Resilientti ihminen selviytyy paremmin vastoinkäymisistä - vaikkapa koko perheen kuolemasta

Minä menetin toisen vanhempani 14-vuotiaana. Tuossa iässä en kyllä oikein osannut surra tai jäädä suremaan, kyllä menin elämässä eteenpäin. En edes muista sainko olla koulusta pois. Ehkä suremattomuuteen vaikutti myös se että edesmennyt ei ollut kovin läheinen minulle.

Nyt vanhempana on toisin. Meinasin menettää perheenjäseneni 2,5 vuotta sitten. Tilanne oli päällä puoli vuotta, sitten vasta perheenjäseneni parani eikä tarvinnut pelätä. Minulle kuitenkin jäi päälle shokki/paniikkitila 1,5 vuodeksi. Senkin jälkeen olen ollut vielä sairaslomalla vuoden, tilani on vakava masennus.

Myös toinen vanhempani on nyt jo iäkäs ja sairas ja saan pelätä hänen menettämistään. Minulla ei ole nyt enää muuta perhettä joten jäisin ihan yksin sitten. Myös taloudelliset vaikeudet ovat kamalat. En tiedä onko minusta enää töihin, mutta en oikein jaksa materialistisista asioista stressata.

Luulen että olisin henkisesti paremmassa kunnossa jos minulla olisi vaikkapa mies jolta saisi joskus halaukset tai henkistäkin tukea. Tai läheisiä sisaruksia. 

Siis en ole resilientti mutta selvisin yhden vanhemman kuolemasta kevyesti. 

Tunnistin itseni jutusta. Minulla on ollut todella vaikea lapsuus ja aikuisena huonoja parisuhdekokemuksia. Olen käynyt läpi asioita, joista monet traumatisoituisivat, mutta tekstissä käytetty sana "lannistumaton" kuvaa omaa asennettani hyvin. Monet ihmiset palaavat johonkin traumaattiseen kokemukseensa vielä vuosienkin päästä, syyttelevät vanhempiaan tai ex-puolisoaan ongelmistaan, minusta taas tuntuu, että olen päässyt yli kaikista vaikeista kokemuksista ja pettymyksistä. Olen hyvin tyytyväinen elämääni ja kaikkiaan onnellinen ihminen.

http://andrevei.blogspot.fi/?m=1

Vierailija kirjoitti:

Minä menetin toisen vanhempani 14-vuotiaana. Tuossa iässä en kyllä oikein osannut surra tai jäädä suremaan, kyllä menin elämässä eteenpäin. En edes muista sainko olla koulusta pois. Ehkä suremattomuuteen vaikutti myös se että edesmennyt ei ollut kovin läheinen minulle.

 

Nyt vanhempana on toisin. Meinasin menettää perheenjäseneni 2,5 vuotta sitten. Tilanne oli päällä puoli vuotta, sitten vasta perheenjäseneni parani eikä tarvinnut pelätä. Minulle kuitenkin jäi päälle shokki/paniikkitila 1,5 vuodeksi. Senkin jälkeen olen ollut vielä sairaslomalla vuoden, tilani on vakava masennus.

 

Myös toinen vanhempani on nyt jo iäkäs ja sairas ja saan pelätä hänen menettämistään. Minulla ei ole nyt enää muuta perhettä joten jäisin ihan yksin sitten. Myös taloudelliset vaikeudet ovat kamalat. En tiedä onko minusta enää töihin, mutta en oikein jaksa materialistisista asioista stressata.

 

Luulen että olisin henkisesti paremmassa kunnossa jos minulla olisi vaikkapa mies jolta saisi joskus halaukset tai henkistäkin tukea. Tai läheisiä sisaruksia. 

 

Siis en ole resilientti mutta selvisin yhden vanhemman kuolemasta kevyesti. 

Mulla vähän samansuuntaisia kokemuksia. Alapeukusta huonaan, että kaikki eivät pysty samaistumaan, mutta minä osaan kuvitella itseni paikallesi oikein hyvin.

En jaksa lukea tuota linkin artikkelia, mutta muutama asia tuli resilienssistä mieleen.

Kykyyn olla resilientti vaikuttaa kaikki samat asiat, kuin ihmisen persoonaan yleensäkin synnynnäinen temperamentti, kasvuolosuhteet, genetiikka. Kukaan ei tiedä missä suhteessa nämä määrittelevät ihmisen ominaisuuksia, kuten resilienssiä, mutta omalle motivaatiolle haastaa omaa ajattelua ja käytöstä annetaan tässä arvioinnissa yhä enemmän painoarvoa.

Susan Folkman on psykologi ja tutkia, johon kannattaa tutustua, jos haluaa ymmärtää enemmän perusteita tästä aiheesta. Hän on pohtinut paljon sitä, miksi joku selviää täysjärkisenä kohtuuttomista olosuhteista ja miksi joku toinen ei. Ensimmäiset tutkimukset hän teki homomiehistä, joiden puoliso on kuolemassa aidsiin. TÄmä aikana, jolloin aids oli tappava tauti ja homous ylipäätään tuomittua ja tämän vuoksi puoliso selviytyi yksin kuolevan puolison hoidosta, ympäristön asenteista ja siitä pelosta, selviääkö myöhemmin onko itse sairastunut.

Folkman puhuu käsitteestä "breather"; ihmisen kyky suurimman tuskan keskellä järjestää itselleen pieni helpottava hetki. Samoin hän puhuu ihmisen kyvystä antaa vaikeuksille arvoja ja merkityksiä. Hän puhuu myös omien elämäntavoitteiden muokkaamisesta. Kenenkään elämä ei ole sama suuren kriisin jälkeen, mutta hämmentävän suuri osa ihmisistä ei suostu muokkaamaan näkemystään hyvästä tulevaisuudesta todellisuutta vastaavaksi. Resilientit ihmiset antavat itselleen luvan huumoriin suurimmankin tuskan keskellä ja arvostavat omia ponnistuksiaan vaikeuksissa silloinkin, kun ne eivät muuta tilannetta toiseksi. Resielientit ihmiset näkevät vaivaa siirtääkseen tietoisesti huomiotaan asioihin, jotka ovat hyvin ja tekevät psyykkistä työtä kasvattaakseen näiden ehkä hyvinkin pienten positiivisten asioiden merkitystä oman ymmärryksensä kokonaisuudessa.

Osa näistä resilientin henkilön kyvyistä ja taipumuksista on helpommin harjoiteltavissa kuin toiset, mutta jokaisen kannattaisi aloittaa treenaus mielellään jo ennen kuin kriisi on päällä. Jokainenhan kohtaa elämässään useitakin suuria menetyksiä.

Resilientti ihminen selviytyy paremmin vastoinkäymisistä - kuin kuka? Kuin tavallinen ihminen vai? Kyllähän tavallisetkin ihmiset yleensä selviävät vastoinkäymisistä, mutta miten nopeasti ja helposti niistä sitten pitäisi selvitä? Onko tämä yhteiskunnan tehokkuusajattelua taas, että pitäisi selvitä nopeasti?

Suru ottaa aikansa, vaikka ei tekisi työkyvyttömäksi. Parisuhteen päättyminen yllättäen ja ilman keskustelua on traumaattista, ja asioiden prosessointi yksin vie aikansa. Mutta se prosessointi ja kriisin eri vaiheet on juuri sitä selviytymistä. Jos ei käy asioita läpi vaan hautaa ne täysin, ongelmat tulevat myöhemmin eteen.

Tärkeintä on antaa aikaa suremiselle, jos ihminen haluaa olla yksin niin kunnioita.  Väkisin menossa mukana on hyvää tarkoittava mutta raakalaismainen neuvo.

Itse viittasin kirjoituksessani resilienssiin ihmisen ominaisuutena; siis asiana, joka on ihmisessä normaali, määrältään ja ilmenemismuodoltaan vaihteleva asia. Myös elämänvaiheen mukaan vaihteleva asia.

Edelleen mielelläni viittaan Folkmaniin, sillä aavistelen, että resilienssistä on tulossa seuraava muodikas köökkipsykologien puheenaihe.( " Voi se meidän työpaikan Eero on niin ihanan resielientti!")

Kun resilienssistä puhutaan siinä merkityksessä, jossa Folkman siitä puhuu, se ei poissulje surua, eikä palvele yhteiskunnan tehokkuusajattelua. Tässä merkityksessä resilienssi on hyvinvointia, jota jokainen varmasti toivoo itselleen ja rakkaimmilleen.

Laitanpa tähän yhden Folkmanin luennon, joka löytyy youtubesta.

25

Tunnistan itseni kirjoituksesta. Kasvoin alkoholistiperheessa jossa raittiilla vanhemmalla oli henkisia ongelmia joita projektoi eritoten minuun. En ollut syyllinen isan juomiseen millaan tavalla, mutta aiti huusi minulle usein miten olisin "hullu lapsi, aivan kuin isansa", pahimpia loukkauksia en edes muista. Olin kuitenkin aivan normaali lapsi, lahjakas koulussa ja vapaa-ajan kotona nyhjottaen enka ikina kaupungilla rellestaen. Aiti vihasi minua koska satuin vain tulemaan enemman isaani luonteeltaan - olen iloinen, tykkaan tarinoida ja kokeilla uusia asioita.

Lapsuusvuodet menivat siis huutoa kuunnellessa, joko vanhempien toisilleen tai aidin minulle. Minulla oli tukena vain oma parjaaminen, olin mielellani poissa kotoa (eli koulussa), jossa pystyin olemaan oma itseni. Pystyin erottamaan kodin ilmapiirin omasta minakuvastani jo varhain. Lukioikaisena isani oli juonut itsensa jo lahelle vihannestilaa, ja yhden pienen riidan paatteksi han meni hukuttamaan itsensa. Aiti vetaytyi kuoreensa taysin ja minulla oli vain itseni - kaikki itsemurhan tehneen omaiset eivat kos-kaan saa mitaan apua mistaan. Samana vuonna kirjoitin itseni ylioppilaaksi, hain ja paasin yliopistoon ja muutin ulkomaille.

Omilleen muutto sujui taysin kivuitta, enka tieda milta koti-ikava tuntuu. Olen reissanut ympari maailmaa yksin, enka ikina tunnu olevani kaukana kotoa tai eksyksissa. Voisin sanoa olevani rohkea. Artikkelista myos tunnistan sen piirteen etta iloitsen pienista asioista helposti - tyokaverini ihmetteli juuri yksi paiva miten olen yksi positiivisimmista ihmisista keita han tuntee. Sanoin hanelle etta pienista asioista kannattaa iloita, mutta jatkoin lausetta hiljaisesti ajatuksissani: Suurien asioiden kulkuun kun itse ei voi aina vaikuttaa. On helppo tilata lempiteelaatua vaikka ulkomailta jokaisen paivan iloksi, mutta koskaan ei tieda jos miehella tai itsella todettaisiin vaikka syopa.

Olen viime aikoina pohtinut kirjan kirjoittamista aiheesta. Vaikka ei julkaistavaksi asti, sitten vain itselle tukena henkiseen kasvuun.

Niin, eri ihmisillä on erilaisia ominaisuuksia ja vahvuuksia. Se ei tarkoita että tämä tai tuo tyyppi olisi arvokkaampi kuin toinen. Jos kestät vastoinkäymisiä, ok. Jos et kestä, sekin kuuluu ihmisyyteen. Et ole huonompi kuin reptilientti.

Vierailija kirjoitti:

Mä olen käsittääkseni tuollainen ihminen. Ja hassua kyllä, en ole ollenkaan kova tai kylmä tai tunne-elämätön, vaan päinvastoin pinnallisesti äärimmäisen herkkä. Minua liikuttaa itkuun jopa ihan arkiset asiat, ei vain isot surut. Mutta vaikka itken ja huudan hysteerisesti mitenkään kykenemättä hillitsemään itseäni surun hetkellä, niin ne kaikki menee multa hyvin äkkiä ohi. Väsyn vaan suremaan ja sitten palaan taas nykyhetkeen, jossa en jatkuvasti muistele menetystä, ja kun en muistele sitä, en surekaan sitä. 

Luulin olevani tällainen. Mutta sitten elämä löi ja kovaa.

Sitä ei tiedä ennen kuin oma maailma romahtaa.

Ihmettelen itsensä jalustalle nostamista, "resilienttinä". Vielä enemmän ihmettelen ihmisiä, jotka vertailevat omia kokemuksiaan muiden kokemuksiin.

Ihmiselämä ei ole koskaan niin yksioikoinen, että sitä voisi luokitella yhden, tai edes muutaman, elämäntapahtuman perusteella.

Resielientti... aikamoista paskaa ja hyvien aikojen ihraista keittiöpsykologiaa.

Mites sotien aikoina kun menetykset ja tragediat kohtasi melkeen suurinta osaa koko kansasta ja silti suurin osa myös selvisi jotenkin? Olikos ne kaikki "resilienttejä" vai olisiko kysymys siitä, että pakko tekee ihmeitä "resilienttiydelle"?

Alkoi kiinnostaa, mihin, tai keneen, nämä resilienttityypit itseään vertaa. Sekä ennenkaikkea, MIKSI.

Haluan sanoa vain, että Jumala voi nostaa ihmisen, kenet tahansa surkimuksen, takaisin elämään ja nauttimaan siitä. Vaikka mitä olisi tapahtunut.

Terv. synnynnäisujo arkajalka luuseri, kaikki kauhut kokenut ja nyt iloinen elämänsä sankari

Vierailija kirjoitti:

Ihmettelen itsensä jalustalle nostamista, "resilienttinä". Vielä enemmän ihmettelen ihmisiä, jotka vertailevat omia kokemuksiaan muiden kokemuksiin.

Ihmiselämä ei ole koskaan niin yksioikoinen, että sitä voisi luokitella yhden, tai edes muutaman, elämäntapahtuman perusteella.

Luettiinko me samaa artikkelia? Missä tällaista jalustalle nostamista on tapahtunut?

Eräs opettajani sanoi kerran, että joillain ihmisillä on sisäinen toivo, joka heitä kannattelee ja ohjaa eteenpäin. Toisilta tämä siis puuttunee. Näin ajattelenkin, että se menee.

Toiset kyllä ihan tarkoituksenomaisesti jäävät kiinni kaikkeen pahaan vellomaan, tai ainakin siltä se vaikuttaa, kun muistellaan miten paljon paremmin asiat olivat monta vuosikymmentä sitten ja miten sitä on joutunut kärsimään silloin ja silloin vuosia sitten.

Onhan sitä omallekin kohdalle tullut onnettomuuksia, sairautta, kuolemaa, työttömyyttä ja ties mitä, mutta mieluummin teen jotain päästäkseni eteenpäin. Surkuttelu ja itsesääli ei ole mukava paikka viettää elämänsä.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ihmettelen itsensä jalustalle nostamista, "resilienttinä". Vielä enemmän ihmettelen ihmisiä, jotka vertailevat omia kokemuksiaan muiden kokemuksiin.

Ihmiselämä ei ole koskaan niin yksioikoinen, että sitä voisi luokitella yhden, tai edes muutaman, elämäntapahtuman perusteella.

Luettiinko me samaa artikkelia? Missä tällaista jalustalle nostamista on tapahtunut?

Ei kukaan nostanut jalustalle, ei itseään eikä muita. Mutta tosiasiahan on, että samanlaiset elämän takaiskut aiheuttavat erilaisia reaktioita ihmisissä. On niitä, jotka lamaantuvat epäonnistumisista, menettävät uskonsa itseensä ja elämäänsä ja niitä jotka nousevat pystyyn ja jatkavat elämää. Ja kuinka nousee pystyyn, toisilla tuo notkahdus jättää suuret arvet, ja joillakin, vaikka resilientiksi kutsutuilla, pysyy elämänusko ja luottamus tulevaisuuteen. Varmasti sekä geenit, että aiempi elämä vaikuttaa tuohon. Ja suurin osa ihmisistä jossain ääripäiden välissä. Varmasti tälllainen ominaisuus näkyi hyvin sodan aikaan. Näin yhdessä kirjassa kuvan, jossa emäntä paistoi leipää leivinuunissa. Talo oli Karjalan puolella, poltettu, ainoastaan piippu pystyssä, piippu  ja emäntä leipälapio pystyssä vieressä, näin elämää jatkettiin.

Resilientiyttä voidaan mielestäni ymmärtää, esim. MBTI:n kautta. Osa persoonallisuustyypeistä esim. NF-persoonallisuustyypin omaavat ovat taipuvaisia masentumaan, kun tulee vastoinkäymisiä. Kun taas monet TJ-tyypin omaavat ovat luontaisesti vahvoja persoonia ja kestävät usein hyvin vastoinkäymisiä. Eli mielestäni resilienttiydessä on kyse tietynlaisesta persoonallisuudesta. 

Minä olen huomannut että herkemmät ja tunteellisemmat ihmiset pääsevät murheista yli hitaammin kuin tunteettomammat. Uskon että geeneillä on suurempi osuus tässä asiassa kuin tunnustetaan. Sen tietää jo etuköteen ketkä selviävät nopeasti ja ketkä eivät. Jos tunteet ovat hyvin syvät ja voimakkaa, onhan se selvää ettei menetyksistä nousta nopeasti.