Sinä, jota kiusattiin koulussa. Millaiset jäljet kiusaaminen jätti sinuun?

Äitini kiusasi minua, henkinen väkivalta jatkui niin kauan, että pääsin muuttamaan kotoa. Tästä syystä kiusasin muita koulussa. Opettelin ihmiseksi vasta päästyäni omilleni. Olen hirveän pahoillani.

Erittäin pahat henkiset vammat.

Mun itsetunto mureni täysin, usko ihmisyyteen täysin laski ja luottaminen ihmisiin meni täysin vaikeaksi ja sosiaalinen kanssakäyminen jäi todella vähäiseksi ja kavereita ei ollut pahemmin. Samalla opin että kaikki ihmiset ovat kaksinaamaisia ja keneenkään ei kannata luottaa ja kaikki ihmiset ennemmin tai myöhemmin puukottaa sua selkään, tai toisinsanoen pettää sut. Samalla naisvihani kasvoi suunnattomasti ja parisuhteen muodostaminen tuli minulle täysin mahdottomaksi. Ainoat keinot miten osaan naisten kanssa keskustella ovat riiteleminen ja haukkuminen. Nyt menee vähän paremmin, mutta edelleen vähän huono olo.

Vierailija kirjoitti:

Ei mitään. Kiusaamisesta ei pääse ikinä yli, jos siihen haluaa jäädä vellomaan. Jos päättää mennä elämässä eteenpäin, se on asia erikseen. Mun mielestä on huvittavaa, että minä olen yläasteen kiusaamisen jälkeen pärjännyt elämässä kohtuuhyvin, kun taas ne kiusaajat ovat niitä elämänkoululaisia, jotka pamahtivat paksuksi 16 vuotiaana tai menettivät luottotietonsa viikko sen jälkeen kun täyttivät 18, ym...

Henkinen paraneminen ottaa tietysti aina sen oman aikansa ja vaikeat asiat menneisyydestä pitää aina käsitellä, jotta eteenpäin meneminen onnistuu. 

Mutta sen jälkeen olen samaa mietlä tuosta vellomisesta. Lähipiirissäkin on näitä ihmisiä, jotka ovat saaneet käsitellä vaikeita asioita ammattiauttajan kanssa, mutta silti niihin asioihin jäädään jumittamaan. Toisinaan tuntuu, ettei niistä edes haluta päästä eteenpäin, vaan halutaan jatkuvasti palata siihen mielipahaan.

Jätti sellasen pikaisen "puolustautumisen" päälle. Huomannut työelämässä, että kun joku alkaa piikitteleen tai muuten naljaileen niin aika nopeesti tulee kuitti takas ja suojamuuri päälle, joskus tosi pienestäkin. Välillä ihan turhaankin tulee suojamuuri.

Oman lapsen kohdalla toivon, ettei kiusattaisi, eikä itse kiusaa koskaan, näistä asioista tullaan meillä puhumaan ja hartaasti.

Minusta kiusaaminen teki erakon. Luulen että olisin luonnostani ollut jopa sosiaalinen ekstrovertti, mutta jouduin jo ekalla luokalla rankasti kiusatuksi taustani takia (minut on adoptoitu ulkomailta) ja kiusaamista jatkui yläasteen loppuun. Minun oli pakko oppia pärjäämään ilman kavereita ja itsenäiseksi, koska ihmisiltä sain vain pilkkaa ja haukkuja. 

Ja minä opinkin. Ekat muutama vuotta oli rankkaa ja itkin kotona usein. Vielä enemmän kuin kiusaajien loukkauksia itkin yksinäisyyttäni. Mutta opin tulemaan toimeen itsekseni, viihdyttämään itseäni fantasioilla. Enää en edes halunnut että kukaan olisi kaverini, vaan ainoa toiveeni oli että minut jätettäisiin rauhaan. Että saisin seisoa siellä koulunpihan tolpalla unelmoimassa ilman että kukaan tulee nipistämään tai että koulun pihalla seisova lapsirinki osoittelee minua, puhuu minusta ja nauraa. Yläasteella kiusaaminen tuli fyysisemmäksi ja rajummaksi, ja aloin lintsaamaan sen pelosta. 

Mutta selvisin siitä. Lukiossa toteutui se, mitä toivoin: minut jätettiin rauhaan. Ei kiusattu, mutta ei kukaan seuraani halunnut myöskään. Ei sen puoleen, en minäkään enää kaivannut ihmisten seuraa. Lukion jälkeen menin yliopistoon, valmistuin, ja minulla on hyvä vaativa asiantuntijatyö. Miestä tai lapsia en ole koskaan edes ajatellut hankkia, koska en tosiaan halua ihmisten seuraa. En edes pelkää heitä, en enää, mutta jotenkin lapsena onnistuin kehittämään itselleni niin eloisan fantasiamaailman, etten kaipaa mitään muuta. Kokisin esim. puolison häiriöksi. 

Hassua on, että moni varmasti ajattelee että tämä on surullinen lopputulos, koska olen niin yksin, ja elän niin erikoisella erakkomaisella tavalla. Mutta itse koen olevani oikein tyytyväinen elämääni, eikä minua sekään haittaa yhtään jos sitten jjotkut sukulaiset pitävät omituisena vanhanapiikana.

Kiusaaminen oli lopulta ihan hyvä juttu. Olin liian kiltti, nyt en enää käytä aikaani ihmisiin, jotka eivät sitä ansaitse. Muutenkin opin olemaan välittämättä liikaa muiden mielipiteistä ja puolustamaan itseäni. Mun kiusaajat oli kaikki avioerolapsia tai alkkisten lapsia, joiden vanhemmilla ei ollut varaa terapiaan, osaan nykyään jopa sääliä heitä.

Minua kiusattiin koko peruskouluaika. Pääsin kuitenki hyvään lukioon ja kirjoitin hyvillä arvosanoilla masennuksesta riippumatta. Kyllähän se jälkensä jätti, mutta nyt olen 29-vuotias, onnellisesti naimisissa ja ihanan 2-vuotiaan pojan äiti. Elämä hymyilee ja olen ikionnellinen, etten tappanut itseäni teini-iässä.

Vierailija kirjoitti:

Mun kiusaajat oli kaikki avioerolapsia tai alkkisten lapsia, joiden vanhemmilla ei ollut varaa terapiaan, osaan nykyään jopa sääliä heitä.

Tää on muuten jännä, niin oli omanikin. Lisäksi olivat myös aina köyhemmistä perheistä jotka asuivat jossain rivarissa. Oliko se sitten kateutta jo ala-asteikäisenä...

Minusta tuli erakko ja sosiaalisesti kömpelö, en luota ihmisiin, pelkään ihmisiä. Luulen aina että minusta puhutaan pahaa tai halutaan pahaa. Masentunut olen jo vuosia ollut. Viihdyn yksin nykyään. Olen työelämässä ja minulla on perhe. Luulen että ilman kiusaamista olisin ollut sosiaalinen extrovertti. Nykyään olen selkeä introvertti. Olen tajunnut ettei ihmiset kaipaa seuraani tai minä heidän seuraa.

No sellasia jälkiä, että olen työkyvyttömyyseläkkeellä. Kiitos vain kaikille :)

Olen todella huono itsetuntoinen, tunnen itseni rumaksi haahkaksi, joka pelkää koko ajan menettävänsä miehensä jollekin vetävälle naiselle! Olin koulussa harmaa hiiri, jonka ulkonäössä ei ollut mitään hyvää. Reput pyöritettiin paskassa, revittiin hiuksista, tönittiin, syljettiin päälle, haukuttiin sellaisilla nimityksillä että en edes niitä tähän halua laittaa, hajotettiin tavarat jne. Olin muka myös läski, myös silloin kun sairastuin anoreksiaan, nykyäänkin minulla todella pahasti vääristynyt kehonkuva, enkä ole millään tasolla itseeni tyytyväinen :( mieheni kehuu minua, mutta joudun aina sanomaan ole hiljaa, en usko sinua kuitenkaan :'(

ei kai mitään, vitutusta

Minua kiusattiin ala-asteen 3. luokalta ysiluokalle asti. Olin ennen tosi sosiaalinen ja halusin olla kaikkien kaveri, mutta minua alettiin kiusaamaan tämän ominaisuuden takia, jolloin sulkeuduin ja aloin vältellä sosiaalisia tilanteita. Tästähän kiusaaminen vain yltyi. Kun aloitin amiksessa, olin ihan varma, että kiusaaminen jatkuu, mutta sainkin paljon uusia kavereita ja pääsin aloittamaan ihan kuin puhtaalta pöydältä. Olen edelleen aika arka uusien ihmisten kanssa ja pelkään, että minut hylätään tai minua aletaan taas kiusata. Amiksen jälkeen haastoin itseni ja hain AMKiin miesvaltaiselle alalle. Pääsin sisään ja onnekseni sain huomata, että luokkakaverit ovat aivan mahtavia, he kohtelevat minua vertaisenaan, vaikka olenkin ainoa tyttö luokassa :)

Kyllä jätti jälkensä. Menen henkisesti lukkoon ihmisryhmän joukossa. En vain osaa olla oma itseni, jossain alitajunnan tasolla soi hälytyskello aina varsinkin jos joudun tilanteeseen jossa yksin joudun lähestymään naispuolista ryhmää ihmisiä. Ja joskus jos naislaumassa on ilkeämielisiä ihmisiä heillä kait nousee se koulusta heille tuttu kiusaajan rooli ja heittävät jotain pikkunälväisyä huumorin nojalla. Kyllä mä uskon että ne kouluaikaiset roolit jää ihmisen persoonaan ja pulpahtaa sieltä esiin sopivassa tilanteessa.

Sen, että inhoan lapsia, myös omia.

Vierailija kirjoitti:

Minua kiusattiin ala-asteen 3. luokalta ysiluokalle asti. Olin ennen tosi sosiaalinen ja halusin olla kaikkien kaveri, mutta minua alettiin kiusaamaan tämän ominaisuuden takia, jolloin sulkeuduin ja aloin vältellä sosiaalisia tilanteita. Tästähän kiusaaminen vain yltyi. Kun aloitin amiksessa, olin ihan varma, että kiusaaminen jatkuu, mutta sainkin paljon uusia kavereita ja pääsin aloittamaan ihan kuin puhtaalta pöydältä. Olen edelleen aika arka uusien ihmisten kanssa ja pelkään, että minut hylätään tai minua aletaan taas kiusata. Amiksen jälkeen haastoin itseni ja hain AMKiin miesvaltaiselle alalle. Pääsin sisään ja onnekseni sain huomata, että luokkakaverit ovat aivan mahtavia, he kohtelevat minua vertaisenaan, vaikka olenkin ainoa tyttö luokassa :)

Kuin minun elämäntarinani :) olin myös sosiaalinen pienenä ja koko luokan kaveri kunnes 3. Luokalla alkoi kiusaaminen ja menin ihan lukkoon ja pyrin vain välttelemään ihmiskontakteja. Ala-aste ja yläaste oli kauheinta aikaa elämässäni. Kenenkään lapsen ei soisi joutuvan sietämään sellaista mitä mä jouduin kestämään.

Mä oon jotenkin vielä yli 10 vuoden jälkeenkin katkera kiusaajille ja nauran heidän epäonnelle. Kukaan ei oo koskaan yrittänyt edes pyytää anteeksi tai osottanut mitään katumusta. Mä oon ikään kun pelkkää ilmaa näille ihmisille, jos törmään kiusaajiin vaikka kylällä tai muuta ei he osota eleelläkään tunnistavansa mua vaikka oltiin samalla luokalla tai rinnakkaisilla 9 vuoden ajan.

En kuitenkaan saanut mitään traumoja tai muuta, suht normaali ihminen musta on tullut. Varmaan se on jotenkin ehkä jopa positiivisesti kovettanu mun kuorta ja siks pärjään työelämässä ja muutenkin tosi hyvin.

Mutta muuten kiusaaminen on ihan perseestä, enkä toivo sitä kenellekkään.

Vieläkin jättimäinen mustelma takapuolessa.

Aloin myös itse kiusaamaan koulussa, tosin melko pienimuotoisesti. Tätä on vaikea antaa itselle anteeksi.

Vierailija kirjoitti:

Olen yhä näin aikuisenakin (36-v) äärimmäisen epävarma toisten ihmisten tarkoitusperistä suhteeni. En siis osaa luottaa, että kukaan oikeasti haluaisi olla kaverini. Valitettavasti minut on petetty myös aikuisena "ystävien" toimesta, joten käsitykseni arvottomuudestani on vain vuosien varrella vahvistunut. Ironista on, että ymmärrän kyllä omalla toiminnallani myös aiheuttavan näitä ystävyysongelmia. En esim. koskaan soita kenellekään, koska ajattelen ihmisillä olevan parempaakin tekemistä kuin kanssani keskustelu. Kommunikoin aina viestein, koska niihin voi vastata silloin kun ei ole parempaakaan tekemistä. Yritän kyllä olla toisille ymmärtäväinen ja luottamuksen arvoinen ystävä, mutta tulen aina jossain vaiheessa syrjäytetyksi minulle tärkeiden ihmisten toimesta. Enää en uskalla päästää ihmisiä elämääni juuri hyvänpäivän tuttuutta kummempaan asemaan, etten jälleen pety.

Olen menestynyt elämässä kuitenkin kohtuullisesti: olen pitkässä avioliitossa ja minulla on kaksi ihanaa lasta. Olen akateemisesti koulutettu, mutta myös työelämässä epävarma, koska en luota itseeni tai muihin ihmisiin. Päällepäin tämä kaikki epävarmuus ei kuitenkaan ehkä näy. Olen hyvä tekemään yhteistyötä ammatillisesti ja moni työkaveri varmasti kuvailisi minua avoimeksi ja hauskaksi tyypiksi. Mutta pinnan alla odotan vain seuraavaa pettymystä.

Minua kiusattiin lihavuuden takia oikeastaan koko kouluaika: ihan alussa se oli fyysistäkin, mutta enimmäkseen haukkumista ja syrjimistä. Mitä pidemmälle koulutaival eteni, sitä enemmän minut jätettiin ulkopuolelle kaikesta. Lihava nuori joutuu myös vieraiden (aikuisten) ihmisten kiusaamaksi, joten todellakin olen kasvanut siihen ajatukseen, etten ole paskankaan arvoinen.

Tässä täydellinen kuvaus myös vaikutuksesta omaan elämääni, voisi olla suoraan omasta kynästäni.

Kiusaaminen ei rampauttanut kokonaan, mutta tuntuu että nilkutan lievästi koko loppuelämäni.

Tsemppiä meille kiusatuille!