoin kohdeltuja, joten minusta on melko joutavaa niistä tilittää.

On tää jännä kulttuuri tää suomalainen kun nätisti muotoiltukin ajatus siitä, että omalla asennoitumisella on väliä kaikissa oloissa koetaan syyllistämiseksi. Se on syyllistämistä oikeestaan vaan jos siitä seuraa, että sen varjolla lopetetaan palvelut ja tuki mielisairailta, työttömiltä jne ja vaaditaan niitä ite hankkimaan elantonsa ja terapiansa. Tuskin ap nyt mitään jenkkimallia tällä ajaa.

Vierailija kirjoitti:

Hmm. En ole samaa mieltä. Itse olen syrjäytynyt nuori nainen. Olen eläkkeellä mt-syistä. Eläke on pieni, joten rahaa ei kauheasti ole. Hyviä ystäviä minulla on kaksi, josta toinen ei asu samalla paikkakunnalla. Toista näen useammin. En kuitenkaan sairauden takia pääse aina lähtemään ulos, joten olen paljon sisällä. Yritän kyllä, joten siitä ei ole kiinni. Ystäväkään ei tietenkään joka päivä luonani käy, joskus on viikon kaksi poiskin. En välttämättä tapaa kauheasti ihmisiä sinä aikana, koska ulos meneminen on tosiaan vaikeaa. Minulla on noiden ystävien lisäksi pari kaveria, mutta heidän tapaaminen on myös vaikeaa.

Niin siis mistä et ole samaa mieltä?

Ap kysyy, koska ei ymmärrä pointtiasi

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Mielenterveysongelmat eivät lähde pois asenteella vaikka asennetta niitä vastaan taistelemiseen tarvitaan. Jos lähtisivät, en olisi ikinä joutunut lähtemään pois jumpasta kesken kun seinät kaatuu päälle ja happi loppuu, tai kauppajonosta, juhlista tai töistä. En ole toistaiseksi syrjäytynyt, mutta jotkut pahat masennuskaudet ovat olleet sellaisia, että jos mulla ei olisi työpaikkaa niin ne syrjäyttäisivät mut työnhausta ja opiskelupaikan hausta. On ihan eri asia mennä töihin vähän huonossa kunnossa rutiinien keskelle kuin lähteä tavoittelemaan täysin hajonneen itsetunnon ja sairauden kanssa jotain koulu- tai työpaikkaa johon liittyy kilpailua ja paineita. 

Elämä opettaa. Ensin olet sellainen, jolla on ap:n asenne ja sitten tapahtuu jotain mikä sairastuttaa psyykkisesti. Pelkotilojen kanssa on täysin mahdotonta elää normaalia tuottavaa elämää. Se ei todellakaan ole tahdonvoimasta, älystä tai asenteesta kiinni. 

Kuten itsekin sanot, taistelu mielenterveysongelmia vastaan vaatii asennetta. Ei sinuakaan auttaisi ajatella, että masennus vain tapahtuu sinulle, eikä asialle mitään voi.

Mutta eri asia sitten se, että miksi masentaa. Totta kai masennus voi iskeä kehen tahansa. Se on herraparatkoon sairaus eikä mikään tietoisti valittu asenne! Ikinä ole sellaista väittänyt enkä ajattele niin!

Aika paljon kuvittelet tietäväsi minusta ja elämästäni. Olen viisikymppinen ihminen, perheessänikin on masennusta ja muita vastoinkäymisiä suorastaan pökerryttävä määrä.

Ja täsmennyksen vuoksi kerrottakoon nyt, että aloitus ei tullut mieleeni syyllistämistarkoituksessa, vaan kasvatuksellisena asiana. Että millaista suhtautumista kannattaisi lapselle opettaa. Se oli taustamotiivi aloitukselleni, eikä todellakaan ollut tarkoitus masentuneita mollata. Mielestäni en niin kyllä tehnytkään, mutta viestinnässä virhetulkinnar ovat tavallisia, ja ehkä olisi pitänyt muotoilla teksti toisin.

Ap

Mutta tajuatko, että ne mt-sairaudet tarvitsee hoitoa? Sitä ei useinkaan tässä maassa saa. Lykätään pilleriresepti kouraan ja toivotaan ettei tapa itseään.