Läheisten kuolemasta postaaminen facebookissa? -Mielestäni mautonta sympatian keräämistä

Minusta on outoa päivittää faceen läheisen kuolemasta. Olen varmaan sitten vanhanaikainen.

Eniten kyllä ärsyttää nämä jotka ei edes kuollutta kunnolla tunteneet mutta silti jakavat RIP-päivityksiä ja kerjäävät huomiota sillä että lähes leuhkivat tunteneensa kyseisen kuolleen henkilön. Näitä on paljon jos joku on kuollut onnettomuudessa ja varsinkin sellaisessa joka on päätynyt ihan uutisiin asti.

Yleensä, kuolleen ihmisen oikea lähipiiri suree ihan omassa rauhassa, ilman että siitä pitää tehdä someteatteria.

Olen ap:n kanssa samoilla linjoilla. Ymmärrän toki, että laitetaan jokin info läheisen poismenosta mutta näitä "suren ikuisesti" -viestejä en tajua. En jaksa lainkaan käsittää, miksi pitää kommentoida 500 kaverilleen siitä, että pikkuserkku, jota ei ole nähnyt 10 vuoteen, kuoli ja miten häntä nyt kaipaakaan. Jos et ole valmis julistamaan sitä kaipausta esim. työpaikkasi kahvihuoneessa tai kuntosalin pukuhuoneessa, niin miksi menet julistamaan sen ns. kasvottomassa paikassa ihmisille, joita et ole nähnyt vuosiin ja joitakin et ehkä koskaan? Miksi on niin helppoa pitää meteliä elämän hyvistä ja huonoista sattumista erittäin laajalle tuttavapiirille, kun et oikeasti voi heitä nähdä ja miksi sitten et kerro niistä samoista tuntemuksista edes työpaikkasi saunaillassa tai isäsi 60-vuotispäivillä?

FB:n paljastukset eivät ole niitä todellisia paljastuksia vaan niitä, joilla sitä huomiota halutaan jopa lähes tuntemattomilta. Sen sijaan ne, joilla on kasvot ja joita nähdään päivittäin tai viikottain, eivät saa samaa osaa, koska se olisi liian henkilökohtaista ja liian todellista.

Minun isäni kuoli kesällä enkä tehnyt siitä ainuttakaan päivitystä. Miksikö? Koska ne, jotka ovat minulle läheisiä, tiesivät siitä, ja ne, joita en tapaa viikottain tai ylipäätään säännöllisesti, eivät tuolla tiedolla tee mitään. En tarvitse sympatiaa tuntemattomilta tai hyvänpäiväntutuilta, saan sitä riittämiin lähipiiriltäni. Ehkä näin ei ole kaikilla, mutta lukuunottamatta sitä info-päivitystä nämä muut ovat selvää huomiohakuisuutta.

Ehkä asenteeni johtuu siitä, etten ymmärrä, miten joku voi kokea läheisikseen ne 500 FB-kaveriaan ja on valmis heille kertomaan erittäin intiimejä asioita, vaikka ehkä päivittäin nähtävä työkaveri ei saa kuulla puoliakaan näistä asioista. Voiko olla läheinen noin monen ihmisen kanssa?

Vierailija kirjoitti:

Kyllähän se on niin, että toisille ihmisille saa kertoa omasta elämästään vain kun on lomalla, aurinko paistaa ja lapset on ihania. Jos sattuu jotain ikävää tapahtumaan, siitä voi hiljaa kertoa lähimmilleen, mutta senkin vain kun näkee livenä. Muu on säälittävää huomion kerjäämistä. Ei pidä kanssaihmisiä häiritä elämän varjopuolilla.

 

Tää on varmaan joku nykyajan versio sananlaskusta kynttilästä vakan alla.

Ei noista lomistakaan saa kertoa, koska sehän nyt on selvää leuhkimista. Ja rosvotkin voi iskeä kun lukevat että talo on tyhjillään. Lapsia ei saa kehua, ei ne ihania ole, nehän on kauheita. Tosin ei sitä kauheuttakaan saa päivitellä, sekin on huono juttu. Ylensäkään lapset ei kiinnosta ketään, niistä on syytä vaieta kokonaan. Parisuhdetta jos kehut niin oikeasti siinä vaan peittelet tulevaa eroa.

Ei facebookiin oikeastaan saa päivittää yhtään mitään. Ja pitää myös miettiä tarkkaan mitä muille kommentoi ja mistä tykkää. Ihan hiljaa ei voi olla, koska silloin on ärsyttävä stalkkeri. Liikaa jos kommentoi niin silloin ei ole facebookin ulkoista elämää.

Jep, parempi on kun ei päivitä mitään minnekään. Ei puhuta ei livenä eikä somessa. Kaikki ikävät asiat kuuluu kodin seinien sisälle ja siellä niitä on parempi miettiä vaan omassa mielessään hiljaa. Kaikenlainen puhuminen ja vatvominen ikävistä asioista on väärin eikä myöskään iloista tai onnesta saa puhua; muille voi tulla paha mieli. Saati sitten että kertoisi surusta tai vastoinkäymisistä; pelkkää huomiohuorausta

.................................................

MIKSIKÖHÄN Suomessa on niin ahdasmielinen, masentunut ja hiljaisesti kärsivä kansa? Olisiko siksi että mistään ei saa/pidä puhua? 

...................................................

Minäkään en ymmärrä, mitä facekaverit tekevät tiedolla läheiseni kuolemasta. Suurin osa facekavereista on kuitenkin ns. puolituttuja, kenelläkään ei oikeasti voi olla viittäkymmentäkään tosiystävää. 

Itsestäni olisi suorastaan makaaberia levittää tieto facessa. Itse olen menettänyt läheisiä, mutta ei kyllä olisi tullut mieleenkään jakaa suruani julkisesti puolituttujen kanssa.  En missään nimessä menisi jakamaan tunne-elämääni netissä. 

Suurin suru on sanaton. 

Yksityisyys on asia, jota arvostan. Face on mielestäni sellainen juttelupaikka, ehkä mielipiteiden vaihtopaikka, arjen viihdettä. Tietenkin helppo tapa jutella myös ystävien kanssa yksityisesti. 

Mitä facekaverit, joiden kanssa ei varsinaista vuorovaikutusta ollut, ovat facekavereita vaan, tekevät tiedolla, että läheiseni on kuollut. Eivät mitään. 

Mä olen muistanut läheistäni kuolinpäivänä somessa, koska useat ihmiset kysyivät hänen kuulumisiaan minulta. En olisi kestänyt sitä, että multa olisi kysytty asiaa jälkikäteen ja olisin joutunut kasvotusten kertomaan hänen kuolemastaan ja pahimmassa tapauksessa saanut jatkokuulusteluja kuolintavastaan. Varsinkin, kun hänen kuolemasa oli todella traaginen ja dramaattinen.

Halusin siis välttää kaikki turhat lätinät asiaan liittyen. Ei todellakaan kiinnostanut se kuinka moni tykkäsi tai kommentoi.

En kyllä henkilökohtaisesti haluaisi, että mun arkusta olisi kuva facessa. En tiedä miksk ajatus on jotenki kammottava vaikken siittä ole enää silloin välittämässä. Suruvalittelut/kertominen fine mun mielestä, kuvat hautajaisista/arkusta not fine

Onko vastenmielisempää sanaa kuin "huomiohuora/ huomiohuoraus"?

Se oli mahdollisimman helpoin tapa kertoa että mieheni kuoli. Se oli täysin odottamaton kuolema, ja en todellakaan olisi jaksanut jokaiselle erikseen puhua asiasta. En vieläkään pysty lukemaan noita kommentteja. En varmaan ikinä pysty, joten en minä sitä varten sitä tietoa sinne laittanut. Se oli enemmän, älä soita nyt ja kysy miksi, koska en jaksa.

Olen sanonut tämän jo sata kertaa, mutta sanotaanpa uudelleenkin: Suomessa on todella outo suhtautuminen kuolemaan. En yleensä ole näitä "Vain Suomessa sitä ja tätä..." -tyyppejä, mutta tämä on niitä muutamia juttuja, missä suomalaiset oikeasti ovat outoja.

Useimpien mielestä kuolema tuntuu olevan jokin häpeällinen salaisuus, joka pidetään visusti lähipiirin tiedossa. Jos kuolemasta ylipäätään uskalletaan kertoa, kuolinsyy on jotain epämääräistä, "pitkän sairauden murtamana" tai "äkillisesti" - siinä missä muissa länsimaissa voidaan kertoa ihan sen kummemmin kaartelematta, että menehtyi paksusuolensyöpään tai aivoinfarktiin.

Minulla on Facebookissa ystäviä, etenkin sellaisia brittejä, jotka ovat vielä vanhanaikaista "stiff upper lip" -sukupolvea. Väittäisin, että heidän käytöstapansa ovat monta kertaa paremmat kuin keskivertosuomalaisella. Siltikin he ovat kertoneet ihan suoraan vanhempiensa, puolisoidensa tai sisarustensa poismenosta - ja muistakin elämän vastoinkäymisistä, kuten sairastumisista - eikä siinä ole ollut mitään outoa saatikka sitten "huomiohuorausta".

Ehkä se riippuu siitäkin, miten asiat kertoo.

Niin ja 31 lisää vielä, että Suomessa ei ainakaan saa KYSYÄ mitään kuolemaan liittyvää. Kun joku suomalainen julkkis kuolee, ja tavallinen ihminen kehtaa pohtia ääneen mitäköhän sille tapahtui, on automaattisesti kammottava haaska. Kun joku bloggaaja - joka on avoimesti kertonut sairaudestaan - kuolee, lukija ei saa edes pohtia että onkohan bloggaajalle jotain sattunut kun ei ole pitkään aikaan kuulunut mitään, vaan on automaattisesti kammottava haaska.

Suomessa saa haaskan leiman pelkästään olemalla kiinnostunut kanssaihmisten voinnista, mikä on minusta vähän outoa. Ja sitten toisaalta saa huomiohuoran leiman kertomalla omasta tai läheistensä voinnista...

Minä kerroin facessa äitini kuolemasta, jotta se olisi mahdollisimman monen tutun tiedossa ilman että sitä olisi pitänyt erikseen selittää vastauksena "mitä kuuluu?"-kysymykseen. Olisin purskahtanut todennäköisesti itkuun joka kerran enkä halunnut joutua puimaan asiaa missään kadunkulmissa.

Tuntuu että täällä moista avoimuutta ihmettelevät eniten ne, joilta ei ole kuollut läheisiä.

Mitään arkku- tai hautakuvia en todellakaan ole postannut tai muuten suruani julistanut netissä.

Minun ystävä on kuollut itsemurhaan. En uskaltanut tehdä mitään päivitystä asiasta kun mietin jos se ei ole lähiomaisille ok, että joku kuulisi asiasta minulta. Jos joku lähiomaisistani kuolee niin sitten saattaisin tehdä päivityksen asiasta.

Vierailija kirjoitti:

Niin ja 31 lisää vielä, että Suomessa ei ainakaan saa KYSYÄ mitään kuolemaan liittyvää. Kun joku suomalainen julkkis kuolee, ja tavallinen ihminen kehtaa pohtia ääneen mitäköhän sille tapahtui, on automaattisesti kammottava haaska. Kun joku bloggaaja - joka on avoimesti kertonut sairaudestaan - kuolee, lukija ei saa edes pohtia että onkohan bloggaajalle jotain sattunut kun ei ole pitkään aikaan kuulunut mitään, vaan on automaattisesti kammottava haaska.

Suomessa saa haaskan leiman pelkästään olemalla kiinnostunut kanssaihmisten voinnista, mikä on minusta vähän outoa. Ja sitten toisaalta saa huomiohuoran leiman kertomalla omasta tai läheistensä voinnista...

Loistoesimerkki tästä "haaska"-nimittelystä taas. Vilkaisin Viipaleita-blogista, onko kirjoittajasta (joka on ollut hyvin avoin sairaudestaan) mitään uutisia. Siellä kommenteissa moni on jättänyt viestejä missä toivotaan parasta ja ollaan huolissaan kirjoittajasta. Kuinka ollakaan, eikö sielläkin sitten joku haukkunut näitä huolestuneita haaskoiksi...

Kyllä se on vähän sympatian kerjäämistä. Tuttavan läheinen kuoli, perintöä odotteli ja puhui siitä usein. Samalla postailee faceen surupäivityksiä. Kunnon kaksinaismoralismia, ei voi muuta sanoa. 

Minä ajattelin aiemmin, etten ilmoita läheiseni kuolemasta somessa. Sitten ystäväni kuoli äkillisesti ja olin niin murtunut, että kaikki empatia oli tarpeen. Ihmisten osanotot oikeasti lohduttivat, sillä suurin osa heistä oli kuitenkin tuttuja. Lisäksi moni sai samalla tiedon asiasta, helpotti omaa kertomisen taakkaa. En ole katunut. 

Vähemmän kai se kuolleen kuvan laittaminen haittaa kuin elävän? Kuolleelle siitä ei voi koitua mitään haittaa toisin kuin elävälle voi. Ja moni ei tee tiliä facebookiin ihan syystä mutta silti toiset laittaa ja tagaa niitä.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

En menis arvostelemaan ketään lapsensa\puolisonsa menettänyttä. Käsittämättömän rankkaa varmasti.

Kertoo vain aapeen emoatiakyvystä (tai sen puutteesta) tämä avaus

 

Ei todellakaan kerro! En ole ap mutta itseäni suunnattomasti järkytti kun läheiseni kuoli ja yritin siinä ensin rauhassa kerätä voimia ja hiukan hengähtää ennen kun soitan lähisuvulle tai kukaan soittaa minulle pahoitellen, niin johan alta aikayksikön eräs sukulainen, joka tiesi asiasta, postasi tiedon faseen keräten itselleen sääliä. Ei ollut edes vuosiin nähnyt tätä ihmistä ketä kuoli. Olen vieläkin näreissäni ja tapaus sapettaa ihan huolella. Miettikää siis että teidän ilmoitukset voi myös loukata muita! Muutenkin tuossa tilanteessa ollaan herkillä.

Keräten itselleen sääliä? Tuskinpa vain. Hänellä on vain täysin erilainen suhtautuminen asiaan. Voitko kuvitella, että ihmiset kirjoittavat julkaisua Facessa jostain muustakin syystä kuin huomioinhakuisuuttaan? Sinun asenne someen ei ole tämän sukulaisesi asenne. Ehkä sinun hiljaisuus asiasta voi loukata vielä enemmän? Oletko ajatellut?

Vierailija kirjoitti:

Onko vastenmielisempää sanaa kuin "huomiohuora/ huomiohuoraus"?

On, noiden sanojen käyttäminen. Minusta on paljon paljon vastenmielempää päivitellä saati kritisoida sitä, mitä joku kertoo itsestään julkisesti ja mitä ei. 

Vierailija kirjoitti:

Olen sanonut tämän jo sata kertaa, mutta sanotaanpa uudelleenkin: Suomessa on todella outo suhtautuminen kuolemaan. En yleensä ole näitä "Vain Suomessa sitä ja tätä..." -tyyppejä, mutta tämä on niitä muutamia juttuja, missä suomalaiset oikeasti ovat outoja.

Useimpien mielestä kuolema tuntuu olevan jokin häpeällinen salaisuus, joka pidetään visusti lähipiirin tiedossa. Jos kuolemasta ylipäätään uskalletaan kertoa, kuolinsyy on jotain epämääräistä, "pitkän sairauden murtamana" tai "äkillisesti" - siinä missä muissa länsimaissa voidaan kertoa ihan sen kummemmin kaartelematta, että menehtyi paksusuolensyöpään tai aivoinfarktiin.

Minulla on Facebookissa ystäviä, etenkin sellaisia brittejä, jotka ovat vielä vanhanaikaista "stiff upper lip" -sukupolvea. Väittäisin, että heidän käytöstapansa ovat monta kertaa paremmat kuin keskivertosuomalaisella. Siltikin he ovat kertoneet ihan suora

Naulan kantaan. Minusta Suomessa on aivan kipeä suhtautuminen muutenkin moneen asiaan, mutta tämä on mielestäni yksi räikeimmistä. Kuolemasta ei sovi puhua, eikä vakavasta sairastumisesta. Olen nuori ja vakavasti sairas, ja minulle yksi tärkeimpiä vertaistuen löytämiskeinoja on nimenomaan some. Olen halunnut tuoda nuoren ihmisen sairastumisen esiin, jotta asia ei olisi enää niin tabu. Erityisen paljon inhoan sairauteen liittyviä ennakkoluuloja, joita haluan rikkoa. Muutama mielensäpahottaja ei menoa haittaa. On aivan selvää, että kuolemani tullaan myös ilmoittamaan ihmisille, jotka minua seuraavat. En kertakaikkiaan keksi miten tästä saadaan revittyä huomionhakua. Ehkä iäkkäämpien ihmisten on vain mahdotonta ymmärtää nuorta, tässäkin asiassa?