Lue keskustelun säännöt.
Miltä naisesta tuntuu tyytyä ihan kivaan
12.11.2015 |
Jos ei ole vientiä oikein ollut ja haluaa kuitenkin parisuhteen. Esimerkiksi keskittyykö tekemään suhteesta hyvän vai haikaileeko koko ajan sen oikean perään?
Kommentit (36)
"Vierailija]
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Jos en voi saada juuri sitä mitä ylä- ja alapääni janoaa, niin sitten olen yksin. Haluan sellaisen, joka oikeasti vie multa jalat alta ja on suuri rakkauteni. Niin yksinkertaista se on. En voi tyytyä vähempään. Moni ei tätä ymmärrä, mutta itselleni se on maailman selvin asia, ei siihen liity mitään draamaa."
"Jokainen elää tyylillään. Yleensä tuollaisia ajatuksia on siinä vaiheessa kun ei ole parisuhteessa vielä ollut ja on hieman epärealistinen kuva yhdessäasumisesta ja muusta arjesta. Yleensä mieli muuttuu naisilla siinä 30 - 40 vuoden välillä ja tajuaakin arvostavansa ja rakastavansa ihan tavallista suomalaista miestä. Ja sellainen riittää melkein kaikille."
"Työnnä kuule tavallinen suomalainen mies perseeseesi!"
Katkerako jostain, kenties? - Tai sitten meillä on "tavallisesta suomalaisesta miehestä" hieman eri mielikuva. Minusta jopa tuntuu toisinaan, että aivan "tavallinen" suomalainen mies on jo melkein harvinaisuus... Toisaalta en oikein ymmärrä, mitä kansalaisuuden nyt ni-in kamalan suurta merkitystä, jos vain muuten natsaa, kun joskus tuntuu, että toisinaan kahden suomalaisen miehen välillä on suurempi ero kuin kahden erikansalaisuutta olevan välillä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Jos en voi saada juuri sitä mitä ylä- ja alapääni janoaa, niin sitten olen yksin. Haluan sellaisen, joka oikeasti vie multa jalat alta ja on suuri rakkauteni. Niin yksinkertaista se on. En voi tyytyä vähempään. Moni ei tätä ymmärrä, mutta itselleni se on maailman selvin asia, ei siihen liity mitään draamaa.
Jokainen elää tyylillään. Yleensä tuollaisia ajatuksia on siinä vaiheessa kun ei ole parisuhteessa vielä ollut ja on hieman epärealistinen kuva yhdessäasumisesta ja muusta arjesta. Yleensä mieli muuttuu naisilla siinä 30 - 40 vuoden välillä ja tajuaakin arvostavansa ja rakastavansa ihan tavallista suomalaista miestä. Ja sellainen riittää melkein kaikille.
En ole tuon ekan lainatun tekijä, mutta samoin ajatellut ja ajatteleva. Olen jo 41-vuotias, ja ei ole mieli muuttunut. Yleensä kaltaisillani asia on niin, että halu saada parisuhdetta tai perhettä yleensä ei ole kovin vahva, ja yksinolo loppuiän on ihan mieluinen vaihtoehto sekin. Siksi ei ole tarvetta tehdä mitään kompromisseja: yksinolo on niin mukavaa, ettei siitä luopuisi kuin jonkun täydellisen kohdalle sattuessa.
Eli 99% todennäköisyydellä olet loppuelämän sinkkuna.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Jos en voi saada juuri sitä mitä ylä- ja alapääni janoaa, niin sitten olen yksin. Haluan sellaisen, joka oikeasti vie multa jalat alta ja on suuri rakkauteni. Niin yksinkertaista se on. En voi tyytyä vähempään. Moni ei tätä ymmärrä, mutta itselleni se on maailman selvin asia, ei siihen liity mitään draamaa.
Jokainen elää tyylillään. Yleensä tuollaisia ajatuksia on siinä vaiheessa kun ei ole parisuhteessa vielä ollut ja on hieman epärealistinen kuva yhdessäasumisesta ja muusta arjesta. Yleensä mieli muuttuu naisilla siinä 30 - 40 vuoden välillä ja tajuaakin arvostavansa ja rakastavansa ihan tavallista suomalaista miestä. Ja sellainen riittää melkein kaikille.
En ole tuon ekan lainatun tekijä, mutta samoin ajatellut ja ajatteleva. Olen jo 41-vuotias, ja ei ole mieli muuttunut. Yleensä kaltaisillani asia on niin, että halu saada parisuhdetta tai perhettä yleensä ei ole kovin vahva, ja yksinolo loppuiän on ihan mieluinen vaihtoehto sekin. Siksi ei ole tarvetta tehdä mitään kompromisseja: yksinolo on niin mukavaa, ettei siitä luopuisi kuin jonkun täydellisen kohdalle sattuessa.
Juuri näin. Itselläkin ikää 40 enkä ole koskaan välttämättä halunnut perhettä. Näissä keskusteluissa tuo sana täydellinen tulkitaan joittenkin toimesta niin, että sillä tarkoitettaisiin jotain stereotyyppistä Prinssi Rohkeaa. Näinhän ei ole, vaan se täydellinen tarkoittaa henkilölle itselleen täydellistä, miestä jossa on määrittelemätön Se Jokin, joku jonka huumorintaju ja arvot sopivat yhteen omieni kanssa vaikka toisten mielestä kyseessä olisi vain ns. tavallinen mies.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
JYleensä mieli muuttuu naisilla siinä 30 - 40 vuoden välillä ja tajuaakin arvostavansa ja rakastavansa ihan tavallista suomalaista miestä. Ja sellainen riittää melkein kaikille.
Miksi sen miehen/naisen pitäisi olla suomalainen? Eikö tärkeintä ole onnellisuus kansalaisuuteen katsomatta? Vai onko sitä jonkinlainen isänmaan petturi, jos valitsee puolisokseen ulkomaalaisen?
Harhaiset naiset taas avautumassa, ei muuta kuin hyvää loppuelämää sinkkuna. Ainakin miehissä on se hyvä puoli, että heille voi ihan suoraan sanoa, että herää nyt vitun pahvi todellisuuteen. Te jatkatte elämäänne jossain pilvilinnoissa, kunnes huomaatte jossain vaiheessa koko elämänne menneen ohi ilman, että teillä on ollut yhtään merkittävää ihmisuhdetta koko elämänne aikana. Yöt ovat aina vain yksinäisempiä, mutta vielä riittää tarmoa uskotella sen itkun lomassa kuinka mahtavasti asiat on.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Harhaiset naiset taas avautumassa, ei muuta kuin hyvää loppuelämää sinkkuna. Ainakin miehissä on se hyvä puoli, että heille voi ihan suoraan sanoa, että herää nyt vitun pahvi todellisuuteen. Te jatkatte elämäänne jossain pilvilinnoissa, kunnes huomaatte jossain vaiheessa koko elämänne menneen ohi ilman, että teillä on ollut yhtään merkittävää ihmisuhdetta koko elämänne aikana. Yöt ovat aina vain yksinäisempiä, mutta vielä riittää tarmoa uskotella sen itkun lomassa kuinka mahtavasti asiat on.
En ole itse sinkku mutta voisin hyvinkin kuvitella olevani juuri yksi noista "krantuista" naisista. En kaipaa perhettä ja yksinäni minulla ei ole koskaan tylsää. Tällaiseen yhtälöön on aika turha tuoda jotain "ihan kivaa" miestä sillä ajatuksella, että kunhan nyt joku on. Mainitaan vielä että itselläni ei ole mitään ihme status vaatimuksia miehelle. Oma ukkoni on pienituloinen, itseäni lyhyempi nörtti joka ei varmaan monien naisten mielestä olisi mikään saalis. Itselleni hän on kuitenkin täydellinen, luonteemme sopivat todella hyvin yhteen ja vuosikausien avioliitonkaan jälkeen en voisi kuvitella kyllästyväni häneen.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Jos en voi saada juuri sitä mitä ylä- ja alapääni janoaa, niin sitten olen yksin. Haluan sellaisen, joka oikeasti vie multa jalat alta ja on suuri rakkauteni. Niin yksinkertaista se on. En voi tyytyä vähempään. Moni ei tätä ymmärrä, mutta itselleni se on maailman selvin asia, ei siihen liity mitään draamaa.
Jokainen elää tyylillään. Yleensä tuollaisia ajatuksia on siinä vaiheessa kun ei ole parisuhteessa vielä ollut ja on hieman epärealistinen kuva yhdessäasumisesta ja muusta arjesta. Yleensä mieli muuttuu naisilla siinä 30 - 40 vuoden välillä ja tajuaakin arvostavansa ja rakastavansa ihan tavallista suomalaista miestä. Ja sellainen riittää melkein kaikille.
En ole tuon ekan lainatun tekijä, mutta samoin ajatellut ja ajatteleva. Olen jo 41-vuotias, ja ei ole mieli muuttunut. Yleensä kaltaisillani asia on niin, että halu saada parisuhdetta tai perhettä yleensä ei ole kovin vahva, ja yksinolo loppuiän on ihan mieluinen vaihtoehto sekin. Siksi ei ole tarvetta tehdä mitään kompromisseja: yksinolo on niin mukavaa, ettei siitä luopuisi kuin jonkun täydellisen kohdalle sattuessa.
Eli 99% todennäköisyydellä olet loppuelämän sinkkuna.
Kyllä, ja se on itse asiassa nykyisin jo se eniten toivomani vaihtoehtokin. En vaan yhtään tiedä mitä millään miehellä tekisin. Häiritsemään se elämääni tulisi. Se on enemmän pelottava vaihtoehto, että jos joku semmonen pahuksen herra täydellinen kävelisi vastaan ja veisi jalat alta, ja sitten joutuisi siihen hankalaan parisuhdehommaan sekaantumaan, eroon ylellisestä, mukavasta ja vapaasta sinkun elämästään.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Jos en voi saada juuri sitä mitä ylä- ja alapääni janoaa, niin sitten olen yksin. Haluan sellaisen, joka oikeasti vie multa jalat alta ja on suuri rakkauteni. Niin yksinkertaista se on. En voi tyytyä vähempään. Moni ei tätä ymmärrä, mutta itselleni se on maailman selvin asia, ei siihen liity mitään draamaa.
Jokainen elää tyylillään. Yleensä tuollaisia ajatuksia on siinä vaiheessa kun ei ole parisuhteessa vielä ollut ja on hieman epärealistinen kuva yhdessäasumisesta ja muusta arjesta. Yleensä mieli muuttuu naisilla siinä 30 - 40 vuoden välillä ja tajuaakin arvostavansa ja rakastavansa ihan tavallista suomalaista miestä. Ja sellainen riittää melkein kaikille.
En ole tuon ekan lainatun tekijä, mutta samoin ajatellut ja ajatteleva. Olen jo 41-vuotias, ja ei ole mieli muuttunut. Yleensä kaltaisillani asia on niin, että halu saada parisuhdetta tai perhettä yleensä ei ole kovin vahva, ja yksinolo loppuiän on ihan mieluinen vaihtoehto sekin. Siksi ei ole tarvetta tehdä mitään kompromisseja: yksinolo on niin mukavaa, ettei siitä luopuisi kuin jonkun täydellisen kohdalle sattuessa.
Eli 99% todennäköisyydellä olet loppuelämän sinkkuna.
Ja anna kun veikkaan vielä. Sen täydellisen miehen pitäisi tulla vielä kotoa hakemaan?
Mä en aio tyytyä ihan hyvään. Kun haluan tosi seksikkään ja komean miehen.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Harhaiset naiset taas avautumassa, ei muuta kuin hyvää loppuelämää sinkkuna. Ainakin miehissä on se hyvä puoli, että heille voi ihan suoraan sanoa, että herää nyt vitun pahvi todellisuuteen. Te jatkatte elämäänne jossain pilvilinnoissa, kunnes huomaatte jossain vaiheessa koko elämänne menneen ohi ilman, että teillä on ollut yhtään merkittävää ihmisuhdetta koko elämänne aikana. Yöt ovat aina vain yksinäisempiä, mutta vielä riittää tarmoa uskotella sen itkun lomassa kuinka mahtavasti asiat on.
Meitä ihmisiä on erilaisia. Luulen, että useimmat meistä pariutumattomista ovat lopulta sitä omasta tahdostaan, siksi että ollaan sen verran itsenäisiä tai jopa erakoita luonteita, ettei tosiaan koeta elämän menneen ohi tai itketä menneitä mahdollisuuksia, jos ei koskaan sitä parisuhdetta tulekaan.
Ne, joille parisuhde tai lasten saanti on tärkeää, kyllä sitten tekevät tarvittaessa kompromissejakin, että pääsevät tavoitteeseensa. Mutta joku muunlainen itsenäinen luonne voi vaan todeta, että ok, keskityn uraan tai harrastuksiin tai matkusteluun, kun eihän elämän ainoa suunta ole pariutuminen ja perhe.
Vierailija kirjoitti:
Harhaiset naiset taas avautumassa, ei muuta kuin hyvää loppuelämää sinkkuna. Ainakin miehissä on se hyvä puoli, että heille voi ihan suoraan sanoa, että herää nyt vitun pahvi todellisuuteen. Te jatkatte elämäänne jossain pilvilinnoissa, kunnes huomaatte jossain vaiheessa koko elämänne menneen ohi ilman, että teillä on ollut yhtään merkittävää ihmisuhdetta koko elämänne aikana. Yöt ovat aina vain yksinäisempiä, mutta vielä riittää tarmoa uskotella sen itkun lomassa kuinka mahtavasti asiat on.
Kylläpä on kova paikka sulle toisten henkilökohtaiset valinnat rakkauselämässään! Onkohan sulla päässä jotain vikaa vai oletko katkeroitunut ihan kivan kumppanisi kanssa?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Harhaiset naiset taas avautumassa, ei muuta kuin hyvää loppuelämää sinkkuna. Ainakin miehissä on se hyvä puoli, että heille voi ihan suoraan sanoa, että herää nyt vitun pahvi todellisuuteen. Te jatkatte elämäänne jossain pilvilinnoissa, kunnes huomaatte jossain vaiheessa koko elämänne menneen ohi ilman, että teillä on ollut yhtään merkittävää ihmisuhdetta koko elämänne aikana. Yöt ovat aina vain yksinäisempiä, mutta vielä riittää tarmoa uskotella sen itkun lomassa kuinka mahtavasti asiat on.
Höpö höpö. Minä ainakin olen ollut jo yli 20 vuotta naimisissa hyvän miehen kanssa, johon oikeasti rakastuin, ja joka rakastui minuun. Ei tarvinnut tyytyä ihan kivaan.
Yllättävän moni täällä ei usko romanttiseen rakkauteen. Miksiköhän.
Itse olen saanut kokea romanttisen jalat alta vievän rakkauden ihan tavallisen suomalaisen miehen kanssa.
Arkeen toki törmättiin pikkulapsiaikana. Mutta on se romantiikka kuitenkin takaisin saatu.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Mikä siinä on niin vaikeaa, jos joku haluaa miehen jota todella rakastaa?
Olin vuosikausia yksin, eihän se aina kivaa ollut, mutta mieluummin yksin kuin suhteessa jonkun kanssa jota ei rakasta. Lopulta kohdalle osui mies, joka "vei jalat alta" ja rakastuin. En halunnut miestä, jonka kanssa voin olla, vaan miehen, jota ilman en "voi" (= halua) olla <3
En ole tuon ekan lainatun tekijä, mutta samoin ajatellut ja ajatteleva. Olen jo 41-vuotias, ja ei ole mieli muuttunut. Yleensä kaltaisillani asia on niin, että halu saada parisuhdetta tai perhettä yleensä ei ole kovin vahva, ja yksinolo loppuiän on ihan mieluinen vaihtoehto sekin. Siksi ei ole tarvetta tehdä mitään kompromisseja: yksinolo on niin mukavaa, ettei siitä luopuisi kuin jonkun täydellisen kohdalle sattuessa.