Lue keskustelun säännöt.
Pelottaa, että nuoruus jää elämättä
nuorivaimoko
05.11.2015 |
Olen 22-vuotias ja seurustellut 2.5 vuotta nykyisen avomieheni kanssa. Suhteemme on alusta saakka ollut melko konservatiivinen, vakava ja avioliittoon tähtäävä, vaikka uskonnollisia emme ole. Uskoisin, että tässä on mies jonka tulen naimaan aikanaan, vielä kummallakaan ei ole kiire vaikka lapsista, naimisiinmenosta ja tulevaisuuden kuvioista on keskusteltu aika paljon.
Minua pelottaa kuitenkin, että nuoruus jää jollain tavalla elämättä, kun olen jo nyt sitoutunut näin vakavaan suhteeseen. Samaa viestiä tuntuu tulevan kavereilta ja muilta, että älä vielä ota kaikkea niin vakavasti. Mies on ainoa seurustelukumppanini ja seurustellut itse kolmesti, minua viisi vuotta vanhempi. Olen harrastanut seksiä vain yhden kerran ennen häntä, miespuolisen ystäväni kanssa.
En ole sinänsä onneton. Parisuhde on hyvä, nautin seksistä ja tulevaisuuden suunnitelmat tuntuvat hyviltä. En koe parisuhdetta rajoittavaksi, ja mies osaa antaa minulle omaa tilaa ja päinvastoin. Pelottaa kuitenkin, että joku tärkeä kehittymisvaihe jää elämättä ja tuntuu kieltämättä oudolta ajatukselta nykykulttuuria vasten, jos tämä mies on ainoa ihminen jonka kanssa koskaan seurustelen.
Kiinnostaisi kuulla teiltä nuorena vakiintuneilta kokemuksia ja jälkiviisautta, oliko nuorena sitoutuminen kannattavaa
Kommentit (58)
Vierailija kirjoitti:
Eroa ihmeessä, sitten kolmikymppisenä sadan jännämiehen jälkeen etsit tylsän kumppanin itsellesi, jonka kanssa perustat perheen. Kyllä kaikkien naisten pitää nuoruudessaan kokea vähintään sata jännämiestä röhkimässä päällään. Sitten kun haluat perheen, unohdat ja kiellät menneisyytesi.
Ja kysyä ei saa, koska eihän se kenellekään kuulu.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Itsellä ei ole ollut sinänsä koskaan villejä teinivuosia, en ole pahemmin sekoillut alkoholin kanssa, en ole harrastanut irtosuhteita yms.
Hauskaa olen pitänyt ystävieni kanssa ja matkaillut maailmalla että näkee vähän mitä sitä rajojen ympärillä on. Esim. viikko alpeilla 19 -vuotiaana vaeltamassa oli mahtavaa.
Itse tapasin nykyisen mieheni 22-vuotiaana, 10 vuotta on yhdessä oltu ja 5 naimisissa ja aikomus on olla kunnes kuolema meidät erottaa. Olen itsenäinen ihminen ja onneksi miehenikin on että meillä on vahvasti myös omat elämät ettei tarvitse pelätä että "tässäkö tämä oli". Minusta ei ole mitään vikaa sitoutua nuorena, enemmän merkitsee se millainen suhde on, miten paljon luottaa toiseen, miten paljon on sitä omaa elämää molemmilla ja miten paljon on yhteistä elämää. Ja se ettei anna vaikeuksien lannistaa. Molemmat ollaan kasvettu erisuuntiin mutta avoimella keskustelulla myös toisen raivostuttavat uudet piirteet saa mahdutettua pakettiin. Miehelle olen antanut säännöiksi että minua ei petetä IKINÄ ja minun tai lemmikkieni henkistä tai fyysistä turvallisuutta ei riskeerata. Siinä on ehdottomat säännöt joista ei keskustella, muuten kaikesta päästään kyllä yli.
Minusta on oikeastaan vain ihana että sitouduin nuorena koska sitten voidaan miettiä että ollaan oltu 20, 30 tai 60 vuotta yhdessä. Että ehdottomasti kannatti! En ole menettänyt mitään mutta saanut paljon enemmän elämääni.
Olen saman ikäinen kuin sinä ap ja minulla on nyt viisi vuotta parisuhdetta takana. Meillä oli myös siinä parin-kolmen vuoden paikkeilla samantapainen kriisi, jossa oli vastakkain se jäädäkö suhteeseen vai haluaako kokea vielä vapautta, uusia suhteita ja yhden illan juttuja. Molemmilla pyöri ihan samoja ajatuksia päässä tuohon aikaan ja oikeastaan helpotti, että voitiin niistä puhua. Meillä siis mies kertoi mietteistään ensin ja oli aivan äimän käkenä, kun kuuli minunkin miettivän samoja asioita. Juteltiin samalla myös siitä, missä menee meidän mielestämme pettämisen raja, kuinka tosissamme ollaan toistemme kanssa ja mitä suhteelta haluamme. Siitä lähtien on mies ollut vakuuttunut, että ymmärrän häntä aina niinä vähän huonompinakin hetkinä.
Nämä ovat niitä parisuhteen kasvun paikkoja, joissa teidän välinen kommunikointikyky haastetaan. Jos pääsette yhdessä molempia tyydyttävään lopputulokseen, voi parisuhde syventyä entisestään. Jos taas ette, saattaa olla hyvä hetki erota. Omien kokemusteni pohjalta sanoisin, että kannattaa yrittää löytää se yhteinen kieli, mutta sinun halusi ja elämäntilanteesi voivat olla täysin erilaiset kuin omani. Mieti siis, mitkä asiat painavat juuri sinulla vaakakupissa enemmän.
Vierailija kirjoitti:
No kaikkihan on pitkälti aina jossittelua. "Jos jätän miehen nyt ja jos sitten myöhemmin kadun", "jos tekisikin hyvää olla ihan yksin ja itsekseen, ja jospa sitten löytyykin se vielä parempi mies" jne.
Itse olin sikäli samankaltaisessa tilanteessa, että 20 vuotiaana muutin yhteen miehen kanssa, mutta sitten tuli juuri nuo samat ajatukset: tässäkö mun elämä sitten on, hädin tuskin vuoden ehdin elää itsenäisesti kotoa muuton jälkeen, sitten mies ja sen kanssa sitten loppuikä yhdessä? Etenkin kun tuntui että meidän yhdessäasuminen oli tosiaan sellaista parisuhteen harjoittelua, "kotileikkiä".
Mulla oli koko ajan olo että ei tää voi olla vielä tässä tämä mun elämä, että niinkö se nuoruus meni sitten siinä yhden vuoden aikana, jonka olin sinkkuna. Ja ei, en tarkoita että "nussin ympäriinsä" (tuo mieskin oli seksin suhteen ekani). Mutta sellainen epämääräinen tää-ei-vaan-riitä-vielä -olo mua vaivasi. Ja kyllä tuo olo ja nuo ajatukset vain olivat sen merkkinä, että kumppani ei mulle tuolloin vielä ollut se oikea, ja oikeasti tarvitsin muutaman vuoden itsenäisen asumisen ja elämisen. Sain rauhassa keskittyä ystävyyssuhteideni ylläpitoon, opiskeluihin, jaettua sellaisia sinkkutyttöjen juttuja tyttöystävieni kanssa, siis kaikkea sellaista jota nyt muistelen huvittuneesti ja ehdottomasti lämmöllä. Erottiin miehen kanssa siis 1,5 vuoden yhdessäasumisen jälkeen, mies hankki melkein samantien uuden naisen (jonka kanssa muutti yhteen. Hieman läheisriippuvaisen reppanan piirteitä hänessä muutenkin oli :D ) ja minulla meni vielä muutama vuosi ennen kuin löysin nykyisen, ihanan ja minulle oikean mieheni. Nyt on ikää jo 31, eikä tosiaan enää menojalkaa vipata ;)
Summa summarum: mitään niin "mahtavaa" ja "hienoa" ei niissä bilereissuissa tai krapulaisissa sunnuntaissa ole, että parisuhde sen vuoksi pitäisi heittaa jonkkaan, mutta kyllä ihmiselle tekee hyvää itsenäistyä, olla, tulla ja mennä nuorena. Ei tarvitse sitten myöhemmin katua, tai perheellisenä 35 vuotiaana alkaa hyppäämään baareissa kadotetun nuoruuden perässä.
Minulla oli täsmälleen samoin. Asuin yhdessä ihan ok miehen kanssa 18-21 vuotiaana. Kunnes kauhistin, että tässäkö elämäni on. Valmistuin myös ammattiin. Erosin. Kävin töissä, opiskelin ja tapailin muita. Pääosin elin yksin ja kavereita tapaillen
Tapasin mieheni 28 vuotiaana. Nyt olen 46. Meillä on kaksi lasta ja ajattelen, ettei paremmin olisi voinut käydä
Onneksi miehenikin oli aikuinen. Osaa elää perheen ehdoilla.
Vaikka itsenäisiä ollaan molemmat
No jos suhteessa ei ole rakkautta enää niin sitten pitää erota. Jos rakkautta on ja mies kaikinpuolin ok niin pidä kiinni kaksin käsin koska ei niitä hyviä miehiä vapaana paljoa ole. Toki jos tuntuu että haluat elää yksin niin sitten sinun pitää tehdä niin.
Et ole enää teini joten mitään teinielämää et enää saa...se juna meni jo.
En kyllä ymmärrä miten hyvä parisuhde voisi paljoa rajoittaa elämää jos kerran et halua riehua ja naida ympäri kyliä kuitenkaan. Myös parisuhteessa voi kasvaa ja olla itsenäinen.
Et ole äitisi ja isäsi joten heidän tekemät virheet ovat heidän ei sinun.
Ja moni ystävä voikin olla kateellinen jos sinulla on hyvä mies ja heillä ei joten sinkkuylistykseen kannattaa suhtautua varauksella.
Itse olen ollut saman miehen kanssa 22 vuotiaasta asti ja nyt olen 47v. Elämäni paras valinta ja päätös.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Kyllä mullakin meinaa nousta karvat pystyyn tästä "jääkö nuoruus elämättä"... Kaikkien nuoruus on erilaista ja pitää sisällään erilaisia asioita.
No joka tapauksessa, itse en missään nimessä koe, että nuoruus olisi jäänyt elämättä. En todellakaan. Olen 24-vuotias ja seurustellut kuusi vuotta mieheni kanssa. Ja olen juurikin elänyt sitä minun näköistäni nuoruutta. Olen opiskellut, matkustellut, ollut vaihdossa, ollut kavereiden kanssa, harrastanut jne.
En koe jääneeni mistään paitsi. Koen olevani onnekas, että olen saanut elää nuoruuttani maailman rakkaimman ihmisen kanssa.
Vierailija kirjoitti:
Mä olin 23-vuotiaaksi asti sinkku ja tuntuu, että multa jäi nuoruus elämättä. Olisin kuitenkin halunnut suhteen. Nyt tuntuu, että vieläkin katselen 16-18v tyttöjä, kun en silloin niitä päässyt kokemaan
Ei kenenkään 16–18-vuotiaan tytön tarvitse tulla koetuksi. He voivat ihan rauhassa kasvaa ja kehittyä niin fyysisesti kuin psyykkisestikin, moni tekee niin. Minäkin tein. 18 oli oikein hyvä ikä aloittaa sukupuolielämä. Niin on varmasti myös 23. Yleensä vähemmän suositut nuoret liioittelevat mielessään suositumpien harrastaman seksin määriä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Kenenkään älykkään ihmisen ei tarvitse juosta missään baareissa koskaan.
Kyllä Suomessa pitäisi nostaa tuota täysi-ikäisyyden rajaa 30 vuoteen kun näköjään täysiä lapsia ollaan vielä tuon ikäisenä.
Olisi ehkä sinullekin tehnyt hyvää, ei tarvitsisi täällä kiukutella omahyväisyydessä :D
Mikä on muuten "baareissa juoksemista"? kerta viikkoon? Kerta kuukaudessa? Kerta vuodessa? Eikun joo, sehän tarkoittaa sulle että on käynyt kerran elämänsä aikana.
Jos ihminen lopettaa parisuhteen jotta saa pitää "hauskaa" niin se on sairasta.
[/quote
Tuliko mieleen, että syy ei ole pelkästään se "että voi pitää hauskaa". Parempia syitä on mm. se, että yksin ollessa tutustuu paremmin siihen, millainen on ihan oikeasti yksin ja itse: miten tulee toimeen eri tilanteissa, mitä ajattelee asioista, millaisista ihmisistä pitää...Kaikki nuo ovat erittäin tärkeitä kehitystehtäviä vielä 20+ vuotiaille. En sano, etteikö eka parisuhde voisi toimia ikuisesti, mutta siinä on se riski että oma itse (etenkin helposti naisilla, jotka ovat mukautuvaisia, miellyttämishaluisia jne.) jää epäselväksi.
Suuri riski noissa nuorissa aloitetuissa suhteissa on se, että ihmiset kerta kaikkiaan kasvavat erilleen: huomaavat että enhän minä ole sellainen kuin silloin kuin tuon ihmisen kanssa aloin olla, olenkin ihan erilainen. Siksi kannattaa minusta ottaa ensin hyvin itsestään selvää, millainen on itse ja yksin ihmisenä. Ja sitten vasta etsiä se itselleen sopiva mies. Ei niin, että nuorena (kun oma identiteetti voi olla vielä hyvinkin hukassa) otetaan se eka poitsufrendi ja sitten muokataan itsensä sille sopivaksi.
Jos aikuinen ihminen ei tiedä mitä haluaa ja minkälainen on niin ei sellainen ihminen kykene elämään tässä maailmassa ilman holhousta.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Mä olin 23-vuotiaaksi asti sinkku ja tuntuu, että multa jäi nuoruus elämättä. Olisin kuitenkin halunnut suhteen. Nyt tuntuu, että vieläkin katselen 16-18v tyttöjä, kun en silloin niitä päässyt kokemaan
Ei kenenkään 16–18-vuotiaan tytön tarvitse tulla koetuksi. He voivat ihan rauhassa kasvaa ja kehittyä niin fyysisesti kuin psyykkisestikin, moni tekee niin. Minäkin tein. 18 oli oikein hyvä ikä aloittaa sukupuolielämä. Niin on varmasti myös 23. Yleensä vähemmän suositut nuoret liioittelevat mielessään suositumpien harrastaman seksin määriä.
Kyllä olet todellakin vähemmistössä jos menetit neitsyytesi vasta 18 vuotiaana.
Kyllä suhteet ja seksi kuuluu paljon nuoremmillekkin.
Suomessa on vaan niin idiootti porukkaa että moni ei edes 20 vuotiaana ole saanut sen vertaa järkeä päähän että tietää mitä haluaa ja mitä ei.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Jos olet onnellinen tämän miehen kanssa, pidä siitä kiinni ♡
Vierailija kirjoitti:
Minusta se, että osaat eritellä tunteitasi ja tarpeitasi noin hyvin, kertoo siitä, että sinun todella tulisi päästä tekemään mainitsemiasi asioita. Riski sille, että "menovaihe" (ja en nyt viittaa tällä seksiin, ihmeen ankea nuoruus täällä joillakin, kun nuoruuden vapaus ei tunnu herättävän mitään muita mielikuvia) iskee kohdallasi myöhemmin, tuntuu aika suurelta. Voi olla, että menetät "hyvän miehen", mutta toisaalta tiedät, että jäädessäsi suhteeseen menetät varmasti monia ainutlaatuisia kokemuksia.
Mikä hemmetin menovaihe?
Nuoruuteen ei kuulu baareissa juokseminen eikä mikään muukaan sekoilu.
AP:n pitäisi kasvaa aikuiseksi ja lopettaa tuollainen lapsellinen käytös.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Jos olet onnellinen tämän miehen kanssa, pidä siitä kiinni ♡
AP on kuin pieni lapsi. Hän ei tiedä mitä haluaa, hän ei tiedä mistä tykkää eikä hänellä ole mistään mielipiteitä.
AP on kuin ylisuuri 5-vuotias
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
No kaikkihan on pitkälti aina jossittelua. "Jos jätän miehen nyt ja jos sitten myöhemmin kadun", "jos tekisikin hyvää olla ihan yksin ja itsekseen, ja jospa sitten löytyykin se vielä parempi mies" jne.
Itse olin sikäli samankaltaisessa tilanteessa, että 20 vuotiaana muutin yhteen miehen kanssa, mutta sitten tuli juuri nuo samat ajatukset: tässäkö mun elämä sitten on, hädin tuskin vuoden ehdin elää itsenäisesti kotoa muuton jälkeen, sitten mies ja sen kanssa sitten loppuikä yhdessä? Etenkin kun tuntui että meidän yhdessäasuminen oli tosiaan sellaista parisuhteen harjoittelua, "kotileikkiä".
Mulla oli koko ajan olo että ei tää voi olla vielä tässä tämä mun elämä, että niinkö se nuoruus meni sitten siinä yhden vuoden aikana, jonka olin sinkkuna. Ja ei, en tarkoita että "nussin ympäriinsä" (tuo mieskin oli seksin suhteen ekani). Mutta sellainen epämääräinen tää-ei-vaan-riitä-vielä -olo mua vaivasi. Ja kyllä tuo olo ja nuo ajatukset vain olivat sen merkkinä, että kumppani ei mulle tuolloin vielä ollut se oikea, ja oikeasti tarvitsin muutaman vuoden itsenäisen asumisen ja elämisen. Sain rauhassa keskittyä ystävyyssuhteideni ylläpitoon, opiskeluihin, jaettua sellaisia sinkkutyttöjen juttuja tyttöystävieni kanssa, siis kaikkea sellaista jota nyt muistelen huvittuneesti ja ehdottomasti lämmöllä. Erottiin miehen kanssa siis 1,5 vuoden yhdessäasumisen jälkeen, mies hankki melkein samantien uuden naisen (jonka kanssa muutti yhteen. Hieman läheisriippuvaisen reppanan piirteitä hänessä muutenkin oli :D ) ja minulla meni vielä muutama vuosi ennen kuin löysin nykyisen, ihanan ja minulle oikean mieheni. Nyt on ikää jo 31, eikä tosiaan enää menojalkaa vipata ;)
Summa summarum: mitään niin "mahtavaa" ja "hienoa" ei niissä bilereissuissa tai krapulaisissa sunnuntaissa ole, että parisuhde sen vuoksi pitäisi heittaa jonkkaan, mutta kyllä ihmiselle tekee hyvää itsenäistyä, olla, tulla ja mennä nuorena. Ei tarvitse sitten myöhemmin katua, tai perheellisenä 35 vuotiaana alkaa hyppäämään baareissa kadotetun nuoruuden perässä.
Minulla oli täsmälleen samoin. Asuin yhdessä ihan ok miehen kanssa 18-21 vuotiaana. Kunnes kauhistin, että tässäkö elämäni on. Valmistuin myös ammattiin. Erosin. Kävin töissä, opiskelin ja tapailin muita. Pääosin elin yksin ja kavereita tapaillen
Tapasin mieheni 28 vuotiaana. Nyt olen 46. Meillä on kaksi lasta ja ajattelen, ettei paremmin olisi voinut käydä
Onneksi miehenikin oli aikuinen. Osaa elää perheen ehdoilla.
Vaikka itsenäisiä ollaan molemmat
Kasvoit aikuiseksi vasta 28 vuotiaana? Yritä nyt saada kasvatettua lapsesi paremmin kuin mitä sinut kasvatettiin
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Itse olen ajatellut että tämä nuoruus jonka olen valinnut (ja nimenomaan tietoisesti, en ajautunut tähän mitenkään) on minulle se oikea. Lapsettomat nuoruusvuoteni 16v saakka olen viettänyt mieheni kanssa, meillä on ollut ihan tosi hauskaa yhdessä ja toki myös ihan tosi hauskaa myös erikseen kavereiden kanssa. En ole osannut ajatella pahalla varhaista sitoutumista, koska en voisi parempaa puolisoa kuvitella. Ei näitä missä vaan käppäile. Tarkoitan nyt sitä, että puoliso on vilpittömän hyvä ihminen, rakastava ja luotettava. Seksi on hienoa ja kehittynyt huimasti vuosien saatossa. Lisäksi hän menestyy elämässä muutenkin hyvin ja ennen kaikkea on kanssani tasapuolinen vanhempi lapsellemme! Kaiken tämän lisäksi en keksi parempaa seuraa iltaisen viinilasin äärelle, vaikka toki kaveritkin on tärkeitä puolin ja toisin. Mitä nyt halusin ehkä sanoa, että jos ajattelet yhtään samoin puolisostasi kuin minä nyt yhdeksän yhteisen vuoden jälkeen, niin pidä kiinni. Me ollaan perustettu perhe nuorena (minä olin 20v), mutta senkään en ole ajatellut pilaavan nuoruuttani millään tavalla koska meillä on ollut aina niin hirveän kiva olla yhdessä ja toisaalta ollaan tuettu toisiamme siihen erillisyyteenkin aktiivisesti läpi vuosien. Ei nuoruutta ole vääränlaista, jos se tuntuu siltä niin silloin on varmaan syytä muuttaa jotain? N25
Vierailija kirjoitti:
Itse olen ajatellut että tämä nuoruus jonka olen valinnut (ja nimenomaan tietoisesti, en ajautunut tähän mitenkään) on minulle se oikea. Lapsettomat nuoruusvuoteni 16v saakka olen viettänyt mieheni kanssa, meillä on ollut ihan tosi hauskaa yhdessä ja toki myös ihan tosi hauskaa myös erikseen kavereiden kanssa. En ole osannut ajatella pahalla varhaista sitoutumista, koska en voisi parempaa puolisoa kuvitella. Ei näitä missä vaan käppäile. Tarkoitan nyt sitä, että puoliso on vilpittömän hyvä ihminen, rakastava ja luotettava. Seksi on hienoa ja kehittynyt huimasti vuosien saatossa. Lisäksi hän menestyy elämässä muutenkin hyvin ja ennen kaikkea on kanssani tasapuolinen vanhempi lapsellemme! Kaiken tämän lisäksi en keksi parempaa seuraa iltaisen viinilasin äärelle, vaikka toki kaveritkin on tärkeitä puolin ja toisin. Mitä nyt halusin ehkä sanoa, että jos ajattelet yhtään samoin puolisostasi kuin minä nyt yhdeksän yhteisen vuoden jälkeen, niin pidä kiinni. Me ollaan perustettu perhe nuorena (minä olin 20v), mutta senkään en ole ajatellut pilaavan nuoruuttani millään tavalla koska meillä on ollut aina niin hirveän kiva olla yhdessä ja toisaalta ollaan tuettu toisiamme siihen erillisyyteenkin aktiivisesti läpi vuosien. Ei nuoruutta ole vääränlaista, jos se tuntuu siltä niin silloin on varmaan syytä muuttaa jotain? N25
Ja jos sillä on merkitystä, puoliso on se oikea ensirakkaus. Ja ensimmäinen seksikumppani.
Minä aloin seurustella nykyisen mieheni kanssa kun olin 21-vuotias, monen mielestä liian nuori vakavaan suhteeseen. Silti minusta ei tunnu siltä, että olisin missannut jotain suurta. Olen ihan samalla tavalla voinut harrastaa, opiskella, juhlia ja matkustella kuin ikätoveritkin. Minulle riitti ne muutamat hassut treffit ja seksikokemukset ennen tätä, että senkään puoleen ei ole mitään ongelmaa.
Ihmiset ottavat minusta liikaa paineita siitä, että nuoruuden pitäisi olla tosi villiä sinkkuaikaa. Joillekin se sopii, mutta ei sen todellakaan tarvitse olla kaikkien tavoite. Jokainen nuoruus on ihan yhtä arvokas, oli sitten suhteessa, irtosuhteita harrastava tai yksinelävä neitsyt. Pääasia että itse on tyytyväinen. Kuulostele nyt tarkkaan itseäsi, että kaipaatko oikeasti jotain muuta, vai onko sinulla vain väliaikainen kriisi. Jos tuollaiset ajatukset kummittelevat paljonkin ja kauan, niin saattaa olla fiksua ainakin hetkeksi ottaa välimatkaa miehen kanssa. Tsemppiä!
Tiedän pareja, joista toinen on esim. puoli vuotta vaihdossa toisella puolella maailmaa eikä tässä ole mitään ongelmaa. Me matkustelemme miehen kanssa yhdessä ja erikseen ja patistamme toinen toistamme menemään tapahtumiin yksin/jonkun muun kaverin kanssa, jos itse ei ole kyseeseen aiheeseen mielenkiintoa. Jos kyse ei ole seksisuhteiden haalimisesta niin kaikkea muuta voi tehdä myös parisuhteessa. Tämä toki vaatii parin yhteisymmärrystä.
Tästä huomaa, että vielä 20-30-vuoden iässä on ongelmallista jopa vain 5 vuoden ikäero. Mies on menossa kohti työelämää, asuntolainaa, mahdollisia lapsia jne., kun toinen on vasta aloittamassa opiskelijaelämää.
Noita teini-iän vuosia sinä et kuitenkaan saa enää takaisin. Vaikka nyt alkaisit elää sinkkuna, et voisi silti muistella samanlaisia asioita muiden kanssa. Kaiken lisäksi voi käydä niin, että ystäväsi alkavatkin kohta seurustella vakavasti (jos eivät jo nyt), joten voi olla aivan mahdollista, että et juuri koskaan ole samassa tilanteessa muiden kanssa.
Kannattaa siis unohtaa se, mitä muut ovat tehneet tai tekevät, ja yrittää keskittyä siihen, mikä juuri sinä haluat. Saatat myös saada ystäviä, joilla onkin samanlainen nuoruus, kuin sinulla oli.