Vierailija

Vai onko onnellisuus vanhempana aina "asennekysymys"?

Kun velat sanovat että eidän elämänsä olisi helvettiä vanhempana, puhuvatko he palturia?

  • ylös 5
  • alas 4

Kommentit (8)

Vierailija

Kyllä omaa lastaan aina rakastaa.

Paitsi etteivät kaikki rakasta.

Ja vaikka rakastaisi lastaan, ei se takaa, että on onnellinen.

  • ylös 17
  • alas 0
Vierailija

Onhan niitä onnettomia vanhempia. Yks äiti avautu mulle itkien, miten hän vihaa tytärtään, tytär pilas hänen elämänsä ja vei hänen miehensä. En voinut kun sääliä sitä tytärtä ja hämmästellä moista purkausta.

  • ylös 10
  • alas 1
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija

Mä tunnen jatkuvasti huonoutta vanhempana. Olen yh ja olen huono sietämään sitä, että mulla on jatkuvasti seuraa ja että ajatukseni katkaistaan. Olen myös kova unohtelemaan asioita, joten mulla on täysi työ siinä että yritän pysyä perillä YHDEN lapsen vaatetuksessa ja kaikissa asioissa. Mä silti todella yritän ja omistaudun asialle. Mutta olisin varmaan onnellisempi ja saisin enemmän onnistumisen kokemuksia, jos olisin ryhtynyt vaikka tutkijaksi ja saisin uppoutua työhöni. Lasta odottaessa en tajunnut, että elämä tulisi olemaan tällaista. Tunnen että olen "pohjimmiltaan vela", tunnen enemmän samankaltaisuutta usein lapsettomien kanssa. Rakastan lasta todella ja haluan hänelle parasta.

  • ylös 15
  • alas 0
Vierailija

Minä uskon olevani tällainen ihminen. Varma en tietenkään voi olla, mutta en koskaan voisi ottaa sitä riskiä, että kokeilisin. Tunnen olevani paljon korkeammalla tasolla kuin useimmat muut, mitä tulee tällaisiin alkukantaisiin vietteihin ja sosiaalisiin paineisiin. Osaan nähdä äitiysmyyttien läpi ja tiedän, mitä elämältäni haluan. Olen hyvin itseohjautuva enkä anna vanhemmuudelle mitään arvoa.

  • ylös 12
  • alas 1
Vierailija

Kaikki eivät ole samasta muotista valettuja.

Eikä ole erikseen hyvää tai huonoa muottia.

Vierailija

Ilmeisesti minä ainakin. Hulluinta on, että asia valkeni vasta saatuani lapsen. Sitä ennen olin haaveillut suurperheestä. Raskauden lopussa totuus alkoi valjeta. Tajusin, että maailma on kauhea paikka ja ajattelin, ettei ole järkeä tehdä lapsia tänne. Sitä ennen olin todella toivonut lasta. Kun pienokainen oli syntynyt, koin avuttomuutta. Tuntui, että olen tyhmä ja tumpelo äiti ja että kaikki huomaavat sen. Äitiyslomalla pysyttelin vauvan kanssa kotona mahdollisimman paljon, jotta kyvyttömyyttäni ei huomattaisi. Onnellisuus oli hämmästyttävän kaukana siinä elämän vaiheessa.

* Tämä kenttä pitää täyttää jotta oikeat käyttäjät erottuvat boteista.
 
Sisältö jatkuu mainoksen alla