Sinä, jota kiusattiin koulussa. Millaiset jäljet kiusaaminen jätti sinuun?

Muhun kiusaaminen on jättänyt samanlaisia jälkiä kuin edellisillä. Olen todella "tietoinen" itsestäni, asennoistani, olemuksestani ja sanoistani, mietin tarkkaan mitä uskallan kenellekin sanoa etten tule naurunalaiseksi tmv. Mulla ei ole kavereita, "uskon" juurikin että se naureskeleva kaveriporukka bussin takaosassa nauraa suoraan mulle, vaikka en koskaan aiemmin olisikaan heitä nähnyt. Olen hyvin hitaasti lämpeävä, mitä tulee uusiin harvoihin ihmissuhteisiin, en usko että kukaan haluaa oikeasti tuntea minut tai olla tekemisissä kanssani. Saatan "ottaa itseeni" esim. työpaikalla työkaverin neutraalista neuvosta tai kommentista, ajattelen heti että tämä haluaa pahaa tai kettuilee.. Lista on pitkä, jos alkaisi kunnolla miettimään.

Olin kiusattu koko peruskoulun, ammattikoulussa kiusaaminen lakkasi, mutta jäin silti kaikesta ulkopuoliseksi. Pahimmillaan ala-asteella ulkonäköäni pilkattiin nauraen ja osoitellen (silmän karsastus, ihan tavalliset 2000-luvun vaatteet), tavaroitani hävitettiin, jätettiin porukasta ulkopuolelle, levitettiin juoruja yms. koko luokan voimin.

Nykyään minulla on onneksi ihana avomies ja vakituinen työ sote-alalla. Joskus mietin, että olisi mukavaa kuulla muutaman kiusaajan näkemys tapahtumista nykyään, mutta en usko että koskaan olisin valmis sitä itse kysymään (ja asettamaan näin itseäni uudelleen valokeilaan). Onneksi se on mennyttä, halaus teille muille kiusatuille.

Vierailija kirjoitti:

Kiusaaminen yhdistettynä haastavaan lapsuuteen teki sen, että olen mielenterveysongelmainen, kärsin mm. traumaperäisistä oireista ja olen työkyvyttömyyden vuoksi eläkkeellä.

Täällä sama juttu. Ala-asteella kiusaaminen oli vielä lievää/vähäistä, eikä juurikaan haitannut. Yläasteella paheni; minua kiusannut henkilö sai yllytettyä muita mukaan. Haukuttiin, puhuttiin pahaa, työnnettiin väkisin/lukittiin siivouskomeroon. Minulle keksittiin haukkumanimi, jotta kiusaajat pystyivät puhumaan minusta ja nauramaan minulle minun sitä tajuamatta.

.

Myöhemmin minulle kävi erittäin paska tuuri, kun olin juuri päässyt kaikesta tästä yli; kiusaajani tuli töihin työpaikalleni -- ja esimiehekseni! Kaiken huippu oli ku hänestä tuli pomojen kanssa parhaat kaverit. En tiedä miten, mutta onnistui heidätkin kääntämään minua vastaan. Kaikki miehiä. Onneksi yksi naispomoista otti minut "suojatikseen", varmaan aavisteli jotain.

.

Työt kuitenkin jäivät siihen - tuli olo etten voi edetä elämässäni mihinkään.. myöhemmin kyseinen kiusaaja oli kysellyt tutultani "onko minulla jokin ongelma häntä kohtaan" ja "minä minua vaivaa".. Luuliko hän että antaisin kaiken anteeksi tuosta vain, kun hän olisi minulle kerran ystävällinen? En voi ymmärtää..

Varmaan siihen, millainen olen kun tutustun ihmisiin. Kesti monta vuotta päästä ajatuksesta, että minuun suhtaudutaan lähtökohtaisen negatiivisesti. Ja facebook-kaverien määrään, kun kouluajoilta niitä ei luonnollisesti paljon ole.

Kiusaaminen ei kuitenkaan ole ollut elämässäni se pahin trauma. Siihen ei esim. liittynyt fyysistä väkivaltaa ja en ollut täysin kaveriton. En kokenut yleistä elämänlaatuani huonoksi. Jos tuo olisi pahin, olisin varmaan ihan hyvin pärjäävä aikuinen.

Vierailija kirjoitti:

Muhun kiusaaminen on jättänyt samanlaisia jälkiä kuin edellisillä. Olen todella "tietoinen" itsestäni, asennoistani, olemuksestani ja sanoistani, mietin tarkkaan mitä uskallan kenellekin sanoa etten tule naurunalaiseksi tmv. Mulla ei ole kavereita, "uskon" juurikin että se naureskeleva kaveriporukka bussin takaosassa nauraa suoraan mulle, vaikka en koskaan aiemmin olisikaan heitä nähnyt. Olen hyvin hitaasti lämpeävä, mitä tulee uusiin harvoihin ihmissuhteisiin, en usko että kukaan haluaa oikeasti tuntea minut tai olla tekemisissä kanssani. Saatan "ottaa itseeni" esim. työpaikalla työkaverin neutraalista neuvosta tai kommentista, ajattelen heti että tämä haluaa pahaa tai kettuilee.. Lista on pitkä, jos alkaisi kunnolla miettimään.

 

Minäkin olen ulkomuotoon perustuvan kiusaamisen seurauksena kasvanut äärimmäisen ulkonäkökeskeiseksi ja -kriittiseksi, siis itseäni kohtaan. Mietin aina, mitä muut ajattelevat vaatteistani, hiuksistani ja ylipäätään olemuksestani. En ajattele toisten ulkonäöstä pahaa, mutta itselleni olen äärimmäisen ankara ja uskon muiden myös arvostelevan minua.

Olen elämäni aikana jojoillut painoni kanssa. Hoikkana on hieman helpompi hengittää, mutten tietenkään ole koskaan itseeni tyytyväinen. Kehonkuva on ollut aina pielessä: miellän itseni aina "isoksi tytöksi", riippumatta painosta. Painon nyt taas noustua muutun yhä ahdistuneemmaksi, ja kaikki kiusaamiseen liittyvät tunteet ovat enemmän nykypäivässäkin läsnä.

Surullista ja säälittävää, kyllä! Mutta niin syvälle aivokemiaani iskostunutta, etten kyllä osaa kääntää ajatuksia kulkemaan muitakaan ratoja, ainakaan pysyvästi. En ole mitenkään tietoisesti jäänyt vellomaan kiusaamiseen, enkä aktiivisesti edes ajattele koko asiaa. Olen kuitenkin viime vuosina tajunnut, että jatkuvat ihmissuhteisiin liittyvät ongelmani johtuvat kiusaamisesta. Otan asioita todella henkilökohtaisesti ja loukkaannun ja liki musertuu sellaisesta, mitä joku toinen ei pidä minään. Tätä ei "normaalin" lapsuuden ja nuoruuden elänyt ihminen voi ymmärtää.

Vierailija kirjoitti:

Kiusaaminen olisi vielä mennyt, jos olisin saanut kotona tukea ja edes jonkinlaista rakkautta. Mutta kombinaatio koulukiusaaminen (joka alkoi herkässä ala-aste iässä)

ja kotona jatkuva vähättely, henkinen ja fyysinen väkivalta ja se ettei elämässäni ollut yhtään aikuista joka olisi uskonut minnun tai kannustanut sai aikaan itsediagnosoidun ahdistuneisuus/persoonallisuushäiriön ja traumaattisen stressireagtion, joka jatkui yli 10 vuotta kiusaamisen jälkeen.

Yritin kouluttautua mutta 24h ahdistus seuranani en voinut muuta kuin tuijotella kattoon. En hakenut apua koskaan, koska en luota ihmisiin.

Kiusaaminen jätti jäljet, mutta olisin toipunut jos koti olisi ollut edes vähän kannustavampi. 

 

Tällähetkellä: olen nyt korkeakouluttautunut, mutta silti koen olevani alisuoriutuja. En luota ihmisiin, olen erakko, sosiaalisesti syrjäytynyt, minulla ei ole kavereita. En edes kaipaa ihmisiä.

Toisaalta kiusaaminen ja tämä "ELÄMÄN KOVA KOULU" (heh) on aiheuttanut sen, että en pelkää enää mitään. Asiat joita tavalliset, pumpulissa kasvaneet ihmiset pelkäävät eivät tunnu missään. Uskallan pitää puoliani ja sanon oman mielipiteeni välittämättä muiden mielipiteestä minua kohtaan. En välitä mitä musta ajatellaan. Toisaalta, olen aina se joka menee vapaaehtoisesti syrjään ja jää tarkkailemaan. Se yksinäinen susi :)

Minulla on hyvin pitkälle samoja kokemuksia ja tunteita kuin sinulla. Ainoa ero on se, että en ole kouluttautunut ja olen hakenut apua. En kuitenkaan ole hyötynyt ammattiavusta, koska ongelmat ovat liian haastavia ja olen muutenkin erikoinen. Olen ns. vaikea tapaus, vaikka apua olen halunnut ottaa vastaan.

Tulevaisuuteni on epävarmaa monessakin mielessä. En pidä itseäni työkykyisenä, enkä usko tilanteen muuttuvan.  Jäin nuorena sairaslomalle, eikä tilanteeni ole melkein 20 vuodessa muuttunut paremmaksi. Olen ajatellut hakea sairaseläkettä. En haluaisi päätyä siihen, mutta pelkään, että paraneminen ja esim. opiskelu olisi epärealistista. Tosin minulle on sanottu, että eläkkeelle pääseminen on kohdallani vaikeaa, joten pitää varmaan jättää prosessi kesken. Ikävä tilanne. 

Kiusaaminen vaikutti minulla vaikeuteen olla ryhmissä ja opiskella, töihin en kerennyt koskaan päästä. Voi vain toivoa, että jossain vaiheessa olisi helpompaa ja asiat järjestyisivät jollain tavalla.

Jatkuva epäonnistumisen pelko kaikessa mitä teen. Mitään ei oikein uskalla sanoa kun pelkää sitäkin, että se tyhmäksi haukkuminen alkaa heti kun vähän sanoo hölmösti. Itsetuntoa on varmaan jäljellä 5% jos sitäkään. Jatkuva tunne siitä, että minusta puhutaan pahaa selän takana, varmaan puhutaankin. Niin ja se, että en pidä hyvännäköisistä ihmisistä ja minulla kestää kauan ennen kuin uskallan sanoa heille mitään. En voi luottaa heihin ja pidän heitä ilkeinä ihmisinä jotka katsovat rumempiaan pitkin nenää.

Terveisin Naispelko22

Kiusaaminen herätti minut ajattelemaan omia virheitäni ja hyväksymään ne. Nyt olen vahvempi.

Ei mitään. En tykkää puhua asiasta, koska jouduin kiusatuksi, koska olin narsisti ja tein numeron itsestäni ja ymmärrän kiusaajia nykyään.

Vierailija kirjoitti:

Kiusaaminen herätti minut ajattelemaan omia virheitäni ja hyväksymään ne. Nyt olen vahvempi.

 

Ai kiusaaminen on kiusatun virheistä johtuvaa? Ja että kiusaajat tekivät palveluksen kiusatulle "osoittamalla" tämän virheet? Huh. Taidatkin olla kiusattuna esiintyvä kiusaaja, mene roskiin.

Vierailija kirjoitti:

Ei mitään. En tykkää puhua asiasta, koska jouduin kiusatuksi, koska olin narsisti ja tein numeron itsestäni ja ymmärrän kiusaajia nykyään.

No onpa kiva, jos ymmärrät kiusaajiasi. Hyväksytkin sitten varmaan heidän toimintansa täysin. Mitenkäs nykyään, taidat olla työpaikkakiusaaja? Jonkunhan ne työmaankin narsistit pitää kouluttaa! Mistä tätä empatiavajaata porukkaa oikein tulee? Ihmiset kertovat, kuinka ovat yhä aivan vereslihalla, ja täysin syrjäytyneitä elämästä. Älä pyydä heitä ymmärtämään mitään kiusaamiseen liittyvää.

Minua ei kiusattu koulussa systemaattisesti, mutta paras kaverini pienenä (6v.-) oli (näin jälkeenpäin aikuisena ajateltuna) narsistisesta pers.häiriöstä jo lapsena kärsinyt ihminen. Ainakin hän valitsi kaverikseen kilttejä ja mukautuvia ihmisiä, joita sai pompotella haluamallaan tavalla. Luonteeltaan hän oli kateellinen, vertaileva kilpailijatyyppi. Hän halusi aina olla paras - jos toisella oli jotakin, mitä hän halusi (lelut, vaate tms.), hän joko rikkoi sen tavalla tai toisella tai etsi samanlaisen tai samantapaisen vaikka kiven alta. Ja tietenkin aina etsi jotain vikoja ja vähätteli. Arvosteli ulkonäköä "Sulla on tyhmät hiukset", taitoja,"et sä kuitenkaan osaa" jne. ja kuitenkin hakeutui kanssani leikkimään.

Isompana yläasteella tämä ihminen osallistui joidenkin luokkalaistemme suoraan kiusaamiseen: nauroi tunneilla vastauksille, sanoi suoraan"sä olet niiiiiin nolo!" tai laittoi juoruja liikkeelle. Onneksi elimme aikaa ennen internettiä, tuo ihminen olisi ollut silloin varsinainen somekiusaaja. Itse olin jo muiden kavereiden kanssa, enkä enää katsonutkaan tähän ihmiseen päin. Hänelläkin oli uusi kiltti kaveri uhrinaan.

Tajusin jo lapsena, että tämä ihminen oli ilkeä. Silti olisin toivonut tukea vanhemmiltani, etteivät he olisi kannustaneet minua leikkimään tuollaisen kanssa. Huomaan, että minultakin meni luottamus ihmisiin, en usko koskaan jos saan kehuja, pidän kaikkia pahiksina tai opportunisteina, inhoan kateellisia ja juoruilevia ihmisiä. Enkä avaudu koskaan asioistani ennen kun luotan täysin ja se vie aikaa.

Nyt tämä Saatanan kätyri on hyvässä työpaikassa ja varmasti todellinen firman kaksinaamainen käärme, joka puukottaa kilpailijoitaan selkään ja makeilee oikeille tahoille, joista hyötyy jotakin. Hyi. Toivottavasti saa karman laista.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Mun kiusaajat oli kaikki avioerolapsia tai alkkisten lapsia, joiden vanhemmilla ei ollut varaa terapiaan, osaan nykyään jopa sääliä heitä.

 

Tää on muuten jännä, niin oli omanikin. Lisäksi olivat myös aina köyhemmistä perheistä jotka asuivat jossain rivarissa. Oliko se sitten kateutta jo ala-asteikäisenä...

NIIN TOTTA! Meidänkin koulun kiusaajat olivat usein avioerotaustaisia, alkkisvanhempien lapsia tai hieman köyhemmistä oloista (vaikkei kukaan h e i t ä kiusannut siitä, hyvä kun lapset edes sellaista huomasivatkaan, mutta jälkikäteen ajateltuna näin oli.) Jotkut olivat kiireisten uraperheiden hieman yksinkertaisen oloisia merkkivaatelapsia, joilta ei puuttunut mitään materiaalisesti. Näitä kaikkia yhdisti se, että he oireilivat heitteilläoloaan ja kaipasivat kai aikuisten huomiota. Opettajat huokasivat helpotuksesta kun pääsivät heistä eroon ysillä armoviitosilla.

Myöhemmin monesta tosiaan tuli teiniäitejä, huumehörhöjä, alkkiksia ja sosiaalipummeja. Näitä kapakkaruusuja ja tatskatemejä, jotka seikkailevat eri hoitojen kanssa ja tehtailevat kaikille lapsia. Ja noidankehä jatkuu sukupolvesta toiseen.

Jätti niin fyysiset, kun henkiset jäljet. 9vuotta varsinkin fyysistä, hakkaamista potkimista, kiinnipitoa, nimittelyä. Pojat porukalla tytön kimppuun. kiusaamista oli tunneilla, välitunneilla, koulumatkoilla ja vapaa-ajalla. Aina sai pelätä mistä kiusaajat hyökkää. No miettikää itse, mitä on jos joutuisi kokoajan pelkäämään kipua ja että joku satuttaa.  Ja kukaan ei auta ei kuule ei näe.

No vahvan se minusta teki. Olin jo silloin oikea terrieri pitämään puoleni, mutta minkäs isolla poikajoukolle mahdoit?

Selvinnyt olen ihan normaaliin elämään. Mutta aika- ajoin tulee mieleen ja uniin.

Minusta kiusaajat tekivät tietämättään aika haavoittumattoman. Minä opin, että ihmisiltä ei voi odottaa mitään hyvää, mutta opin myös, että en tarvitsekaan heiltä yhtään mitään. Minua ei kiinnosta siis pätkääkään mitä mieltä ihmiset minusta ovat, en arvosta niitä tarpeeksi että välittäisin. Olen mikä olen eikä minua haittaa vaikka koko muu maailma inhoaisi minua siksi - minut on kiusaajat opettaneet olemaan täysin riippumaton toisten seurasta ja suosiosta. 

En myöskään järkyty siitä jos ihmiset on minulle epäystävällisiä tai petollisia. En mitään muuta ihmisiltä odotakaan, ovathan kiusaajat ystävällisesti antaneet jo peruskouluiässä ihmisluonteesta mainion realismin oppikurssin. En näe ihmisiä minään ylevinä hyvään pyrkivinä olentoina, vaan opportunistisina elukoina, jotka toimivat lopulta pääosin apinalaumamaisten viettien ja vaistojen pohjalta. Joskus he tuntevat siitä ehkä hetken huonoa omaatuntoa, mutta se ei auta mitään koska he kumminkin taas sopivan tilanteen tullen jatkavat sitä samaa käytöstään. Minä tiedän millainen ihminen on, joten en odota ihmisiltä mitään hyvää. Näin en myöskään pety koskaan. 

Olen lopulta menestynyt elämässäni aika hyvin juuri kiusaajien ansiosta. Nykyisin olen isossa yrityksessä esimiesasemassa, ja koen suurta etua siitä, että olen riippumaton siitä pitävätkö muut minusta tai eivät. Näen myöskin ihmisten esittämien naamioiden läpi usein, mutta en silti paheksu heitä esittämisestä, sen kun hiljaa hymyileen ajattelen, että tuollainen se ihmisluonto on, kaksinaamainen ja kiero.

Olin pitkään todella epävarma, minulla ei ollut minkäänlaista itseluottamusta. Se heijastui etenkin parisuhteisiin, tai siis olin aika lailla kykenemätön solmimaan parisuhdetta. Lopulta päädyin yhteen ihmisen kanssa, joka oli minulle aivan väärä. Löysin itseni ja sitä kautta itsetuntoni oikeastaan vasta lapset saatuani. Prosessi johti avioeroon. Nyt voin sanoa olevani vihdoinkin sinut itseni ja menneisyyteni kanssa. Tällä hetkellä minun ei ole enää vaikea luottaa ihmisiin ja uskon ihmisen hyvyyteen. Minusta ei tullutkaan kyynistä, vaikka sitä pelkäsin. Minua voi olla edelleen helppo satuttaa, mutta mieluummin niin kuin että olettaisin lähtökohtaisesti ihmisten olevan pahoja.

Vierailija kirjoitti:

Kiusaaminen yhdistettynä haastavaan lapsuuteen teki sen, että olen mielenterveysongelmainen, kärsin mm. traumaperäisistä oireista ja olen työkyvyttömyyden vuoksi eläkkeellä.

Sama täällä. En todennäköisesti ikinä tee mitään työtä. Olen myös vela, en halua tehdä lapsia jotka joutuisivat kärsimään ihmisten pahuudesta samalla tavalla kuin minä.

Minua ei systemaattisesti kiusattu koulussa, vaan enemmänkin kotona. Elin ihmisen kanssa joka vähätteli, joskus löi, käyttäytyi arvaamattomasti, varasti. Olin koko ajan varpaillani kotona, ja näitä asioita perusteltiin sillä että kun nyt vain olen huonompi. Minun piti vähän niinkuin hyvittää näillä asioilla sitä että olen kuulemma pilannut toisen elämän koska synnyin. Koulussa lyötiin kerran, sitten oli kaikenlaista naljailua (josta kuitenkin olen aika varma että se ei ollut ilkeämielistä lopulta) ja myöhemmin mennessäni toiseen kouluun minulle naurettiin tunneilla ja pyöriteltiin silmiä. Luokalla oli kuitenkin muita pahemmin kiusattuja. Seurauksena oli se että en uskaltanut mennä mihinkään nuorten rientoihin vaikka olisin halunnut, ajattelin että huonouteni paljastuu ja minua lyödään. Lukiossa sitten kaverit jättivät. Olin kuulemma niin nolo kun olin yksin enkä bilettänyt. Olisinhan toki halunnut bilettää mutta ajattelin että en saa koska olen niin huono. En oikein tutustunut muihin, ja se yksinäisyys oli aivan murskaavaa. Yliopistossa vietin varsin sosiaalista elämää, aluksi, mutta sitten vetäydyin pois masennuksen takia, ja sen, että pelkäsin että paljastun huonoksi ja että yritän olla jotain parempaa kuin mitä olen. Olen elänyt koko tähän astisen elämän sillä mielellä että minussa on joku kamala vika, mikä estää tekemästä kaiken mitä haluan. Olen kuitenkin nyt 30-vuotiaana vähitellen ymmärtämässä että kaikki mitä mitä minulle on sanottu ei pidäkään paikkaansa. Minulla on ollut monia potentiaalisia ystäviä, mutta omat uskomukseni ja toimintani ovat aiheuttaneet sen että nämä eivät ole edenneet, myös silloin kouluaikoina. En pysty tekemään mitään merkittäviä päätöksiä ilman paniikkia, ja tunnen ahdistusta arkisin. Joskus 20-vuotiaana olin katkera ja vihainen mutta en kyllä enää. Ajattelen niin että maailma on arvaamaton paikka, täällä ei voi juuri vaikuttaa siihen mitä sinulle tapahtuu. saatat tulla kiusatuksi, ryöstetyksi, puukotetuksi. Mutta nuo tapahtumat ovat vain tapahtumia, ne eivät kerro sinusta. Tuollaiset kiusaajat ja muut  ovat yksinkertaisesti pihalla olevia ihmisiä, jotka joko purkavat pahaa oloaan muihin tai ovat empaattisesti kehittymättömiä. Sinä joko osut tällaisten tielle tai et osu. Pitää ajatella niin että miten toimisin jos olisin täysin vapaa toimimaan haluamallani tavalla, ja sitten toimia niin. 

Sen, että en voi luottaa kehenkään ja itsetuntoni on edellen nollassa vaikka olen jo 29-vuotias. Tämän takia en ole löytänyt parisuhdettakaan. Enkä voi myös koskaan kuvitella hankkivani lapsia, koska en kestäisi sitä, että heitäkin kiusattaisi. Ei sillä että olisi edes sitä miestä kenen kanssa keskustella näistä asioista.. Huonon itsetuntoni vuoksi en ole saanut töitäkään vaikka on korkea koulutus ja oman alan työharjoitteluita. En usko olevani oikeasti hyödyllinen vaan turha paska, jonka ei pitäisi edes olla elossa.

Kaikki nämä "olen nyt niin helvetin traumatisoitunut siitä pikku nokkimisesta" ihmiset saisivat vetää itsensä jojoon. Elämä ei ole mitään ruusuilla tanssimista, joten adapt or perish.

Vierailija kirjoitti:

Kiusaaminen yhdistettynä haastavaan lapsuuteen teki sen, että olen mielenterveysongelmainen, kärsin mm. traumaperäisistä oireista ja olen työkyvyttömyyden vuoksi eläkkeellä.

DING DING WE HAVE A WINNER! Ensimmäinen oikein kunnon luuserivelttoilija. Ota elämästäsi kontrolli ja lakkaa tuollainen neiteily. When life gives you lemons, you take the fucking lemons and shove them back in life's ass.