Tilanneviesti

Tervetuloa lukemaan keskusteluja! Kommentointi on avoinna klo 7 - 23.

Muistan kokeneeni lapsena väkivaltaa, mutta vanhempani eivät myönnä sitä

Vierailija

Olen alkanut itsekin epäilemään, että mitä jos olenkin vain itse kehitellyt sellaisia mielikuvia. Muistan melko kirkkaasti joitakin hetkiä lapsuudesta, jolloin olen aidosti pelännyt isääni ja välillä myös äitiä. Jos tein vähänkin jotain tyhmää, niin mua tukistettiin. Muistan jotenkin hämärästi, että joskus multa irtosi kokonainen hiustuppo tukistamisen seurauksena. Äiti ei muistaakseni ole mitään sen pahempaa tehnyt kuin tukistanut joskus. Isä oli kuitenkin aina todella arvaamaton suuttuessaan. Jos riitelin äidin kanssa, isällä saattoi yhtäkkiä mennä hermot ja hän tukisti. En ole aivan varma kuinka nuori olin kun tämä alkoi, mutta luultavasti olen kokenut tätä ihan pienestä asti.

Selkeimmät muistikuvat on niiltä ajoilta, kun olin ehkä 7- tai 8-vuotias. Olen siis nykyään 17. Usein äidin kanssa riidellessä isä tuli yhtäkkiä jostain ja huusi tosi kovaa jotain, en kyllä muista yhtään mitä se huusi, mutta se aina huusi jotain. Juoksin monta kertaa pakoon huoneeseeni ja yritin pitää ovea kiinni ettei isä pääse huoneeseen, mutta usein se kuitenkin pääsi. Muistan menneeni sänkyyn piiloon ja hän veti mua jalasta tai kädestä tosi kovakouraisesti. Tämä on toistunut siis useita kertoja. Todella kirkas muistikuva on viimeinen muistikuvani lapsena koetusta väkivallasta. Olin silloin 8-vuotias. Oli aamu ja riitelin taas äidin kanssa jostain turhasta. Söin samalla aamupalaa. Yhtäkkiä isä juoksi luokseni ja veti mua korvasta ja huusi suoraan mun korvaan aivan täysiä jotain mitä en taaskaan muista. On myös heikko muistikuva, että hän olisi kuristanut mua silloin, mutta en voi olla aivan varma. Muistan, että oksensin sen jälkeen koska oli niin paha olla. Silloin äiti lupasi, että se sanoo isälle, ettei noin saa tehdä. Ei se sanonut kuitenkaan. Tämän tapahtuman jälkeen opin, ettei kannata näyttää mitään negatiivisia tunteita isän läsnäollessa. Etäännyin hänestä täysin eikä nykyäänkään jutella koskaan, vaikka asutaankin samassa asunnossa. En uskoisi enää että isä on tehnyt mitään tuollaista, koska hän on todella rauhallinen ja suurimmaksi osaksi vain hiljaa omissa oloissaan.

Olen vasta nyt vuosien päästä yrittänyt avata keskustelua äidin kanssa aiheesta, mutta hän on NAURANUT päin naamaa ja sanonut, että mun pitää unohtaa tuollaiset ajatukset, ja että kerjään vain huomiota ja olen keksinyt itse päästäni kaiken. Olen alkanut itsekin ajattelemaan että mitä jos ne onkin vaan jotain valemuistoja, vaikka ihan selkeästi kyllä kaiken muistan :| Kukaan ei vaan usko eikä ota todesta.

Olen huomannut olevani nykyään välillä todella aggressiivinen ja joskus itsetuhoinen, mutta en ole oikein koskaan uskaltanut väittää kenellekään vastaan missään tai arvostella ketään negatiiviseen sävyyn. En osaa muodostaa pysyviä ihmissuhteita kenenkään kanssa. Sisaruksiani ei ole kuritettu fyysisesti, ja he ovat tasapainoisia ja onnellisia ihmisiä. Aivan mun vastakohtia. Olen usein miettinyt mikä luonteessani on mennyt pieleen, mutta olen tajunnut vastauksen vasta viime aikoina. Pelkään myös, että olen kokenut isäni taholta jotain vielä pahempaa, mutta mieli on vain sulkenut tapahtuman pois enkä muista sitä.

Halusin vain avautua. Pakko päästä puhumaan tästä johonkin.

Sivut

Kommentit (29)

Vierailija

Oletko koulussa? Jos menisit juttelemaan koululääkärille tai psykologille? Myös tavallisen terveyskeskuksen kautta on mahdollista päästä psykologille.

Vierailija

Varmaankin ovat ihan aitoja muistikuvia, ei ne vanhemmat tuppaa myöntämään, voi myös olla oikeasti etteivät he muista asiaa. ken kuritta kasvaa se kunniatta kuolee mun mielestä.

Vierailija

Mene ihmeessä terkkarille tai/ja psykologille juttelemaan ! Olen ollut myös vastaavassa tilanteessa, minulla oli hämärän muistikuvat lapsuudesta että isä petti äitiä. Se vaivasi minua melkein 20 vuotta ja sitten sain kuulla totuuden. Ja muistin siis oikein. Ei terve mieli keksi tuollaisia asioita vaikkakin toivon että nuo asiat ei olisi totta. :(

Vierailija

Vierailija kirjoitti:
Oletko koulussa? Jos menisit juttelemaan koululääkärille tai psykologille? Myös tavallisen terveyskeskuksen kautta on mahdollista päästä psykologille.

Olen lukiossa. Jotenkin on niin suuri kynnys mennä puhumaan jollekin livenä tällaisista asioista, koska en ole ikinä puhunut tästä kenellekään. Kirjoittaminen on myös helpompaa. Aion silti yrittää päästä johonkin puhumaan näistä kokemuksista, koska se varmasti auttaisi.

Vierailija

Kyllä tervekin mieli voi kehitellä valemuistoja, näin on käynyt itsellenikin. Pidin itseäni jotenkin seonneena, kunnes luin Hesarista jutun eräästä muistitutkijasta ja hänen näkemyksistään asiasta. Harmillista on, ettei valemuistoja voi oikein mitenkään erottaa aidoista. :/

Vierailija

En usko, että ap:n kokemukset on valemuistoja.

Meillä äiti oli väkivaltainen. Antoi luunappeja, tukisti ja hakkasi puisen lattiaharjan varrella. En ollut mikään tuhma lapsi. Mieleeni on jääneet rangaistukset, mutta mieleen ei ole jäänyt _ainoatakaan_ syytä, miksi rangaistiin.

Viimeisimmäksi jäi hakkauskerta, kun äiti rupesi taas kerran harjanvarrella hakkaamaan. Olin jo murrosikäinen ja rupesin huutamaan apua. Asuimme kerrostalossa, ja naapureihin kuului. Hakkaaminen jäi siihen, eikä äiti sitä enää koskaan tehnyt.

Isä ei ole koskaan ollut väkivaltainen meitä lapsia kohtaan.

Vierailija

Mä olen vanhempi ja uskon monen ikäiseni kokeneen jonkinasteista väkivaltaa lapsina. Tukistamista, läimäisyjä, kovakouraista paikasta toiseen siirtämistä ja huutamista. En ole katkera vanhemmilleni, enkä koe että olen tuosta vahingoittunut. Kaikki me ollaan ihmisiä ja tehdään virheitä.

Nykyään väkivalta lapsiaan kohtaan on lailla kieletty (mikä on hyvä asia). Mutta se, että käydään oikeudessa vääntöä siitä, että kuinka paljon vanhemmat maksavat lapselle korvauksia kun ovat esim. retuuttanet liian kovakouraisesti nukkumaan on mielestäni sairasta. Enemmän sille lapselle jää traumoja tuollaisesta.

Mä olen fyysisesti rauhallinen ihminen ja minulle on erittäin helppoa olla käymättä käsiksi kehenkään. Sen sijaan huudan kyllä tarvittaessa. Ei meidän lapset mua silti pelkää ja huutamisesta traumatisoidu. (Tottakai en huuda päivittäin ja joka asiasta).

Tuli vaan mieleen kun kirjoitit, että muut sisaruksesi ovat iloisia ym. Toisin kuin sinä. Ja nyt oletat, että se johtuu siitä että sinua on kohdeltu rajummin. Oisko kuitenkin niin, että sinä olet ollut hankalampi ja haastavampi kasvatettava? Ja en nyt puolusta lainkaan vanhempiesi käsiksi käymistä.

Mulla itsellä on vaan omien lapsien myötä muuttuneet ajatukset muistoistani. Jotkin lapsuusmuistoni ovat selkiytyneet, että miksi vanhempani hermostuivat välillä. Lapset osaavat olla välillä todella raivostuttavia! Eivät ne itse sitä koe samoin...

Vierailija

Vanhempien on äärettömän vaikea myöntää olleensa väkivaltaisia. Se aiheuttaa liian kovia syyllisyyden tunteita. Usko itseäsi mutta hae tukea muualta kuin heiltä.

Vierailija

Muisti on ihan oikeasti todella epäluotettava kapine. Tätä on asiaan perehtymättömän vaikea uskoa, koska muisto tuntuu niin äärimmäisen todelliselta, oli se totta tai ei.

Kannattaa tietty hakea keskusteluapua jos asia kovasti vaivaa. Toivottavasti löydät terapeutin, joka ymmärtää muistin toimintaa eikä lietso sinulle vääriä muistikuvia. 

Vierailija

Ei ole totta, ihan kuin mun kirjoittama sun teksti. Mä olen aina pelännyt mun isää ja meillä on aika jäätävät välit vaikka mun isä vaikuttaa erittäin rauhalliselta ja huomaavaiselta ihmiseltä. Muistan muutamia kertoja kun se suuttui jostain aivan mitättömästä ja heitti mut päin seinää tai repi korvasta. Kerran se muun muassa suuttui kun sanoi että netti ei toimi. En muistanut näitä asioita mun lapsuudesta ja mietin miksi meidän välit on niin huonot. Mulla on aina ollut huono itsetunto, enkä pysty näyttämään negatiivisia tunteita tai edes tunnistamaan niitä. 17-vuotiaana päädyin parisuhteeseen narsistin kanssa ja päästyäni irti suhteesta alkoi intensiivinen itseeni tutustuminen. Tajusin etten käyttäydy samalla tavalla kuin muut ja annan kohdella itseäni huonosti, suorastaan vaadin sitä. Tämän jälkeen olen alkanut muistamaan enemmän väkivaltatilanteita lapsuudestani, myös äitini tukisti mua usein. Kun toin asian esille, äitini vain naurahti ja sanoi että kai sen tässä vaiheessa voi myöntää. Ihan kuin olisi ollut kyse jostain hyväntahtoisesta kujeilusta. Jatkuva huutaminen, negatiivisten tunteiden vähättely ja väkivalta johtivat vuosien koulukiusaamiseen ja itsetunnon lopulliseen romahtamiseen narsistisessa parisuhteessa. Huvittavinta on että mun vanvemmat eivät todellakaan ole mitään "wt":itä vaan korkeakoulutettuja, varakkaita ja erittäin mukavia ja sivistyneitä ihmisiä.

Vierailija

Vierailija kirjoitti:
Ei ole totta, ihan kuin mun kirjoittama sun teksti. Mä olen aina pelännyt mun isää ja meillä on aika jäätävät välit vaikka mun isä vaikuttaa erittäin rauhalliselta ja huomaavaiselta ihmiseltä. Muistan muutamia kertoja kun se suuttui jostain aivan mitättömästä ja heitti mut päin seinää tai repi korvasta. Kerran se muun muassa suuttui kun sanoi että netti ei toimi. En muistanut näitä asioita mun lapsuudesta ja mietin miksi meidän välit on niin huonot. Mulla on aina ollut huono itsetunto, enkä pysty näyttämään negatiivisia tunteita tai edes tunnistamaan niitä. 17-vuotiaana päädyin parisuhteeseen narsistin kanssa ja päästyäni irti suhteesta alkoi intensiivinen itseeni tutustuminen. Tajusin etten käyttäydy samalla tavalla kuin muut ja annan kohdella itseäni huonosti, suorastaan vaadin sitä. Tämän jälkeen olen alkanut muistamaan enemmän väkivaltatilanteita lapsuudestani, myös äitini tukisti mua usein. Kun toin asian esille, äitini vain naurahti ja sanoi että kai sen tässä vaiheessa voi myöntää. Ihan kuin olisi ollut kyse jostain hyväntahtoisesta kujeilusta. Jatkuva huutaminen, negatiivisten tunteiden vähättely ja väkivalta johtivat vuosien koulukiusaamiseen ja itsetunnon lopulliseen romahtamiseen narsistisessa parisuhteessa. Huvittavinta on että mun vanvemmat eivät todellakaan ole mitään "wt":itä vaan korkeakoulutettuja, varakkaita ja erittäin mukavia ja sivistyneitä ihmisiä.

Sama täällä! Omatkin vanhemmat on korkeakoulutettuja ja sivistyneitä, eikä millään tavalla epämiellyttäviä ihmisiä ainakaan ulkopuolisten silmään. Pelkään, että minäkin ajaudun tajuamattani huonoon suhteeseen tämän takia. Helpottavaa kuulla, että joku on kokenut samaa. En tiedä ketään jolla olisi samankaltaisia kokemuksia, mutta eipä kai näistä aiheista oikein kukaan julkisesti puhu :/
T. Ap

Vierailija

Heps täälläkin. Erona, että minä muistan kaiken. Tuska alkoi tuntumaan kaksinkertaiselta, kun aikuisena uskalsin vihjaista ja lopulta sanoa lapsuuden traumojen syistä. Koska mitään ei kielletty, ei myönnettykään. Mutta äiti yritti alistaa minut loukkauksin maan hiljaisimmaksi matoseksi, haukkui minua mielisairaaksi läheiselleni. En, en ole mielisairas, eikä muistiani saa käskemällä pois, enkä hiljentynyt, en enää. Irrottauduin lopullisesti vanhemmistani, en olisi halunnut, mutta halusin elää. Ja elän vihdoinkin, niinkuin muutkin.

Vierailija

Mä en voi sille mitään, mut jotenkin mulle tulee näistä "minua kohdeltiin välillä lapsena huonosti ja olen katkera ja syytän aikuisena toistuvasti vanhempiani asioista ja kaikesta" -tyypeistä mieleen, että move on! Ketään ei ole täydellinen. Vanhemmilla menee välillä hermot ja sitten huudetaan ja ollaan lapsen näkökulmasta pelottavia ja epäoikeudenmukaisia ym. Ja näistä asioista voi puhua vanhemmille aikuisena, mutta onko pakko olla niin pirun syyttävä ja väittää nykyisiä ongelmiaan kaikkia vanhempien syyksi?

Minulla on tälläinen sisko. Nyt on kylläkin katkaissut välit vanhempiimme, joten ei syyttele enä. Minulla oli/on ihan samat vanhemmat ja kyllä itsekkin muistan huonojakin hetkiä ja olen niistä puhunut, mutta en ole jäännyt junnaamaan paikoilleen huonojen muistojeni takia. Sillä niitä hyviä on ainakin minulla enemmän kuin huonoja. Ja vanhempani ovat myöntäneet tehneensä virheitä. Turha niistä on jankata. En vaan itse tee samoja virheitä omien lapsieni kanssa. Mutta taidan kuitenkin tehdä jotain muita virheitä kun kukaan ei ole täydellinen... Käydään sitten niitä läpi kun omat lapset ovat nuoria aikuisia ja käsittelevät itseään ja lapsuuttaan :). Se vaihe nimittäin tulee jokaiselle nuorelle aikuiselle. Siitä on vaan päästävä yli ja eteenpäin.

Ap on vasta 17-vuotias. Ymmärrän, että tälläisiä ajatuksia pyörii päässä. Jos vanhempasi eivät suostu myöntämään mitään ja puhumaan asioista, puhu jollekkin toiselle. Yleensä sisarukset ovat tässä kohtaa hyviä. Mutta jos niistä ei löydy kuuntelijaa, niin ihan vaikka ammattiauttajalle puhut.

Vierailija

Vierailija kirjoitti:
Mene ihmeessä terkkarille tai/ja psykologille juttelemaan ! Olen ollut myös vastaavassa tilanteessa, minulla oli hämärän muistikuvat lapsuudesta että isä petti äitiä. Se vaivasi minua melkein 20 vuotta ja sitten sain kuulla totuuden. Ja muistin siis oikein. Ei terve mieli keksi tuollaisia asioita vaikkakin toivon että nuo asiat ei olisi totta. :(

Hei, koin melkoisen shokkimyllerryksen, kun vasta vuosikymmenten päästä ymmärsin, että isän pettäminen ei ole normaalia katseltavaa lapselle. Kotona oli muutenkin henkistä ja fyysistä väkivaltaa, tuo pettämisongelma jäi ehkä siksi taustalle. Pohditko isäsi pettämistä syvemmin ja miten se on vaikuttanut sinun elämääsi? Minä yhdistän isäni pettämisen turvattomuuden tunteeseen itsessäni. Nuorempana lähdin parisuhdeongelmista tuulettumaan nokka pystyssä ja "housut nilkoissa". Vaikka kiinni en jäänyt, mietin itseäni jälkeenpäin miten pihalla olin terveestä parisuhteesta. Opin sitä, mitä kotona näin. Parisuhteen ongelmatilanteissa olin kuin tapettava peura ajovaloissa. En luottanut kehenkään, en ikinä. En ole törmäillyt, että tästä aiheesta olisi kummemmin avauduttu. Pitäisi kyllä.

Sivut

Uusimmat

Suosituimmat

Uusimmat

Suosituimmat