Pintaan noussut katkeruus lapsuudesta

En tiedä pitäisikö minun harkita jotain terapiaa jossa pääsisin purkamaan näitä viime aikoina pintaan nousseita katkeria tunteita. Yritän kertoa lyhyesti tässä tilanteestani jos joku osaisi antaa puolueettoman näkökulman.

Olimme veljeni kanssa vähän alle ja vähän päälle 10-vuotiaita kun vanhempani erosivat. Isäni löysi heti uuden naisen joka pamahti paksuksi ja he saivat tytön. Minä asuin eron jälkeen äidin kanssa, veli jäi isän luokse. Kuitenkin heti tämän uuden siskon synnyttyä muistan kuinka ilmapiiri isän luona muuttui niin että me olimme veljen kanssa aina "vieraita kylässä". En voi sanoa että meitä olisi mitenkään varsinaisesti kaltoinkohdeltu, enemmänkin tuntuu jälkikäteen että isä hylkäsi meidät henkisesti. Nyt aikuisen olen tajunnut kuinka paljon se on vaikuttanut minuun että isä ei enää välittänyt tai ollut läsnä elämässä tämän uuden siskon synnyttyä. Esimerkki: muutin ensimmäiseen omaan kotiin toiselle paikkakunnalle opiskelemaan - isä ei koskaan käynyt katsomassa mua sielä tai auttanut muutossa tai kysynyt olisinko tarvinut jotain. Isäpuoli ajoi satoja kilometrejä mun vähäiset kamat kyydissä jotta saatiin muutto tehtyä ja laittoi lamput sun muut kattoon.

Nykyään omat lapseni ovat todella läheisiä tän isäpuolen kanssa, oman isäni kanssa nähdään max kerran kuussa ja lapsilla kesti pitkään oppia sanomaan häntä "papaksi".

Tiedän että tällä siskopuolella on omalla tilillään tonnikaupalla rahaa odottamassa sitä kun joskus muuttaa omaan kotiin, hän on nyt siis vasta teini-ikäinen. Isä ja äitipuoli ovat säästäneet sinne syntymästä lähtien. Muistan että itselläni oli tilillä n.50e kun lähdin kotoa. En nyt tiedä onko tämä vain katkeruutta ja kateutta siitä että tämä sisko tuntuu saavan kaiken kuin tarjottimella ja itse on joutunut taistelemaan aina toimeentulon kanssa.

Eilen tuntui kuin kamelin selkä olisi katkennut kun luin tän siskon ask?profiilia, ja hän oli sielä kirjottanut kuinka isänpäivänä oli niiiin ahdistunut kun sukulaiset hyökkäs kylään. Tiedän että siellä ei käynyt muita kuin me lasten kanssa pyörähtämässä. Vituttaa ja masentaa koko asia. En enää edes halua mennä käymään isän luona, joka kerta pahoitan mieleni. Isällä on myös ärsyttävänä tapana "vitsillä" väheksyä minua ja veljeäni ja mm. meidän opiskeluja ja elämää nyt ylipäätään, samaan lauseeseen mahtuu yleensä toivo siitä että "edes *Anna (sisko) nyt opiskelisi kunnolla" Kerran heitti "vitsillä" kuinka en muka välittäisi omista lapsistani. Todella hauskaa. Olen äitini kanssa jutellut näistä asioista jonkun verran ja hän ymmärtää täysin mitä tarkoitan ja on myös ollut pöyristynyt joistain sammakoista mitä isä laukoo suustaan.

Sanokaa mitä mieltä olette? Pitäiskö antaa vaan olla ja sietää vai jättää yhteydenpito kokonaan?