Lue keskustelun säännöt.
Pelottaa, että nuoruus jää elämättä
nuorivaimoko
05.11.2015 |
Olen 22-vuotias ja seurustellut 2.5 vuotta nykyisen avomieheni kanssa. Suhteemme on alusta saakka ollut melko konservatiivinen, vakava ja avioliittoon tähtäävä, vaikka uskonnollisia emme ole. Uskoisin, että tässä on mies jonka tulen naimaan aikanaan, vielä kummallakaan ei ole kiire vaikka lapsista, naimisiinmenosta ja tulevaisuuden kuvioista on keskusteltu aika paljon.
Minua pelottaa kuitenkin, että nuoruus jää jollain tavalla elämättä, kun olen jo nyt sitoutunut näin vakavaan suhteeseen. Samaa viestiä tuntuu tulevan kavereilta ja muilta, että älä vielä ota kaikkea niin vakavasti. Mies on ainoa seurustelukumppanini ja seurustellut itse kolmesti, minua viisi vuotta vanhempi. Olen harrastanut seksiä vain yhden kerran ennen häntä, miespuolisen ystäväni kanssa.
En ole sinänsä onneton. Parisuhde on hyvä, nautin seksistä ja tulevaisuuden suunnitelmat tuntuvat hyviltä. En koe parisuhdetta rajoittavaksi, ja mies osaa antaa minulle omaa tilaa ja päinvastoin. Pelottaa kuitenkin, että joku tärkeä kehittymisvaihe jää elämättä ja tuntuu kieltämättä oudolta ajatukselta nykykulttuuria vasten, jos tämä mies on ainoa ihminen jonka kanssa koskaan seurustelen.
Kiinnostaisi kuulla teiltä nuorena vakiintuneilta kokemuksia ja jälkiviisautta, oliko nuorena sitoutuminen kannattavaa
Kommentit (58)
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Eli siis eläminen on sitä että tapaillaan mahdollisimman monen kanssa?
Noin se ennemmin menisi. Asumista monessa kaupungissa, jopa maassa, etc
Kuulostaapa ahdistavalta. Minusta muuttaminen yhdestä asunnosta toiseen yhden kaupungin sisällä jo oli rasittavaa, saati jos pitäisi ravata ympäri maapalloa. Näin erilaisia sitä ihmiset ovat.
Aloittajalle: Kolmannen vuoden kriisi taitaa tehdä tuloaan. :) Sinuna tekisin listaa niistä asioista, mitä koet haluavasi tehdä (juurikin vaihtoon lähtö jne.) Sitten mietit ihan kohta kerraltaan, estääkö parisuhde ne todella. Vaihtoon voi lähteä, vaikka parisuhteessa olisikin - itse tiedän monia opiskelukavereitani, jotka lähtivät vaihtoon seurustellessaan, eikä suhde siitä mitenkään kärsinyt. Toki tietysti on toisenlaisiakin tarinoita.
Mutta minä sain tekstistäsi lähinnä sen mielikuvan, että kaverisi ym. lähipiirisi painostus on saanut sinut epäilemään. Jos päätät lähteä suhteesta tai muuta radikaalia, niin varmistuthan ensin siitä, että se on todella mitä SINÄ ITSE haluat, ei kaverisi!!
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Ei niissä yksinäisissä illoissa ja krapula-aamuissa ole mitään sellaista, mikä ehdottomasti pitäisi kokea. Parisuhteessa on paljon mukavampaa :)
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Eli siis eläminen on sitä että tapaillaan mahdollisimman monen kanssa?
Noin se ennemmin menisi. Asumista monessa kaupungissa, jopa maassa, etc
Kuulostaapa ahdistavalta. Minusta muuttaminen yhdestä asunnosta toiseen yhden kaupungin sisällä jo oli rasittavaa, saati jos pitäisi ravata ympäri maapalloa. Näin erilaisia sitä ihmiset ovat.
Aloittajalle: Kolmannen vuoden kriisi taitaa tehdä tuloaan. :) Sinuna tekisin listaa niistä asioista, mitä koet haluavasi tehdä (juurikin vaihtoon lähtö jne.) Sitten mietit ihan kohta kerraltaan, estääkö parisuhde ne todella. Vaihtoon voi lähteä, vaikka parisuhteessa olisikin - itse tiedän monia opiskelukavereitani, jotka lähtivät vaihtoon seurustellessaan, eikä suhde siitä mitenkään kärsinyt. Toki tietysti on toisenlaisiakin tarinoita.
Mutta minä sain tekstistäsi lähinnä sen mielikuvan, että kaverisi ym. lähipiirisi painostus on saanut sinut epäilemään. Jos päätät lähteä suhteesta tai muuta radikaalia, niin varmistuthan ensin siitä, että se on todella mitä SINÄ ITSE haluat, ei kaverisi!!
Tämä viesti kolahti kyllä aika pahasti. Olen tosi epävarma siitä, miten parisuhteeessa pitäisi olla , kun en ole aiemmin seurustellut, ja vanhempani ovat eronneet kun olin ala-asteella, joten ei ole mitään hirveän kummoista parisuhdemallia sieltäkään tullut. Teini-ikänikin olin tosi kiltti ja kapinaton, jase kuuluisa neitsyyskin meni vasta 19-vuotiaana. Tuntuu siltä, että elämästäni puutuu kokonaan ne perinteiset sekoilut ja muut, joista muut ikäiseni (yliopistossa) puhuvat. En sinänsä koe itseäni onnettomaksi, mutta ajatukset ovat sekavat ja olen aika hukassa, kun tuntuu että on joku malli, jolla nuoruus pitäisi elää, enkä kokemattomana oikein osaa vain tehdä sen mukaan miltä tuntuu kun olen ihmissuhteissakin aika huono.
Tuo oli tosi hyvä idea että voisin ehkä ajatella sitä, mitä parisuhde oikeasti estää ja mikä on kammoani sitoutua ja tekosyitä. Se vanhempien erokin vaikuttaa taustalla, kun pelottaa että teen samat virheet (vanhempani alkoivat seurustella nuorina myös, ja erosivat sitten myöhemmin). Heiltäkin tulee sitä viestiä, ettei kannata kauhean nuorena sitoa itseään paikalleen kun muuttuu vielä ihmisenä.
Kumppani ei todennäköisesti ole sopiva, jos tuntuu että hänen kanssaan "elämä jää elämättä".
Noin muuten sanoisin, että kyllä se seurustelukin on nuoruuden elämistä. Nimim. itse olen 30 v eikä mulla koskaan ole ollut seurustelukumppania tai oikein edes kavereita. Sitä voisi jo kutsua nuoruuden väliin jäämiseksi.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Eli siis eläminen on sitä että sekstaillaan mahdollisimman monen kanssa?
Ei toki, minulla ei ole koskaan ollut erityistä intohimoa irtosuhteisiin enkä saanut kasuaalista seksistä sen ainoan kerran sitä kokeillessani mitään irti.
Mietin enemmänkin yhteen mieheen sitoutumista jo nyt ja sen tien sulkemista, että joku vielä sopivampi tulee vastaan sekä sitä, jääkö minusta joku osa kehittymättä, kun täysin itsenäistä elämää ei ehtinyt olla vuottakaan äidin helmoista lähtemisen ja miehen tapaamisen välillä.
Miksi sun pitää asua miehen kanssa heti? Mä löysin mieheni hyvin nuorena (19v) ja vaikka mulla olikin sitä ennen ollut kaikenlaista säätöä, en ollut seurustellut. Mutta vaikka oltiin kimpassa, meni siinä vuosia, ennen kuin päädyttiin asumaan saman katon alle. Mä halusin asua yksin, ja halusin että mies asuu yksin myös. Opiskeluelämä oli hurjaa ja kivaa, mutta ei se irtosuhteita silti vaatinut. Nyt nelikymppisenä en koe, että olisin missannut mitään, vaan mulla on mahtava suhde ihmisen kanssa jota rakastan syvästi.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Hauskaa nuoruutta voi viettää ihan huoletta myös parisuhteessa eläen. Vasta lapset ja lemmikit asettavat tiettyjä rajoitteita.
Itse asiassa siitä saattaa saada tällä tavalla jopa enemmän irti, yhdessä on hauskempaa kokeilla kaikkia ylettömiäkin juttuja yms. Voit edelleenkin viettää aikaa kavereidesi kanssa, matkustella ulkomailla, etsiä itseäsi jne. Silti samalla voit kuitenkin viettää laatuaikaa kumppanisi kanssa, kehittyä ja kasvaa yhdessä. Parhaassa tapauksessa se syventää ja vahvistaa suhdetta, kun antaa toisellekin aikaa ja tilaa, mutta on sitoutunut lopullisesti kasvamaan ja kehittymään yhdessä "aikuiseksi". Olen itse alkanut seurustella parikymppisenä, ja nyt 35-vuotiaana elän saman ihmisen kanssa edelleen.
Kaihoilen kyllä menetettyä nuoruutta, mutta en todellakaan haikaile sen perään, että olisin saanut kokeilla ja kokea useampia seurustelu- tai seksisuhteita. Eräs meidän suhteemme vahvistavista tekijöistä on ollut se, että molemmilla on ollut "omaa tilaa" nuorempana. Asuimme eri paikkakunnilla töiden ja opiskelujen vuoksi, mutta emme katkaisseet hyvää suhdettamme, vaan kehitimme sitä yhdessä kasvaen.
Kuten joku edellä jankuttikin, voit toki valita eroamisen hyvästä parisuhteesta, jos haluat a) kokeilla muita seurustelusuhteita tai b) haluat "nussia ympäriinsä". Jos et halua kohtaa a) etkä kohtaa b), ei sinun mielestäni edes kannata harkita eroamista, päinvastoin. Ajatelkaa kuitenkin, että olette vielä nuoria, ja teillä on aikaa ja tilaa kasvaa yhdessä, ja nyt on sopiva aika tehdä ja kokeilla kaikkea jännittävää ja hullua ilman eroamista.
PS. Voit toki kokeilla esim. sivusuhteita, jos olette yhdessä sopineet asiasta. Jos suhteenne on oikein vahva, se saattaa vain vahvistua siitäkin kokemuksesta edelleen.
En kadu nuoruuden menettämistä. Menin naimisiin 21v ja saimme kolme lasta. Nyt olen hieman yli 50v. Välillä on ollut vaikeaitakin aikoja, mutta en kaipaa nuoruuden epävarmuutta, päättämättömyyttä tai kokemuksia, joilla toiset kehuvat.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
No kaikkihan on pitkälti aina jossittelua. "Jos jätän miehen nyt ja jos sitten myöhemmin kadun", "jos tekisikin hyvää olla ihan yksin ja itsekseen, ja jospa sitten löytyykin se vielä parempi mies" jne.
Itse olin sikäli samankaltaisessa tilanteessa, että 20 vuotiaana muutin yhteen miehen kanssa, mutta sitten tuli juuri nuo samat ajatukset: tässäkö mun elämä sitten on, hädin tuskin vuoden ehdin elää itsenäisesti kotoa muuton jälkeen, sitten mies ja sen kanssa sitten loppuikä yhdessä? Etenkin kun tuntui että meidän yhdessäasuminen oli tosiaan sellaista parisuhteen harjoittelua, "kotileikkiä".
Mulla oli koko ajan olo että ei tää voi olla vielä tässä tämä mun elämä, että niinkö se nuoruus meni sitten siinä yhden vuoden aikana, jonka olin sinkkuna. Ja ei, en tarkoita että "nussin ympäriinsä" (tuo mieskin oli seksin suhteen ekani). Mutta sellainen epämääräinen tää-ei-vaan-riitä-vielä -olo mua vaivasi. Ja kyllä tuo olo ja nuo ajatukset vain olivat sen merkkinä, että kumppani ei mulle tuolloin vielä ollut se oikea, ja oikeasti tarvitsin muutaman vuoden itsenäisen asumisen ja elämisen. Sain rauhassa keskittyä ystävyyssuhteideni ylläpitoon, opiskeluihin, jaettua sellaisia sinkkutyttöjen juttuja tyttöystävieni kanssa, siis kaikkea sellaista jota nyt muistelen huvittuneesti ja ehdottomasti lämmöllä. Erottiin miehen kanssa siis 1,5 vuoden yhdessäasumisen jälkeen, mies hankki melkein samantien uuden naisen (jonka kanssa muutti yhteen. Hieman läheisriippuvaisen reppanan piirteitä hänessä muutenkin oli :D ) ja minulla meni vielä muutama vuosi ennen kuin löysin nykyisen, ihanan ja minulle oikean mieheni. Nyt on ikää jo 31, eikä tosiaan enää menojalkaa vipata ;)
Summa summarum: mitään niin "mahtavaa" ja "hienoa" ei niissä bilereissuissa tai krapulaisissa sunnuntaissa ole, että parisuhde sen vuoksi pitäisi heittaa jonkkaan, mutta kyllä ihmiselle tekee hyvää itsenäistyä, olla, tulla ja mennä nuorena. Ei tarvitse sitten myöhemmin katua, tai perheellisenä 35 vuotiaana alkaa hyppäämään baareissa kadotetun nuoruuden perässä.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Eli siis eläminen on sitä että sekstaillaan mahdollisimman monen kanssa?
Ei toki, minulla ei ole koskaan ollut erityistä intohimoa irtosuhteisiin enkä saanut kasuaalista seksistä sen ainoan kerran sitä kokeillessani mitään irti.
Mietin enemmänkin yhteen mieheen sitoutumista jo nyt ja sen tien sulkemista, että joku vielä sopivampi tulee vastaan sekä sitä, jääkö minusta joku osa kehittymättä, kun täysin itsenäistä elämää ei ehtinyt olla vuottakaan äidin helmoista lähtemisen ja miehen tapaamisen välillä.
Sairas ajatusmaailma sinulla. Sinun kaltaisilla on sitten vielä äänestysoikeus tämän maan asioista? Ei ihme että tämä maa on päin persettä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
No kaikkihan on pitkälti aina jossittelua. "Jos jätän miehen nyt ja jos sitten myöhemmin kadun", "jos tekisikin hyvää olla ihan yksin ja itsekseen, ja jospa sitten löytyykin se vielä parempi mies" jne.
Itse olin sikäli samankaltaisessa tilanteessa, että 20 vuotiaana muutin yhteen miehen kanssa, mutta sitten tuli juuri nuo samat ajatukset: tässäkö mun elämä sitten on, hädin tuskin vuoden ehdin elää itsenäisesti kotoa muuton jälkeen, sitten mies ja sen kanssa sitten loppuikä yhdessä? Etenkin kun tuntui että meidän yhdessäasuminen oli tosiaan sellaista parisuhteen harjoittelua, "kotileikkiä".
Mulla oli koko ajan olo että ei tää voi olla vielä tässä tämä mun elämä, että niinkö se nuoruus meni sitten siinä yhden vuoden aikana, jonka olin sinkkuna. Ja ei, en tarkoita että "nussin ympäriinsä" (tuo mieskin oli seksin suhteen ekani). Mutta sellainen epämääräinen tää-ei-vaan-riitä-vielä -olo mua vaivasi. Ja kyllä tuo olo ja nuo ajatukset vain olivat sen merkkinä, että kumppani ei mulle tuolloin vielä ollut se oikea, ja oikeasti tarvitsin muutaman vuoden itsenäisen asumisen ja elämisen. Sain rauhassa keskittyä ystävyyssuhteideni ylläpitoon, opiskeluihin, jaettua sellaisia sinkkutyttöjen juttuja tyttöystävieni kanssa, siis kaikkea sellaista jota nyt muistelen huvittuneesti ja ehdottomasti lämmöllä. Erottiin miehen kanssa siis 1,5 vuoden yhdessäasumisen jälkeen, mies hankki melkein samantien uuden naisen (jonka kanssa muutti yhteen. Hieman läheisriippuvaisen reppanan piirteitä hänessä muutenkin oli :D ) ja minulla meni vielä muutama vuosi ennen kuin löysin nykyisen, ihanan ja minulle oikean mieheni. Nyt on ikää jo 31, eikä tosiaan enää menojalkaa vipata ;)
Summa summarum: mitään niin "mahtavaa" ja "hienoa" ei niissä bilereissuissa tai krapulaisissa sunnuntaissa ole, että parisuhde sen vuoksi pitäisi heittaa jonkkaan, mutta kyllä ihmiselle tekee hyvää itsenäistyä, olla, tulla ja mennä nuorena. Ei tarvitse sitten myöhemmin katua, tai perheellisenä 35 vuotiaana alkaa hyppäämään baareissa kadotetun nuoruuden perässä.
Kenenkään älykkään ihmisen ei tarvitse juosta missään baareissa koskaan.
Kyllä Suomessa pitäisi nostaa tuota täysi-ikäisyyden rajaa 30 vuoteen kun näköjään täysiä lapsia ollaan vielä tuon ikäisenä.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Kenenkään älykkään ihmisen ei tarvitse juosta missään baareissa koskaan.
Kyllä Suomessa pitäisi nostaa tuota täysi-ikäisyyden rajaa 30 vuoteen kun näköjään täysiä lapsia ollaan vielä tuon ikäisenä.
Olisi ehkä sinullekin tehnyt hyvää, ei tarvitsisi täällä kiukutella omahyväisyydessä :D
Mikä on muuten "baareissa juoksemista"? kerta viikkoon? Kerta kuukaudessa? Kerta vuodessa? Eikun joo, sehän tarkoittaa sulle että on käynyt kerran elämänsä aikana.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Kenenkään älykkään ihmisen ei tarvitse juosta missään baareissa koskaan.
Kyllä Suomessa pitäisi nostaa tuota täysi-ikäisyyden rajaa 30 vuoteen kun näköjään täysiä lapsia ollaan vielä tuon ikäisenä.
Olisi ehkä sinullekin tehnyt hyvää, ei tarvitsisi täällä kiukutella omahyväisyydessä :D
Mikä on muuten "baareissa juoksemista"? kerta viikkoon? Kerta kuukaudessa? Kerta vuodessa? Eikun joo, sehän tarkoittaa sulle että on käynyt kerran elämänsä aikana.
Jos ihminen lopettaa parisuhteen jotta saa pitää "hauskaa" niin se on sairasta.
Mies 47v vastaa.
Kaikki riippuu sinusta itsestäsi. Jos sinulle on selvää, että haluat pian parisuhteen ja sen kestävän, käyttäydy sen mukaan.
Jos taas haluat heilua ympäriinsä sekin on ihan ok.
Omalta kohdalta seurustelin 15v:sta-armeija saman naisen kanssa kanssa. Ja sitten 20v:stä vaimoni kanssa. Koskaan en ole harrastanut sekoiluja ja irtosuhteita, vaikka kavereiden kanssa tuli heiluttua ja maailmaa on nähtyä. Eka asunto hankittiin, kun olin 24v. Lapset hankittiin alle kolmikymppisinä. Mutta vaikka ollaan oltu kimpoissa jo yli 20v, niin ollaan asuttu ympäriinsä Suomessa ja ulkomailla, matkusteltu yksin, yhdessä ja lasten kanssa.
Eli hyvän elämän saa, vaikka ei vietäkään villiä nuoruutta :)
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Kenenkään älykkään ihmisen ei tarvitse juosta missään baareissa koskaan.
Kyllä Suomessa pitäisi nostaa tuota täysi-ikäisyyden rajaa 30 vuoteen kun näköjään täysiä lapsia ollaan vielä tuon ikäisenä.
Olisi ehkä sinullekin tehnyt hyvää, ei tarvitsisi täällä kiukutella omahyväisyydessä :D
Mikä on muuten "baareissa juoksemista"? kerta viikkoon? Kerta kuukaudessa? Kerta vuodessa? Eikun joo, sehän tarkoittaa sulle että on käynyt kerran elämänsä aikana.
Jos ihminen lopettaa parisuhteen jotta saa pitää "hauskaa" niin se on sairasta.
[/quote
Tuliko mieleen, että syy ei ole pelkästään se "että voi pitää hauskaa". Parempia syitä on mm. se, että yksin ollessa tutustuu paremmin siihen, millainen on ihan oikeasti yksin ja itse: miten tulee toimeen eri tilanteissa, mitä ajattelee asioista, millaisista ihmisistä pitää...Kaikki nuo ovat erittäin tärkeitä kehitystehtäviä vielä 20+ vuotiaille. En sano, etteikö eka parisuhde voisi toimia ikuisesti, mutta siinä on se riski että oma itse (etenkin helposti naisilla, jotka ovat mukautuvaisia, miellyttämishaluisia jne.) jää epäselväksi.
Suuri riski noissa nuorissa aloitetuissa suhteissa on se, että ihmiset kerta kaikkiaan kasvavat erilleen: huomaavat että enhän minä ole sellainen kuin silloin kuin tuon ihmisen kanssa aloin olla, olenkin ihan erilainen. Siksi kannattaa minusta ottaa ensin hyvin itsestään selvää, millainen on itse ja yksin ihmisenä. Ja sitten vasta etsiä se itselleen sopiva mies. Ei niin, että nuorena (kun oma identiteetti voi olla vielä hyvinkin hukassa) otetaan se eka poitsufrendi ja sitten muokataan itsensä sille sopivaksi.
Ei se sinkkusekoilu niin hienoa ole, että sen takia kannattaisi dumpata hyvä mies. Niitä hyviä miehiäkin on vapaalla jalalla erittäin vähän, ainakin näin lähempänä kolmeakmmentä voi vain todeta että kaikki hyvät on jo viety.
Jos mies tuntuu oikealta, ja parisuhteessa on tilaa toteuttaa itseään, niin mikä siinä oikein on ongelmana? Olisiko parempi odotella 30-vuotiaaksi, ja sitten alkaa etsimään (epätoivoisesti) sitä oikeaa?
Pikemminkin näkisin, että jos olette yhdessä vielä lähempänä kolmeakymppiä, on suhde sen verran vakaalla pohjalla että niitä lapsia voi huoletta hankkia. Toisaalta jos suhde kariutuu, on vielä aikaa etsiä uutta.
Olenko ainoa, jolla nousee karvat pystyyn tuosta "nuoruuden elämisestä"? Käytännössä siis joku määrittelee miten pitäisi elää tietyt ikävuodet, ja jos ei halua ahtautua siihen muottiin niin sitten jää nuoruus elämättä. Ihan kuin nuoruus olisi jotain mikä pitää suorittaa täsmälleen hyväksytyllä tavalla, ja sitten pitää siihen jatkoksi suorittaa aikuisuus, hankkia puoliso ja talopaketti, järjestää prinsessahäät ja tehdä 2,5 lasta, ostaa koira ja farmariauto.
Itse olen sitä mieltä, että elämä on elettävä siten kuin itsestä tuntuu hyvältä, eikä toteuttaa jonkun muun toiveita.
Minusta se, että osaat eritellä tunteitasi ja tarpeitasi noin hyvin, kertoo siitä, että sinun todella tulisi päästä tekemään mainitsemiasi asioita. Riski sille, että "menovaihe" (ja en nyt viittaa tällä seksiin, ihmeen ankea nuoruus täällä joillakin, kun nuoruuden vapaus ei tunnu herättävän mitään muita mielikuvia) iskee kohdallasi myöhemmin, tuntuu aika suurelta. Voi olla, että menetät "hyvän miehen", mutta toisaalta tiedät, että jäädessäsi suhteeseen menetät varmasti monia ainutlaatuisia kokemuksia.
Olen 24-vuotias, enkä ole seurustellut koskaan. Miksi sinkkuvaiheista tehdään omassa päässä välttämättömyys? En ymmärrä, vaikka olen sitä elänyt.
no ap:lla on nyt siihen vielä mahdollisuus ennenkuin haluaa perustaa perheen