Tilanneviesti

Tervetuloa lukemaan keskusteluja! Kommentointi on avoinna klo 7 - 23.

traumaperäisen stressihäiriön kokeneita?

Vierailija

Kuinka nopeasti ja millä keinoin olette parantuneet?
Mulla tapahtumista on jo useita kuukausia. Terapiassa olen ollut 1,5 kuukautta. Olen yhä aika säikky, syrjäänvetäytyvä ja näen painajaisia. Tuntuu, että terapia auttaa kyllä.

Sivut

Kommentit (33)

Vierailija

On mennyt monta vuotta. Tuommoiset 10.

Koko ajan on tehty järjestelmällistä työtä, mutta tässä ohessa on kyllä työstetty koko elämää. Nyt alan olla jaloillani ja pää tasapainossa. Olen kiitollinen, elämää on vielä paljon jäljellä.

Nainen 40+

Vierailija

Mulla meni useampi vuosi ennen kuin edes hain apua ja jo terapian aloitus oli valtava helpotus. Sain keskusteluapua ja neuvoja tunteiden käsittelyyn.
Masennuslääkkeet sain silloin vuosia sitten kun tapahtuma sattui ja niitä söin pari vuotta että pääsin pahimmasta yli. En muista että minua olisi edes ohjattu jo silloin terapiaan, toivottavasti nykyään käytäntö on eri.
Yksilöllisiähän nämä ajat ovat, onneksi saat apua terapiasta!

Vierailija

Up! Toivottavasti itselläni ei vuosia kuluisi.
Entä muuten miten nopeasti olette menneet töihin/opiskelemaan? Mietin, olisko omalla kohdalla hyödyksi vai haitaksi.
Haitaksi varmaan vielä, koska painajaiset ja heräilyt vie yöunia. Ap

Vierailija

En minä, mutta tuttava. Osui liikenneonnettomuuspaikalle ensimmäisenä, oli ukonilma. Sen jälkeen ukkosella tuli aina kauheat pelkotilat. Meni psykologille, silmänliiketerapiaa käytettiin ja pääsi eroon ukkosenpelostaan.

Vierailija

Eka vastaaja lisää vielä, että olen selvinnyt unilääkkeiden ja ahdistuslääkkeiden avulla. Masennuslääkkeitäkin kokeiltiin, mutta ne veivät toimintakyvyn ihan liikaa.

Käytin ajoittain Stellaa tai Tenoxia yöksi ja ehkä 1-2 kertaa vuodessa 30kpl reseptin Xanoria. Jätin lääkkeet pois heti kun pärjäsin. Olen ollut lääkekielteinen, mutta huolinut niitä silloin, kun en muuten ole kyennyt elämään.

Parasta on ollut terapeuteilta tullut tuki ja luottamus omiin voimavaroihin. Pystyn itse nostamaan itseni ylös ja itse palauttamaan itseni "tähän päivään", vaikka muistoja joskus vielä tuleekin.

Vierailija

ap

En ole palannut töihin vielä, mutta olen muutenkin valinnut kotiäitiyden.

Jos ajattelen järjellä, niin olisin ollut työkuntoinen vasta jossain 8 vuoden kohdalla. Sikäli minulla erilainen tilanne, että olen joutunut kokemaan sitä traumaattista asiaa yhä uudelleen ja se kulkee mukana arjessa koko ajan. Elän sen kanssa ja keskellä. On kestänyt vuosia ottaa haltuun pää yli sen kaiken.

Kannatan työntekoa, jos se on aiemminkin ollut voimavara. Älä jää makaamaan siihen pahaan oloon, liiku eteenpäin.

Vierailija

Minulla on mennyt vuosia, mutta tapahtuma oli poikkeuksellisen vaikeasti traumatisoiva ja sen oikeuskäsittely on traumatisoinut vielä lisää.

Suomalainen oikeusjärjestelmä on rikollisten puolella ja antaa näiden naureskella teoilleen ja uhreilleen.

Vierailija

Aloitin opinnot ennen kuin menin terapiaan, mutta oireet alkoivat pahenemaan, koska olin niitä vuosia torjunut ja lopulta hakeuduin terapiaan. Sen jälkeen alkoi taas opinnotkin sujua kun sain neuvoja mm. ahdistuksen hallintaan. Sitä ennen olin kyllä tehnyt kaikenlaista, mutta tuntuu että se aika meni jotenkin sumussa eikä mikään oikein onnistunut.
2

Vierailija

Viisi vuotta on mennyt, ei ole vielä ohi, mutta jatkuvasti paranee. Osa tuosta ajasta tosin oli "tilanne päällä" eli toipuminen ei voinut alkaa heti. Olen ollut työkykyinen koko ajan tai ainakin olen käynyt töissä. Olotila vaihtelee. Pitäisi työstää aktiivisesti omaa oloa paremmaksi, mutta en aina jaksa. Terapia ja ulkopuolinen apu pitemmin saatuna olisi auttanut, mutta en sitä julkiselta puolelta saa ja varaa ei ole yksityiseen. Nukahtamislääkkeet on ja käytän tarvittaessa. Mietin kyllä, toivunko ikinä kokonaan. Se vaatisi varmaan myös anteeksiantoa ja siihen en pysty, vaikka ymmärrän ja hyväksyn tapahtuneen.

Vierailija

Asiasta kukkaruukkuun.

Onko teillä muilla tuo trauma aiheuttanut dissosiaatiota? 

Minulla on niistä kokemuksista auttanut ulos "taputteluterapia", eli voin palauttaa itseni takaisin tähän kehoon ja tähän päivään mm. taputtelemalla reisiäni ristikkäin eri käsillä. Siinä jotenkin aivot saadaan yhteistyöhön tähän hetkeen. Myös "maadoittaminen" auttaa, eli liikunta, jossa tulee kehollista tuntemusta. Uinti on hyvä vedentunteen takia, samoin kävely, kun se tärisyttää koko kehoa.

Siinä ei pääse leijumaan irralleen menneisiin muistoihin ja tunnetiloihin, kun konkreettisesti jokin pitää sinut kiinni maassa. Tässä hetkessä.

No:1

Vierailija

7, mullakin kyllä asiaan liittyy se, että se ei ole "ohi" koskaan. Vaan seuraa arjessa, vaikuttaa konkreettisesti asioihin loppuelämän ja muistuttaa j atkuvasti. Avaisin mielellään enemmän, mutta tarinani on niin tunnistettava että en voi!
Tällä hetkellä ainakin terapeutti sekä lääkäri on sitä mieltä, että en voi opiskella, joten uskon kai heitä. vaikea arvioida, mikä itselle olisi parasta. Ap

Vierailija

Kolme vuotta mennyt ja nyt alan olla sinut asian kanssa. Lääkkeitä ja terapiaa en huolinut vaikka lääkäri tyrkytti. Aika auttaa.

Vierailija

Vierailija kirjoitti:
Mikä teillä on syynä stressireaktioon?

Minusta tämä keskustelu on hyvä siksi, että syytä ei tarvitse kertoa. Puhutaan vain yleisellä tasolla ihmisten kesken, joilla tuo stressihäiriö on todettu. On ihanaa saada olla rauhassa taustoiltaan. Luulisi, että meistä jokunen on ollut "otsikoissakin" lehdissä tms. Tapahtumat ovat niin kipeitä, että ei niihin tahdo enää palata kuin terapeuttien turvassa.

Pidetään se niin.

no:1

Sivut

Uusimmat

Suosituimmat

Uusimmat

Suosituimmat