Muita jotka tulee Joutsenon kaltaisista jutuista vain surulliseksi eikä muuta

Vierailija kirjoitti:

 

Vierailija kirjoitti:

 

Vierailija kirjoitti:

Rehellisesti sanottuna minä en tule edes surulliseksi. En tunne uhria, hänen läheisiään saati tekijää. Tapaus ei liikuta minua yhtään sen enemmän kuin maanjäristys jossain Aasiassa. Noteeraan sen, totean että ikävä juttu mutta ei herätä sen kummempia tunteita.

Olet tunneköyhä ja kova ihminen yhdessä peukuttajiesi kanssa.

On siis fakta, ja loogisen päättelyn tulos. 

 

Maailmassa sattuu ja tapahtuu joka päivä ja joka hetkenä niin kauheita asioita ,että jos niihin jokaiseen (uutisen perusteella) reagoisi äärimmäisellä tunnelatauksella niin olisi pian psykoosissa ,eikä taatusti hyödyllinen eikä avuksi kenellekään vaan jossain hoitolaitoksessa pian ja luultavasti sen suljetulla osastolla. Ainoa mitä voit tehdä on yrittää olla niiden ihmisten apuna  ja tukena joita joku onnettomuus on kohdannut ,mutta kotona murehtiminen ei taatusti auta ketään. Voit lahjoittaa tukeasi katastrofikeräyksiin, tai jos tunnet jonkun jolle jotain ikävää on sattunut voit olla olkapäänä , ehkä osastua avustustalkoisiin tai rahallisen tuen keräyksiin tms. jos jotain haluat tehdä. Tämän Joutsenon tapauksen hyväksi, esimerkiksi ,et pysty tekemään yhtään mitään . Ikävää toki, sen kuka tahansa täysijärkinen ja tunne-elämältään normaali ihminen myöntää , mutta pitäisikö tiedon tuosta tapahtumasta antaa varjostaa esim. oman sisaren pojan ristiäispäivää ?  Mietipä sitä ja kerro.

 

Otin kantaa (19) kirjoitukseen  ja sen kirjoituksen peukuttajiin ja millaisia he ovat ihmisinä.

En näe syytä muuttaa mielipidettäni.

Jos kuulut tuohon ed, mainittuun ryhmään niin en muuta mielipidettäni myöskään sinusta tämän kirjoituksesi myötä.

Se että miltä minusta tuntuu on tapauskohtaista ja sitä mitä kulloinkin mieleen juolahtaa mutta ei tulisi kyllä mieleen että jonkun onnettomuuden yhteydessä tulisin esiin kertomaan että miten en piitaa yhtään näistä ihmisistä joita onnettomuus koskee. Jos näin pystyy tekemään niin ihminen on tunneköyhä ja kylmä, ja sillä sipuli.

Vierailija kirjoitti:

Pystytkö silti samaistumaan omaisten suruun ja tuskaan? Tai uhrin ennen kun hän menetti henkensä? Mulle olis tosi pelottavaa huomata, etten reagois tunteella ollenkaan...

En ole tuo, jolta kysyit, mutta minä en pysty pelkästään sen perusteella että joku tuntematon kuoli (oli se sitten lapsi tai vanhus). Tarvitsen siihen enemmän tietoa. Tutun tutun, julkkiksen tai vaikka fiktiivisen TV-sarjan hahmon kohtalo koskettaa, kunhan se on jollain lailla tullut tutuksi. Ennen tai jälkeen kuoleman. Olen menettänyt kaksi nuorta läheistä, toisen pitkän sairauden jälkeen ja toisen äkisti yllättäen, joten tiedän kyllä miltä se tuntuu. 

Vierailija kirjoitti:

 

Vierailija kirjoitti:

 

Pystytkö silti samaistumaan omaisten suruun ja tuskaan? Tai uhrin ennen kun hän menetti henkensä? Mulle olis tosi pelottavaa huomata, etten reagois tunteella ollenkaan...

 

En ole tuo, jolta kysyit, mutta minä en pysty pelkästään sen perusteella että joku tuntematon kuoli (oli se sitten lapsi tai vanhus). Tarvitsen siihen enemmän tietoa. Tutun tutun, julkkiksen tai vaikka fiktiivisen TV-sarjan hahmon kohtalo koskettaa, kunhan se on jollain lailla tullut tutuksi. Ennen tai jälkeen kuoleman. Olen menettänyt kaksi nuorta läheistä, toisen pitkän sairauden jälkeen ja toisen äkisti yllättäen, joten tiedän kyllä miltä se tuntuu. 

Tunneköyhillä on juuri tuo hyötynäkökulma ja surun "sopivuus" mikä paljastaa heidät tunteettomiksi. Myös emaattisuuden puute.

Ei tunteellinen ja empaatinen ihminen lähetä sähkösanomaa Nepalin järistysalueelle että en sure teitä kun en tunne teitä, kuten tässä ketjussa nyt esitellään että on sopivaa, ja syvästi tunteelliset näin voivat tehdä. Sori, mutta ei voi .

Sama. Ja tuntuu pahalta lukea netistä kommentteja, joissa väkeä kiinnostaa eniten tappajan etninen tausta. Ketä kiinnostaa se kuollut tyttö ja hänen läheisensä?

Vierailija kirjoitti:

Mulle tulee aina lapsen tai nuoren kuolemasta surullinen olo, riippumatta siitä kuoliko henkirikoksen uhrina, sairauteen tai onnettomuudessa, olipa tuttu tai tuntematon. Sen sijaan se, että 90-v. vanhusten kuolemaa itketään hulluna, sitä en tajua. Heillä on elämä jo eletty. 

Tällaiset suruasiat ovat nimenomaan riippuvaisia  sen surijan suhteesta  kyseessä olevaan vainajaan  On kyllä  mielestäni luonnollisempaa itkeä esim. 90-vuotiaana kuolleen äitinsä hautajaisissa, kuin  puhjeta johonkin hillittömään  itkuun esim.  jonkun  lehtiuutisen ääressä koskien jotain aivan  toisella puolella Suomea 16-vuotiaana kuollutta ihmistä, josta ole kuullut edes nimeä, saati että olisi milloinkaan  nähnyt häntä...

Kumpi suru  on mielestäsi aidompaa ?

Kysehän on hyvin  henkilökohtaisista tunteista...

Äidinhän ihminen on yleensä  tuntenut koko ikänsä ja jos oletetaan että on hänen kuollessaan   itse esim.   48-vuotias, niin on mitä epätodennäköisintä että jotain aivan ventovierasta,  samaan aikaan 16-vuotiasta tyttöä jostain toiselta puolelta maata tulisi  koskaan edes tapaamaan. ...

...siis jos hän eläisi ,eikä siis  mitään esim. tällaista uutisoitua  henkirikosta olisi koskaan sattunutkaan .

Nyt kun on sattunut, niin minusta olisi kyllä mitä teennäisintä ja korneinta (...edes paikkakuntalaisena) änkeä johonkin hautajaisiin ellei  todellakaan  ko. vainajaan hänen eläessään olisi ollut minkäänlaista henkilökohtaista, edes tuttavuussuhdetta. 

Näin siis aivan tuon  vainajan iästä riippumatta. Se on juuri sitä 'mediasurua' pahimmillaan. Naapurini seitsemäntoistavuotias poika kuoli moottoripyörä- onnettomuudessa.

En heitä kovin paljon tervehtimistä kummemmin tuntenut, mutta soitin ovikelloa ja vein yhden ruusun naapuriini ja lausuin osanottoni.

Minua ei pyydetty (ja tuskin olisin halunnut mennäkään hänen hautajaisiinsa) mutta mielestäni tällainen osanotto oli hyvä sillä näenhän näitä  naapureitani lähes päivittäin, mutta vasta tosiaan  vuoden verranhan he ovat siinä kuitenkin vasta ehtineet asua. 

Jos he taas olisivat jotain minulle aivan tuntemattomia kaupungin toisella puolella,

( tai vaikka  sitten naapurikorttelissakin asuvia ) ihmisiä ei minulle tulisi mieleenikään lähteä heidän suruaan ja suremistaan aivan ulkopuolisena häiritsemään  . 

Tällaisissa asioissa olisi kyllä mielestäni  osattava käyttää mitä hienovaraisinta ja herkintä, aina tapauskohtaista arviointikykyä.

Sureminen ja hullu itkeminen ovat eri asioita. Totta kai olin surullinen kun äitini kuoli, mutta huomattavasti vähemmän kuin silloin kun hän sairastui niin että puhe- ja liikuntakyky meni lopullisesti. Hänen aktiivinen elämäntyylinsä tietäen hän ei ollut enää onnellinen ja silloin on parempi kun pääsi pois. Sama homma, että turha huonokuntoista vanhusta on enää pitää hengissä, jos se henki on letkujen varassa. Annettaisiin rauhassa mennä ja tuskien loppua.

Oma isäni on laittanut elvytsykiellon, mutta veli on kumonnut sen, että pitää elvyttää. Isä on kohta 90, liikkuu huonosti ja ei näe paljon mitään, joten mielestäni hänen pitää antaa nukkua pois, jos kerran itse niin haluaa, jos sellainen tilanne tulee. Vanhan ihmisen kuolema on luonnollista ja tulee jokaisella eteen aikanaan. Nuoren ihmisen henkirikoksen uhrina kuoleminen ei ole luonnollinen. 

Vierailija kirjoitti:

Sureminen ja hullu itkeminen ovat eri asioita. Totta kai olin surullinen kun äitini kuoli, mutta huomattavasti vähemmän kuin silloin kun hän sairastui niin että puhe- ja liikuntakyky meni lopullisesti. Hänen aktiivinen elämäntyylinsä tietäen hän ei ollut enää onnellinen ja silloin on parempi kun pääsi pois. Sama homma, että turha huonokuntoista vanhusta on enää pitää hengissä, jos se henki on letkujen varassa. Annettaisiin rauhassa mennä ja tuskien loppua.

Oma isäni on laittanut elvytsykiellon, mutta veli on kumonnut sen, että pitää elvyttää. Isä on kohta 90, liikkuu huonosti ja ei näe paljon mitään, joten mielestäni hänen pitää antaa nukkua pois, jos kerran itse niin haluaa, jos sellainen tilanne tulee. Vanhan ihmisen kuolema on luonnollista ja tulee jokaisella eteen aikanaan. Nuoren ihmisen henkirikoksen uhrina kuoleminen ei ole luonnollinen. 

Toki ymmärrän ajatuksiasi ja tunteitasi sen perusteella mitä omasta elämänkokemuksestasi kerroit ja tunnen sympatiaa sinua kohtaan,mutta henkirikos vanhukseenkaan kohdistuneena ( esim. että joku huumehörhö änkee kotiin ryöstämään ja siinä ohessa kalauttaa vanhuksen jollain käteen siinä hetkessä sattuvalla 'tylpällä astalolla' ( kuten lakiteksti mitä tahansa lyömiseen käytettyä esinettä nimittää)  päähän  ja tulee tietystikin siinä  tappaneeksi hänet, ei kyllä todellakaan ole mikään 'luonnollinen'  kuolintapa sekään ja on moninverroin raskauttavammaksi teoksi tuomiota luettaessa katsottu ,kuin jos esim. sama hemmo olisi yrittänyt  ryöstää piirin mestaruutta hallussapitävän 26 -vuotisen nyrkkeilijän tai 30-vuotiaan palomiehen.Pitäisin sitä myös monin verroin halveksittavampana ja raukkamaisena tekona. Hyvää henkirikosta ei tietenkään voi ollakaan (ellei oteta huomioon haulikkoryöstäjää vastaan puolustautuminen-vaikka sitten toisella ampuma-aseella, mutta sehän  katsotaankin jo eri asiaksi kuin varsinaiseksi henkirikokseksi) Nuorikin voi muuten olla niin vakavasti sairas ,että tuo eutanasia eli armonkuolema saattaa ole jo ihan omaistenkin mielestä armeliain vaihtoehto hänen kärsimystensä loppumiseksi.Tosin tässä ketjussa puhuimmekin vain nyt henkirikoksesta .

En tullut edes surulliseksi, ja oikeastaan tekee mieli kysyä: miksi tulisin? En tunne uhria, en tunne tekijää, en tunne tapahtumapaikkaa, en tunne tapahtumien kulkua. En lukenut uutistakaan kuin pintapuolisesti silmäillen. Miksi tämän tapahtuneen, niin ikävä ja osallisten näkökulmasta tuskallinen kuin se olikin, pitäisi herättää minussa mitään erityisiä tunteita?

Emptiakyvyssäni ei ole mitään vikaa. Pystyn hyvin ymmärtämään, että omaiset tuntevat suurta tuskaa, surua, hämmennystä ja epäuskoa. Itse asiassa empatiakykyni on parempi kuin useimmilla kauhistelijoilla, jotka tyytyvät tällaisissa tapauksissa demnisoimaan tekijän. Minä ymmärrän myös, miksi joku voisi tehdä murhan, ja pystyn halutessani eläytymään tekijän mielentilaan.

Smpatia eli tunteiden kokeminen itse on kuitenkin ihan eri juttu kuin empatia eli tunteiden ymmärtäminen. En katso, että tunteilusta olisi kauheasti hyötyä uutisia lukiessa. En minä ainakaan lue uutisia tunnekokemusten vaan tiedon ja analyysin vuoksi.

Vierailija kirjoitti:

 

Vierailija kirjoitti:

 

Sureminen ja hullu itkeminen ovat eri asioita. Totta kai olin surullinen kun äitini kuoli, mutta huomattavasti vähemmän kuin silloin kun hän sairastui niin että puhe- ja liikuntakyky meni lopullisesti. Hänen aktiivinen elämäntyylinsä tietäen hän ei ollut enää onnellinen ja silloin on parempi kun pääsi pois. Sama homma, että turha huonokuntoista vanhusta on enää pitää hengissä, jos se henki on letkujen varassa. Annettaisiin rauhassa mennä ja tuskien loppua.

Oma isäni on laittanut elvytsykiellon, mutta veli on kumonnut sen, että pitää elvyttää. Isä on kohta 90, liikkuu huonosti ja ei näe paljon mitään, joten mielestäni hänen pitää antaa nukkua pois, jos kerran itse niin haluaa, jos sellainen tilanne tulee. Vanhan ihmisen kuolema on luonnollista ja tulee jokaisella eteen aikanaan. Nuoren ihmisen henkirikoksen uhrina kuoleminen ei ole luonnollinen. 

 

Toki ymmärrän ajatuksiasi ja tunteitasi sen perusteella mitä omasta elämänkokemuksestasi kerroit ja tunnen sympatiaa sinua kohtaan,mutta henkirikos vanhukseenkaan kohdistuneena ( esim. että joku huumehörhö änkee kotiin ryöstämään ja siinä ohessa kalauttaa vanhuksen jollain käteen siinä hetkessä sattuvalla 'tylpällä astalolla' ( kuten lakiteksti mitä tahansa lyömiseen käytettyä esinettä nimittää)  päähän  ja tulee tietystikin siinä  tappaneeksi hänet, ei kyllä todellakaan ole mikään 'luonnollinen'  kuolintapa sekään ja on moninverroin raskauttavammaksi teoksi tuomiota luettaessa katsottu ,kuin jos esim. sama hemmo olisi yrittänyt  ryöstää piirin mestaruutta hallussapitävän 26 -vuotisen nyrkkeilijän tai 30-vuotiaan palomiehen.Pitäisin sitä myös monin verroin halveksittavampana ja raukkamaisena tekona. Hyvää henkirikosta ei tietenkään voi ollakaan (ellei oteta huomioon haulikkoryöstäjää vastaan puolustautuminen-vaikka sitten toisella ampuma-aseella, mutta sehän  katsotaankin jo eri asiaksi kuin varsinaiseksi henkirikokseksi) Nuorikin voi muuten olla niin vakavasti sairas ,että tuo eutanasia eli armonkuolema saattaa ole jo ihan omaistenkin mielestä armeliain vaihtoehto hänen kärsimystensä loppumiseksi.Tosin tässä ketjussa puhuimmekin vain nyt henkirikoksesta .

 

No enemmän ajattelin vanhusten luonnolllista kuolemaa. Murhattuna tai onnettomuudessa ei kenenkään pitäisi kuolla, mutta ei niinkään, että kituu pitkään kivuissa. 

Vierailija kirjoitti:

 

Vierailija kirjoitti:

 

Vierailija kirjoitti:

Sureminen ja hullu itkeminen ovat eri asioita. Totta kai olin surullinen kun äitini kuoli, mutta huomattavasti vähemmän kuin silloin kun hän sairastui niin että puhe- ja liikuntakyky meni lopullisesti. Hänen aktiivinen elämäntyylinsä tietäen hän ei ollut enää onnellinen ja silloin on parempi kun pääsi pois. Sama homma, että turha huonokuntoista vanhusta on enää pitää hengissä, jos se henki on letkujen varassa. Annettaisiin rauhassa mennä ja tuskien loppua.

Oma isäni on laittanut elvytsykiellon, mutta veli on kumonnut sen, että pitää elvyttää. Isä on kohta 90, liikkuu huonosti ja ei näe paljon mitään, joten mielestäni hänen pitää antaa nukkua pois, jos kerran itse niin haluaa, jos sellainen tilanne tulee. Vanhan ihmisen kuolema on luonnollista ja tulee jokaisella eteen aikanaan. Nuoren ihmisen henkirikoksen uhrina kuoleminen ei ole luonnollinen. 

Toki ymmärrän ajatuksiasi ja tunteitasi sen perusteella mitä omasta elämänkokemuksestasi kerroit ja tunnen sympatiaa sinua kohtaan,mutta henkirikos vanhukseenkaan kohdistuneena ( esim. että joku huumehörhö änkee kotiin ryöstämään ja siinä ohessa kalauttaa vanhuksen jollain käteen siinä hetkessä sattuvalla 'tylpällä astalolla' ( kuten lakiteksti mitä tahansa lyömiseen käytettyä esinettä nimittää)  päähän  ja tulee tietystikin siinä  tappaneeksi hänet, ei kyllä todellakaan ole mikään 'luonnollinen'  kuolintapa sekään ja on moninverroin raskauttavammaksi teoksi tuomiota luettaessa katsottu ,kuin jos esim. sama hemmo olisi yrittänyt  ryöstää piirin mestaruutta hallussapitävän 26 -vuotisen nyrkkeilijän tai 30-vuotiaan palomiehen.Pitäisin sitä myös monin verroin halveksittavampana ja raukkamaisena tekona. Hyvää henkirikosta ei tietenkään voi ollakaan (ellei oteta huomioon haulikkoryöstäjää vastaan puolustautuminen-vaikka sitten toisella ampuma-aseella, mutta sehän  katsotaankin jo eri asiaksi kuin varsinaiseksi henkirikokseksi) Nuorikin voi muuten olla niin vakavasti sairas ,että tuo eutanasia eli armonkuolema saattaa ole jo ihan omaistenkin mielestä armeliain vaihtoehto hänen kärsimystensä loppumiseksi.Tosin tässä ketjussa puhuimmekin vain nyt henkirikoksesta .

 

 

No enemmän ajattelin vanhusten luonnolllista kuolemaa. Murhattuna tai onnettomuudessa ei kenenkään pitäisi kuolla, mutta ei niinkään, että kituu pitkään kivuissa. 

Tuo on kyllä totta, sellaista kuolemaa ei soisi kenellekään (... tai ehkä jollekin Isiksen organisointipäällikölle voisi ajatella...) mutta enemmän  nyt kyllä ajattelin sitä, että medialla on taipumusta hehkutella ja mässäillä tällaisilla  erityisesti nuorten ,erityisesti naisten(... ja erityisesti vielä nuorten kauniiden naisten) väkivaltaisilla kuolemilla. ( murhatusta nuoresta miehestä harvemmin kai tehdään mitään sellaista  esim. Eveliina Lappalaisen  tapaista  ( muistatteko vielä tapausta?) 'ikonia' .

Esim. jos joku nuori poika siis olisi tapettu,niin ei kai heti niin hanakasti epäiltäisi henkirikoksesta( taposta ,murhasta tai mikä se nyt sitten onkaan)juuri  ulkomaalaisia turvapaikan hakijoita,kuten nyt tässä tapauksessa on tehty.

Eikä myöskään mitään aivan asiaan kuulumattomia rinnastuksia ( kärjistäen: " voi,voi noin kaunis nuori tyttö kuoli,olisi joku saattohoitopotlas joutanut menemään hänen sijastaan sellaisten elämällähän ei ole enää mitään väliä ,hyvin olisikin joutanut kuolla,kuolevathan ne ihan kohta pian muutenkin." )

Arvotus näkyy silläkin tavalla ,että jos kyseessä olisi joku turvapaikan hakijan tytär ja joku kantasuomalainen olisi hänet tappanut ,niin olisi ehkä pahoiteltu sitä miten (...oletetaan nyt ,että :pojan) elämä olisi mennyt pilalle moisen tapauksen takia.

Tai jos tyttö olisi ollutkin kehitysvammainen ,niin häneen kohdistuneesta henkirikoksesta oltaisiin kai taipuvaisempia sanomaan :" Voi,voi kaikkea sitä sattuukin,onhan tuo ihan hirveän ikävää tietysti, mutta ...noh se oli nyt sitten se hänen loppunsa ja jokaisellehan se aikanaan tulee kuitenkin ,toivottavasti tapaus nyt kuitenkin selvitetään ja eihän sille nyt mitään enää voi...kaikkea sitä sattuukin...jaaha mitäs siellä urheilusivuilla onkaan,pitääpä katsoa pelitulokset vielä ennen saunaa kun tässä hyvin  vielä ehtii" ja sillä siisti.

Kun se Eveliina -tapaus täällä Imatralla silloin aikanaan sattui, niin noin puoli vuotta täällä oli lähes piinallista aikaa kaikille. Kaikkiin naimattomiin mieshenkilöihin (eritoten niihin keski-ikäisiin) suhtauduttiin epäluuloisestija kohdistui epäilyjä , pajukossa röntyileviä juoppoja otettiin dna-testeihin, vihjeitä nähtiin vaikka missä . Jos jonkun housunlahje oli hieman pölyinen aamuisen autonkorjauksen jäljiltä huoltoaseman kahviossa,niin sitä pidettiin jo melkein syynä ilmoittaa hänet poliisille  ,joka oli antanut vihjeen kuraisesta housunlahkeesta edellisenä päivänä jne.

Oli kaikille suuri helpotus että oikea tappaja vihdoin selvisi.  Uskovaiset järjestivät kokouksen ,jossa Eveliinan hymyilevä kuva heijastettiin inserttinä seinälle, hja hänestä tehtiin,sanallla sanoen: lähes pyhimys....

Pidettiin pateettinen puhe, jossa viitattiin siihen, että teon tapahtumapaikaksi oli todettu valaisematon kadunpätkä ( paremminkin sivukuja jonka varrella ei ollut taloja)...

"Näinkö itsekkäitä me olemme, lapsemme vaeltavat pimeässä emmekä me kovasydämiset veronmaksajat ole edes järjestäneet sinne edes katuvaloja..."

( kokouksessa kerättiin kolehti jonka tuotto lajoitettaisiin  lyhentämättömänä juuri siihen tarkoitukseen että ne katuvalot sinne saataisiin jne.)

Henki  kokouksessa oli lähes hysteerinen.

Hautajaisissa oli monta sataa henkeä ( ja varmaan myös median edustajia ) ,joista hyvin suuri osa oli tuskin koskaan tapauksen uhria hänen eläessään nähnytkään jne.

Iltapäivälehdissä kuva oli harva se päivä  kannessa varmaan yli puolen vuoden ajan ....

Tällaista  se kollektiivinen  'mediasureminen' pahimmillaan on  ,sen hehkutus ja valikoivuus .  (...aivan mikä tahansa henkirikoksen uhrihan  ei olisi kelvannut siihen priorisoitavaksi  )

Todellisuudessa vain ne,jotka henkilökohtaisesti olivat tunteneet uhrin ,saattoivat sanoa oikeasti  tunteneensa hänet.

Meille muille hänestä välitettiin  vain se  median luoma kuva hänestä , ts. meidät pakkotutustutettiin siihen mediarummutuksen säestyksellä. (osansa oli kyllä tietysti silläkin,että tekijän löytyminen vei niin kauan aikaa kuin vei )

Toivottavasti tästä Joutsenon tapauksesta ei nyt muodostu samanlaista mediashow'ta ja spektaakkelia.

Sellainen ei taatustikaan auta ketään, mutta siitä ei kyllä ole epäilystä,että   rikastuttaa kyllä  runsaasti niitä iltapäivälehtiä...

intj kirjoitti:

En tullut edes surulliseksi, ja oikeastaan tekee mieli kysyä: miksi tulisin? En tunne uhria, en tunne tekijää, en tunne tapahtumapaikkaa, en tunne tapahtumien kulkua. En lukenut uutistakaan kuin pintapuolisesti silmäillen. Miksi tämän tapahtuneen, niin ikävä ja osallisten näkökulmasta tuskallinen kuin se olikin, pitäisi herättää minussa mitään erityisiä tunteita?

Emptiakyvyssäni ei ole mitään vikaa. Pystyn hyvin ymmärtämään, että omaiset tuntevat suurta tuskaa, surua, hämmennystä ja epäuskoa. Itse asiassa empatiakykyni on parempi kuin useimmilla kauhistelijoilla, jotka tyytyvät tällaisissa tapauksissa demnisoimaan tekijän. Minä ymmärrän myös, miksi joku voisi tehdä murhan, ja pystyn halutessani eläytymään tekijän mielentilaan.

Smpatia eli tunteiden kokeminen itse on kuitenkin ihan eri juttu kuin empatia eli tunteiden ymmärtäminen. En katso, että tunteilusta olisi kauheasti hyötyä uutisia lukiessa. En minä ainakaan lue uutisia tunnekokemusten vaan tiedon ja analyysin vuoksi.

Sympatian ja empatian eroa ei vielä tähän päivään mennessä ole kukaan kyennyt selittämään. Erään mukaan jos joku on kaivossa niin empaattinen hakee tikkaat mutta sympaatinen hyppää kaivoon.

Myös on esitety että empaattista ei voi näytellä mutta sympaattista voi.

Oikeasti empaattinen on empaattinen kaikkia kohtaan, eikä itse voi sille mitään. Tämän takia hän ei voi tehdä luetteloa kenen kohtalo ei häntä koskettaisi. Empaattistä näyttelevä haksahtaa juuri tässä kohtaa.

"miksi pitäisi herättää mitään erityisiä tunteita" ? Kysyt. Ei pitäisikään, vaan  A)  koet tunteita, B) et koe tunteita. Tässä vaihtoehdot.

Vierailija kirjoitti:

 

intj kirjoitti:

 

En tullut edes surulliseksi, ja oikeastaan tekee mieli kysyä: miksi tulisin? En tunne uhria, en tunne tekijää, en tunne tapahtumapaikkaa, en tunne tapahtumien kulkua. En lukenut uutistakaan kuin pintapuolisesti silmäillen. Miksi tämän tapahtuneen, niin ikävä ja osallisten näkökulmasta tuskallinen kuin se olikin, pitäisi herättää minussa mitään erityisiä tunteita?

Emptiakyvyssäni ei ole mitään vikaa. Pystyn hyvin ymmärtämään, että omaiset tuntevat suurta tuskaa, surua, hämmennystä ja epäuskoa. Itse asiassa empatiakykyni on parempi kuin useimmilla kauhistelijoilla, jotka tyytyvät tällaisissa tapauksissa demnisoimaan tekijän. Minä ymmärrän myös, miksi joku voisi tehdä murhan, ja pystyn halutessani eläytymään tekijän mielentilaan.

Smpatia eli tunteiden kokeminen itse on kuitenkin ihan eri juttu kuin empatia eli tunteiden ymmärtäminen. En katso, että tunteilusta olisi kauheasti hyötyä uutisia lukiessa. En minä ainakaan lue uutisia tunnekokemusten vaan tiedon ja analyysin vuoksi.

 

 

Sympatian ja empatian eroa ei vielä tähän päivään mennessä ole kukaan kyennyt selittämään. Erään mukaan jos joku on kaivossa niin empaattinen hakee tikkaat mutta sympaatinen hyppää kaivoon.

Myös on esitety että empaattista ei voi näytellä mutta sympaattista voi.

Oikeasti empaattinen on empaattinen kaikkia kohtaan, eikä itse voi sille mitään. Tämän takia hän ei voi tehdä luetteloa kenen kohtalo ei häntä koskettaisi. Empaattistä näyttelevä haksahtaa juuri tässä kohtaa.

"miksi pitäisi herättää mitään erityisiä tunteita" ? Kysyt. Ei pitäisikään, vaan  A)  koet tunteita, B) et koe tunteita. Tässä vaihtoehdot.

Viestissäsi nimenomaan sekoitat empatian ja sympatian. Se, mitä sinä kuvailet hyvin empaattiseksi käytökseksi, on sympatiaa. Sinä olet hyvin sympaattinen ihminen. Itse olen taas huomattavasti taipuvaisempi empatiaan kuin sympatiaan.

"Empaattinen ihminen ei mene mukaan toisen tunnetilaan, vaan ymmärtää sen ja pystyy auttamaan paremmin kuin ihminen joka kokee sympatiaa toista kohtaan eli kokee yhdessä toisen kanssa. Voidakseen asettua toisen asemaan ei tarvitse mennä mukaan samaan tunnetilaan toisen kanssa. -- -- Tiivistetysti voisi sanoa, että sympatia on toisen tunnetilaan mukaan menemistä, empatia toisen tunnetilan ymmärtämistä."

http://sitomo.fi/portaali/sympatia-ja-empatia

intj kirjoitti:

 

Vierailija kirjoitti:

 

intj kirjoitti:

En tullut edes surulliseksi, ja oikeastaan tekee mieli kysyä: miksi tulisin? En tunne uhria, en tunne tekijää, en tunne tapahtumapaikkaa, en tunne tapahtumien kulkua. En lukenut uutistakaan kuin pintapuolisesti silmäillen. Miksi tämän tapahtuneen, niin ikävä ja osallisten näkökulmasta tuskallinen kuin se olikin, pitäisi herättää minussa mitään erityisiä tunteita?

Emptiakyvyssäni ei ole mitään vikaa. Pystyn hyvin ymmärtämään, että omaiset tuntevat suurta tuskaa, surua, hämmennystä ja epäuskoa. Itse asiassa empatiakykyni on parempi kuin useimmilla kauhistelijoilla, jotka tyytyvät tällaisissa tapauksissa demnisoimaan tekijän. Minä ymmärrän myös, miksi joku voisi tehdä murhan, ja pystyn halutessani eläytymään tekijän mielentilaan.

Smpatia eli tunteiden kokeminen itse on kuitenkin ihan eri juttu kuin empatia eli tunteiden ymmärtäminen. En katso, että tunteilusta olisi kauheasti hyötyä uutisia lukiessa. En minä ainakaan lue uutisia tunnekokemusten vaan tiedon ja analyysin vuoksi.

Sympatian ja empatian eroa ei vielä tähän päivään mennessä ole kukaan kyennyt selittämään. Erään mukaan jos joku on kaivossa niin empaattinen hakee tikkaat mutta sympaatinen hyppää kaivoon.

Myös on esitety että empaattista ei voi näytellä mutta sympaattista voi.

Oikeasti empaattinen on empaattinen kaikkia kohtaan, eikä itse voi sille mitään. Tämän takia hän ei voi tehdä luetteloa kenen kohtalo ei häntä koskettaisi. Empaattistä näyttelevä haksahtaa juuri tässä kohtaa.

"miksi pitäisi herättää mitään erityisiä tunteita" ? Kysyt. Ei pitäisikään, vaan  A)  koet tunteita, B) et koe tunteita. Tässä vaihtoehdot.

 

Viestissäsi nimenomaan sekoitat empatian ja sympatian. Se, mitä sinä kuvailet hyvin empaattiseksi käytökseksi, on sympatiaa. Sinä olet hyvin sympaattinen ihminen. Itse olen taas huomattavasti taipuvaisempi empatiaan kuin sympatiaan.

 

"Empaattinen ihminen ei mene mukaan toisen tunnetilaan, vaan ymmärtää sen ja pystyy auttamaan paremmin kuin ihminen joka kokee sympatiaa toista kohtaan eli kokee yhdessä toisen kanssa. Voidakseen asettua toisen asemaan ei tarvitse mennä mukaan samaan tunnetilaan toisen kanssa. -- -- Tiivistetysti voisi sanoa, että sympatia on toisen tunnetilaan mukaan menemistä, empatia toisen tunnetilan ymmärtämistä."

http://sitomo.fi/portaali/sympatia-ja-empatia

https://fi.wikipedia.org/wiki/Empatia

 Aito empatia on emotionaalista reagointia. Jonka minä käsitän olevan ainut empatian laji. 

Tämän lisäksi on keksitty  empatian "lohdutuspalkinto" niille jotka eivät aitoa empatiaa koe. Varmaan sen takia kun kehumalla päästään  parempiin tuloksiin kuin moittimalla ja tästä syystä psykologit on antaneet mahdollisimman monelle mahdollisuuden ilmottautua empaatisiksi, siis hyviksi ihmisiksi. "tietoista rationaalista pyrkimystä asettua  toisen asemaan " Tämmöinen henkilö valitsee empatian kohteen omien mieltymystensä mukaan, kivittää muitta mutkitta pedofiilin, mitä aidosti empattinen ihminen ei tee.

Rationaalisesti empaattinen siis valitsee empatian kohteen. Tämän takia hän voi tehdä luettelon niistä, joita kohtaan ei tunne mitään. Kuka tahansa palkitsee kaikki joista pitää ja joiden palkitsemisesta on jotain hyötyä itselle.Hyöty voi olla kaikkea mahdollista, hyvä olo itselle jne.

En tule tuollaisesta edes surulliseksi. Sellaista se on, aina jossain sattuu ja tapahtuu. En tuntenut henkilöä, en tuntenut tekijää, edes paikkakuntakaan ei ole minulle millään tavoin tunnekokemuspohjallisesti merkityksellinen.

On typerää ja asiatonta alkaa sättiä näin tämän asian kokevia tunteettomiksi, koska tämän tyyppinen kokeminen on kylläkin vain normaalia ja jopa fiksua, toisin kuin itsensä vetäminen puolihysteeriseksi ja viittä vaille mielensä vuoksi hoitoon joutuvaksi joka ikisen maailman tragedian vuoksi uutisten pohjalta.

Tapaukset eivät todellakaan koskaan lopu, niitä tulee 24/7. Aika tuulessa heiluvaksi nämä näytössurijat itse itsensä asettaa, mutta senkun. Se oma elämä loppuu turhan varhain, jos sairastuttaa itsensä kaikella maailman tarjoamalla matskulla kun oikein tarkoituksella aikansa kuluksi syöksyy mässäilemään jo tapahtuneiden juttujen yksityiskohdilla ja näytöstuntee näyttävästi omia tunteitaan liittyen aivan kaikkeen. Kyllä minä jo tiedän mitä tämä elämä on, en tarvitse lisäoppia sen nurjista puolista, tietoisesti jos vain voin niin käännän itseäni kohti valoa enkä pyytele tätä syvällistä valintaani anteeksi yhdeltäkään ihmiseltä.

Juuri tippui lentokonekin Egyptissä. Siellä meni satoja kerralla. Entä alanko listata kaikkia muita tragdeioita joita juuri tälläkin hetkellä tapahtuu ympäri maailmaa? Ehkä asenteeni että koko maailma todellakin on yhtenäinen kertoo jotain? Ihmishenki täällä ja ihmishenki toisaalla on saman arvoinen etäältäkin katsottuna. Sen sijaan tunteideni kohteet ovat minulle korvaamattomia ja osaan tuntea erittäin tulisen palavasti. Minä säästän suurimmat tunteeni ja itseni muutenkin yksityiselämääni, olen nimittäin vain yksi yksilö, en mikään valtakunnan yleinen itkijänainen. Minua ei myöskään riistetä siten että saneltaisiin mitä minun tulisi tuntea ja mitä itselläni tehdä. Miten voisin itse, jos alkaisin sekoilla minuutin välein tapahtuvien tragedioiden vuoksi netissä kuten nämä jotkut tässä ketjussa? No huonosti voisin, joten valinta on helppo. Tunteitaan voi jossain määrin valita, voi valita mitä ruokkii ja mille itsensä altistaa. Se kasvaa minkä osin itse valitsemme. Kun tuntee itsensä, osaa itseään myös hieman paremmin säädellä. Tämä kaikki on aivan normaalia, mitä ikinä normaalius toisaalta onkaan...

En ole surrut näitä suomalaisia tapahtumia oikeastaan ollenkaan, mihin toki vaikuttaa se, etten juuri lue kyseisiä tapahtumia juurta jaksaen. En saa rikoksesta mitään enempää irti noilla lööppilehtien tekemillä jutuilla. Koulusurmienkin yhteydessä lähinnä ällötti, että mentiin toisten pihoille ja koputtelemaan oville ja peräämään haastattelua nuorilta, jotka olivat shokissa. Ei kiinnostanut murhaajan manifestit, tai että mitä leluja oli perhesurman lapsilla. Toki kynttilöiden vierelle viedyt pehmolelut itkettivät.

Ihan hervottomasti itkin kyllä Norjan tapahtumien myötä, mutta aika paljon enemmän siitä luinkin. Nuoret, jotka menevät viettämään kesää ja joiden leiri muuttuukin hengissä selviämiseksi jossain kallion kolossa tai kylmässä vedessä, ulkopuoliset siviilit, jotka vaarantavat henkensä näiden nuorten vuoksi, perheiden tuska ja poliitikkojen vilpitön osallistuminen suruun. Jotenkin osasin asettua henkensä puolesta pelkäävän nuoren asemaan, joka yrittää naamioitua luontoon, ettei tulisi ammutuksi, samalla peläten, että toivottavasti se puhelin ei soi. Samalla nähdä miten tuttavat ja kaverit ammutaan ympäriltä.

Mitään siteitä mulla ei Norjaan ole, enkä tuntenut ketään uhreista.

Oli vaan niin järkyttävä tapahtumasarja jotenkin.

En mä surulliseksi tule. Enkä jää vellomaan omaistaan ikävään.

Luen, ihmettelen, utelen.. En pidä näistä uutisista.

Vierailija kirjoitti:

En tule tuollaisesta edes surulliseksi. Sellaista se on, aina jossain sattuu ja tapahtuu. En tuntenut henkilöä, en tuntenut tekijää, edes paikkakuntakaan ei ole minulle millään tavoin tunnekokemuspohjallisesti merkityksellinen.

On typerää ja asiatonta alkaa sättiä näin tämän asian kokevia tunteettomiksi, koska tämän tyyppinen kokeminen on kylläkin vain normaalia ja jopa fiksua, toisin kuin itsensä vetäminen puolihysteeriseksi ja viittä vaille mielensä vuoksi hoitoon joutuvaksi joka ikisen maailman tragedian vuoksi uutisten pohjalta.

Tapaukset eivät todellakaan koskaan lopu, niitä tulee 24/7. Aika tuulessa heiluvaksi nämä näytössurijat itse itsensä asettaa, mutta senkun. Se oma elämä loppuu turhan varhain, jos sairastuttaa itsensä kaikella maailman tarjoamalla matskulla kun oikein tarkoituksella aikansa kuluksi syöksyy mässäilemään jo tapahtuneiden juttujen yksityiskohdilla ja näytöstuntee näyttävästi omia tunteitaan liittyen aivan kaikkeen. Kyllä minä jo tiedän mitä tämä elämä on, en tarvitse lisäoppia sen nurjista puolista, tietoisesti jos vain voin niin käännän itseäni kohti valoa enkä pyytele tätä syvällistä valintaani anteeksi yhdeltäkään ihmiseltä.

Juuri tippui lentokonekin Egyptissä. Siellä meni satoja kerralla. Entä alanko listata kaikkia muita tragdeioita joita juuri tälläkin hetkellä tapahtuu ympäri maailmaa? Ehkä asenteeni että koko maailma todellakin on yhtenäinen kertoo jotain? Ihmishenki täällä ja ihmishenki toisaalla on saman arvoinen etäältäkin katsottuna. Sen sijaan tunteideni kohteet ovat minulle korvaamattomia ja osaan tuntea erittäin tulisen palavasti. Minä säästän suurimmat tunteeni ja itseni muutenkin yksityiselämääni, olen nimittäin vain yksi yksilö, en mikään valtakunnan yleinen itkijänainen. Minua ei myöskään riistetä siten että saneltaisiin mitä minun tulisi tuntea ja mitä itselläni tehdä. Miten voisin itse, jos alkaisin sekoilla minuutin välein tapahtuvien tragedioiden vuoksi netissä kuten nämä jotkut tässä ketjussa? No huonosti voisin, joten valinta on helppo. Tunteitaan voi jossain määrin valita, voi valita mitä ruokkii ja mille itsensä altistaa. Se kasvaa minkä osin itse valitsemme. Kun tuntee itsensä, osaa itseään myös hieman paremmin säädellä. Tämä kaikki on aivan normaalia, mitä ikinä normaalius toisaalta onkaan...

Eivätkö muuten ne itkijänaiset ja itkuvirsien esittäjät joskus ennenvanhaan siellä 'runon ja rajan mailla' eli Kalevalan ja kansanperinteen Karjalassa olleetkin palkattuja ja palkittuja ? ts. heidän palvelujaan ostettiin siellä  niin häihin kuin hautajaisiinkin! Kaupalllista toimintaahan se siis oli se itkeminen.

Poliittista itkua taas nähtiin taannoin Kim-Il -Jongin hautajaisten yhteydessä jollain Pjongjangin lukuisista 'Suurelle Rakastetulle Johtajalle' nimetyistä lukuisista  aukioista...

Kensingtonin Palatsin edustalla,Lontoossa  taas kuultiin monarkian rakastajien valitusvirttä ja itkua kun' Lady Di', tuo 'sydänten prinsessa lähti viimeiselle matkalleen kuninkaallisten hevostensa vetämissä vaunuissa (...ja jälkeenpäin tarvittiin katerpillareitakin palatsin nurmikoiden paljastamiseen taas niiden leikkokukkaröykkiöiden alta jotka sinne olivat silloin ilmestyneet. jne.) 

Suomessakin paperinenäliinojen myyntipiikki taidettiin kokea liikkeissä silloin hautajaispäivänä...

Kaikki nämä  mitä syvintä surua ja aidoimpia tunteenosoituksia,tottakai ja kuinkas muutenkaan, kukapa nyt olisi halunnut  jättää näitä ihania itkuhetkiä väliinkään...

Minua ainakin vitutti taas eniten se paskanpuhuminen mitä MV:läiset ja hommafoorumilaiset harrasti siihen asti kunnes tekijä paljastettiin pitkänlijan suomalaiseksi.

Enkä ole mikään maahanmuuttajien ihailija, mutta paskaapuhujat on vielä pahempaa pohjasakkaan.

Vierailija kirjoitti:

Minua ainakin vitutti taas eniten se paskanpuhuminen mitä MV:läiset ja hommafoorumilaiset harrasti siihen asti kunnes tekijä paljastettiin pitkänlijan suomalaiseksi.

Enkä ole mikään maahanmuuttajien ihailija, mutta paskaapuhujat on vielä pahempaa pohjasakkaan.

Sinulla tuntuu kuitenkin olevan   hyvin  selkeältä vaikuttava  käsitys  siitä ketkä  sinne 'pohjasakkaan'  kuuluvat (...ilman muutakin) ?

Eikö vain ?

Ilmaisusi, eli kirjoitustyylisi puolesta  kuulut nyt kyllä valitettavasti  aika lailla siihen  alatyyliä edustavaan ja sillä vain  itseään ilmaisemaan  kykenevään ryhmään tässä keskustelussa ( ...katso vähän noita  muita kirjoituksia täällä  ja mieti miksi )

huom. Herkimmin paikka yleensä löytyy niille muiden  luokittelijoille itselleen.

"Vain" surulliseksi? Eikö se nyt ole riittävä ja kaikenkattava tunne tällaisessa tilanteessa?