Sinä, jota kiusattiin koulussa. Millaiset jäljet kiusaaminen jätti sinuun?

Itsetunto on pohjassa, oikeastaan sirpaleina ja tomuna maassa, täysin poljettuna. Keskivaikea masennus, en osaa avautua, itseviha ja inho on niin voimakasta, että joskus jopa neljän seinän sisällä olo on vaikeaa, vaikka olisinkin yksinäni. Myös paniikkikohtauksia voi tulla satunnaisesti.. 

Myös kiusaamieni oli voimakasta (eskarista yläasteelle ja hieman vielä amiksessa), haukkumista, tavaroiden heittelyä, rikkomista, varastelua. Nälvimistä ja ilkkumista, suurimmaksi osaksi syynä oli vain erikoisempi sukunimeni ja ulkonäkö.

.

Aikaisemmin joku mainitsi, että kiusattujen ihmisten pitäisi vetää itsensä jojoon. Oikeasti, tarkoitatko tuota? On olemassa niin sairaita ihmisiä, että ne saattaisivat tehdäkin sen, koska kokevat tuollaiset sanat triggerinä. Olet ehkä ollut itse kiusaaja, jos et osaa samaistua kiusattujen osaan millään tapaa. Toivottavasti avaat silmäsi ja ajattelisit, että mitä tuli sanottua

Olin pitkään vahva kunnes romahdin. Nyt en enää tiedä miten pääsisin ylös tästä. Olin 17 vuotta toimintakykyinen, nyt kuin raihnainen mummo,  vaikka ikää ei ole juuri mitään.

1. Jos asiat menevät pitkään todella hyvin minut valtaa epämiellyttävä levottomuus. Tiedän, että kohta hommat kusee ja huolella koska lopulta ne kusevat aina. Tiedän, että tällainen ajattelu on trauman tuntomerkki, mutta se ei auta minua.

2. Olen kova. Minua on käytännössä mahdotonta loukata, mutta toisaalta kohteliaisuudet, kehut jne. eivät myöskään saa minua tuntemaan oloani hyväksi. Jos kehumista jatketaan vaikken siihen reagoi se alkaa ärsyttää koska se on samalla kommentointia minusta ja sitä en enää siedä.

3. Olen opetellut kestämään fyysistä kipua. Teininä harjoittelin pitämällä kättäni kuumalla hellan levyllä ja ottamalla sen sitten rauhallisesti pois. Kiusaajieni tuntema tyydytys väheni kun en enää huutanut tuskasta heidän kiduttaessaan minua. 

Olen aikuisiällä telonut itseni muutaman kerran pahemmin ja paikallaolijat luulivat rauhallisuuteni takia, että olin shokissa. Ei. Vuosia kestänyt päivittäinen fyysinen pahoinpitely ja harjoittelu on kovettanut nahkani erilaisten vammojen suhteen. 

4. Osaan olla todella ilkeä, väkivaltainen ja paha jos nyt aikuisena joudun pilkan/vainon/fyysisen väkivallan uhan kohteeksi. Tätä ei ole tosin sattunut kuin pari kertaa. Muutaman kerran olen tosin puuttunut asioihin toisen ihmisen puolesta.

Menen tässä niin pitkälle kuin vaatii, että voin olla ehdottoman varma uhkan poistumisesta. Uskon porrasteoriaan, jonka mukaan lähes kaikki väkivalta vaatii eskaloituakseen tiettyjä portaita/vaiheita ennen varsinaista fyysistä toteutumista. Perus nyrkkiniilo katusankari tahtoo aina ensin "kerätä kierroksia" ennen kuin pystyy toteuttamaan itseään. Tehokas tapa torjua väkivallan uhkaa on harpata agressorin edelle ja yllättää hänet ylemmältä agression portaalta. Tähän ei yleensä ns. normaali ihminen pysty.

Kiusaaminen jätti huonon itsetunnon, teki minusta aran ja osittain sen takia englannintaitoni ovat todella rajalliset. Aluksi kiusaaminen oli sellaista, että minut jätettiin porukan ulkopuolelle, mutta rankka, pitkään kestänyt kiusaaminen alkoi kolmannella luokalla ja ilmeisesti kateudesta. Silloin alkoi ala-asteella englanti, jossa olin kuulemma jopa opettajan mielestä erityisen lahjakas. Kiitos kiusaamisen, rupesin ala-asteen myöhemmillä luokilla tahallani huonoksi. En tehnyt läksyjä ja tarkoituksella yritin saada kokeesta mahdollisimman huonon numeron, jotta kiusaajat eivät taas pilkkaisi hikariksi. Kun lopulta vanhempani patistivat opiskelemaan ahkerammin, olin jo auttamatta liian jäljessä. Yläasteella kertasin ala-asteen opetuksia ja lukiossa yläasteen. Nyt olen lähempänä kolmeakymmentä, kerrannut vuosia ties millä preppauskursseilla englantia, mutta mitään itseluottamusta minulla ei ole sen kielen suhteen. En esimerkiksi uskalla matkustella, koska pelkään liikaa, etten pärjää kielitaidollani.

Varmaan eniten kiusaaminen on vaikuttanut itsetuntoon ja sosiaalisuuteen. Ajattelen aivan liikaa, mitä mieltä muut ovat minusta. Pystyn keskustelemaan luontevasti vain parin henkilön kanssa samaan aikaan, mutta suuressa porukassa koen itseni ylimääräiseksi ja tulee tunne, että olen välttämätön paha, jota muut eivät oikeasti halua seuraansa. Pystyn oikeasti todella luottamaan vain harvoihin ihmisiin. Jos joku kehuu minua, niin olen (valitettavasti) heti miettimässä puhujan oikeaa motiivia ja ylianalysoin, onko kehu piilovittuilua vai ihan vilpittömästi sanottu.

Kylmä jätkä kirjoitti:

1. Jos asiat menevät pitkään todella hyvin minut valtaa epämiellyttävä levottomuus. Tiedän, että kohta hommat kusee ja huolella koska lopulta ne kusevat aina. Tiedän, että tällainen ajattelu on trauman tuntomerkki, mutta se ei auta minua.

Mutta sehän on aika lailla fakta, että tässä elämässä kaikki muuttuu. Jos on paskaa aikaa elämässä, voi todeta että ei tämä ikuisesti kestä, ei mikään kestä. Jos taas on hyvää aikaa, niin ihan realistista on samoin odottaa, että kyllä tämäkin vaihe tulee loppumaan. Itseäni ei tosin ahdista tämän toteaminen ollenkaan eikä herätä levottomuutta, se on vain pelkkä neutraali toteamus. 

Kylmä jätkä kirjoitti:

2. Olen kova. Minua on käytännössä mahdotonta loukata, mutta toisaalta kohteliaisuudet, kehut jne. eivät myöskään saa minua tuntemaan oloani hyväksi. Jos kehumista jatketaan vaikken siihen reagoi se alkaa ärsyttää koska se on samalla kommentointia minusta ja sitä en enää siedä.

Minusta se on erittäin terve tila, jossa mielentiloja eivät ohjaile ihmisten loppujen lopuksi aika satunnaiset palautteet, eli pilkat ja kehut. Jos maailman suuret uudistajat olisivat menneet ihmismielipiteiden mukaan, välttäen pilkkaa ja metsästäen kehuja, olisi moni suuri asia jäänyt syntymättä, sillä uudet ideat yleensä aina johtavat lauman pilkkaan. Ja toisaalta sellaisia lauman mielipiteen ja muotien mukaisia kehutaan ja silitetään myötäkarvaan, huolimatta siitä että lauman mielipiteet voivat oikeastaan olla järjettömiä tai ei-rakentavia. 

Kylmä jätkä kirjoitti:

3. Olen opetellut kestämään fyysistä kipua. Teininä harjoittelin pitämällä kättäni kuumalla hellan levyllä ja ottamalla sen sitten rauhallisesti pois. Kiusaajieni tuntema tyydytys väheni kun en enää huutanut tuskasta heidän kiduttaessaan minua. 

Olen aikuisiällä telonut itseni muutaman kerran pahemmin ja paikallaolijat luulivat rauhallisuuteni takia, että olin shokissa. Ei. Vuosia kestänyt päivittäinen fyysinen pahoinpitely ja harjoittelu on kovettanut nahkani erilaisten vammojen suhteen.

Mulla tämä sama. Se mistä kiusattuna olin aina ylpeä oli, että en koskaan näyttänyt niille mitään tunteita. En itkenyt, huutanut, valittanut. Jos kiusaajat estivät koulusta kotimatkalla kulun kotiini ja heittivät reppuni maahan ja kamppasivat minut kumoon, minä vaan eleettömästi nousin, keräsin tavarani ja jatkoin. Tämä vaikka 100 kertaa, ilman mitään eleitä. Kyllä ne lopulta aina luovuttivat. Kerran puukäsityöluokassa sitten polttivat kolvilla selkääni rastin, mutta sittenkään en valittanut ääneen. Olin kuin ruumiista poistuneessa tilassa, jossa lähinnä tyynesti totesin, että onpa inhottava palaneen lihan käry, ja toivoin ettei tule pahaa vammaa etten joudu kertomaan vanhemmille enkä menemään lääkäriin. Enkä kertonut kellekään, koska olin jo vuosia sitten oppinut että kiusaamisesta kantelu johtaa kiusaamisen kiihtymiseen, ei yhtään mihinkään hyvään.

t. koko peruskoulun kiusattu nyt jo nelikymppinen naisihminen

Olen ala-asteella alkaneen läskittelyn takia ollut anorektikko jo 10 vuotta. Ja olen vasta 21-vuotias. Kiusaaminen päättyi yläasteen jälkeen, mutta sairaus jäi, enkä usko, että koskaan paranen.

en luota ihmisiin, oon harhaluulone ja monesti luulen en kaikki puhuu musta pahaa, ahistaa ja tunnen suurta vihaa ku ajattelen mun kiusaajia, mut toisaalta ajattelen myös ansaitseeni kaiken sen

Haukkumista.

Mies koki fyysistä väkivaltaa. Pahana. Molemmat ollaan sitä mieltä että aikuisena noista pitäisi kuitenkin päästä jo yli. Kiusatussa se syy ei ole, ei pitäisi enää miettiä vanhaa. Jos haittaa elämää niin turhaa haaskaa elämäänsä pidemmälle vaan hankkii hoitoa.

Kiusaajat varmaan pahoillaan. Olen itsekin joskus kiusannut, ja siitä harmissaan nyt. Mutten pohdi sitä liikaa. Koitan ehkäistä kiusaamista ja olla hyvä tyyppi.

Vierailija kirjoitti:

en luota ihmisiin, oon harhaluulone ja monesti luulen en kaikki puhuu musta pahaa, ahistaa ja tunnen suurta vihaa ku ajattelen mun kiusaajia, mut toisaalta ajattelen myös ansaitseeni kaiken sen

Mulla on ihan noita samoja oireita. Lisäksi minä ajattelen, etten pärjää missään yksin. Kuvittelen etten onnistu missää ja tasrvitsen aina toisilta vakuutteluita tekemisilleni. Pyytelen hyvin usein anteeksi olemassaoloani ja löydän aina sen pahimman vaihtoehdon, jos joku sanoo tai tekee minulle jotain. Parisuhteessa pitää jatkuvasti vakuutella että minusta välitetään tai muuten kuvittelen ettei välitetä. Odottelen kaikissa suhteissa, että minut kuitenkin jossain vaiheessa hylätään.

En tiedä, johtuko nää koulukiusaamisesta vai muusta lapsuuden tapahtumista.

Kylmä jätkä kirjoitti:

1. Jos asiat menevät pitkään todella hyvin minut valtaa epämiellyttävä levottomuus. Tiedän, että kohta hommat kusee ja huolella koska lopulta ne kusevat aina. Tiedän, että tällainen ajattelu on trauman tuntomerkki, mutta se ei auta minua.

2. Olen kova. Minua on käytännössä mahdotonta loukata, mutta toisaalta kohteliaisuudet, kehut jne. eivät myöskään saa minua tuntemaan oloani hyväksi. Jos kehumista jatketaan vaikken siihen reagoi se alkaa ärsyttää koska se on samalla kommentointia minusta ja sitä en enää siedä.

3. Olen opetellut kestämään fyysistä kipua. Teininä harjoittelin pitämällä kättäni kuumalla hellan levyllä ja ottamalla sen sitten rauhallisesti pois. Kiusaajieni tuntema tyydytys väheni kun en enää huutanut tuskasta heidän kiduttaessaan minua. 

Olen aikuisiällä telonut itseni muutaman kerran pahemmin ja paikallaolijat luulivat rauhallisuuteni takia, että olin shokissa. Ei. Vuosia kestänyt päivittäinen fyysinen pahoinpitely ja harjoittelu on kovettanut nahkani erilaisten vammojen suhteen. 

4. Osaan olla todella ilkeä, väkivaltainen ja paha jos nyt aikuisena joudun pilkan/vainon/fyysisen väkivallan uhan kohteeksi. Tätä ei ole tosin sattunut kuin pari kertaa. Muutaman kerran olen tosin puuttunut asioihin toisen ihmisen puolesta.

Menen tässä niin pitkälle kuin vaatii, että voin olla ehdottoman varma uhkan poistumisesta. Uskon porrasteoriaan, jonka mukaan lähes kaikki väkivalta vaatii eskaloituakseen tiettyjä portaita/vaiheita ennen varsinaista fyysistä toteutumista. Perus nyrkkiniilo katusankari tahtoo aina ensin "kerätä kierroksia" ennen kuin pystyy toteuttamaan itseään. Tehokas tapa torjua väkivallan uhkaa on harpata agressorin edelle ja yllättää hänet ylemmältä agression portaalta. Tähän ei yleensä ns. normaali ihminen pysty.

Voi vitun agression portaat... Minulla on aina toiminut tilanteen rauhoittamiseksi pieni takinnosto, joka paljastaa kainalokotelossa olevan pistoolin (on ihan aito ja luvallinen vekotin). Kummasti ei tee enää mieli kenenkään riehua. Olen aina ihmetellyt, miksi feministit eivät pidä aseista? Eihän sen parempaa tasa-arvottajaa olekkaan.

Itse olen ollut kiusattu jo pitkään. Olen nyt 11-vuotias ja olen lievästi ylipainoinen. Olen aina yksin

Mietin ensimmäisen kerran itsemurhaa n. 10-11 -vuotiaana, jolloin kiusaaminen oli pahimmillaan. Samoihin aikoihin fantasioin myös kiusaajieni ampumisesta tai muuten tappamisesta. Tämä oli 80-luvulla, jolloin en tiennyt mistään kouluampumisista tms. Itsemurha-ajatukset ovat jääneet jonkinlaiseksi oudoksi selviytymiskeinoksi, ja kun olen aikuisiälläkin ollut hyvin masentunut ja/tai ahdistunut, itsemurhaa olen harkinnut vakavasti poispääsynä tilanteesta.

Olin vielä parikymppisenä hirveän epävarma itsestäni ja yritin epätoivoisesti kuulua joukkoon. Peittelin omia epätrendikkäitä mielenkiinnonkohteita ja olin varmaankin suoraan sanottuna aika teennäinen. Olin myös hirveän varovainen aina kaikessa, jotta kukaan ei huomaisi, miten vääränlainen olen (koulukiusaajien päähäni iskostama ajatus).

Vasta kolmenkympin jälkeen olen alkanut rohkeasti olla oma itseni, mutta tietty epävarmuus on säilynyt. Tietynlaisten ihmisten seurassa saatan jäätyä täysin, koska he muistuttavat kiusaamisesta. Kuitenkin nyt voin sanoa olevani ihan kohtuutyytyväinen elämääni, vaikka jonkin asteisesta ahdistuneisuudesta kärsin varmaan lopun ikäni. Ahdistuneisuus tosin ei varmaan johd pelkästään koulukiusaamisesta, mutta kyllähän se koko peruskoulun jatkunut jokapäiväinen piina teki pysyviä muutoksia psyykeen.

Vierailija kirjoitti:

Sen, että inhoan lapsia, myös omia.

Mulla sama. Kun on nähnyt ja kokenut sen millaisia paholaisia ja hirviöitä voivat pienet lapset olla, ei vielä aikuisenakaan pysty näkemään niissä mitään suloista.

Sen että pelastaisin palavasta talosta mieluummin koiran kuin ihmisen.

Täällä ei saa puhua tästäkään aiheesta

Olin koulukiusattu ("hikari") ja lisäksi nuorempana saman pihan lapset tiesivät isääni liittyvistä ongelmista (alkoholi, huumeet, väkivalta), eivätkä hyväksyneet leikkeihin ja peleihin mukaan.

Ensn mainitusta syntyi vääristynyt minäkuva ja vuosikymmeniä kestänyt syömishäiriö. Lapsuuden yksinäisyys vaikeutti koulussa tilannetta, koska en osannut pitää puoliani epävarmuuden takia. Nuorena aikuisena sisuunnuin, mutten edelleenkään osannut pitää puoliani.

Nykyään en anna kenenkään hyppiä silmille, en henkilökoht. elämässä saati työelämässä.

Sen, että viis veisaan ihmissaastoista ja voitan heidät millä mittarilla tahansa. Ja niinhän siinä kävi.