Tilanneviesti

Tervetuloa lukemaan keskusteluja! Kommentointi on avoinna klo 7 - 23.

1960-luvulla syntyneet, oliko isäsi lapsena läsnä?

Vierailija

Meidän isä ei ollut. Oli töitten lisäksi mukana politiikassa, eikä ollut käytännössä koskaan kotona. Edes äiti ei tiennyt, missä isä oli menossa, ja inhosi sen vuoksi vastata puhelimeen, kun isää siellä yleensä kysyttiin. Nykyään kun soitan kotiin, soitan aina äidille. Isä on jäänyt vieraaksi. Katselin tässä kerran kun isä letitti lapsenlapsensa hiuksia. Omien lasten kohdalla ei koskaan tehnyt mitään tuollaista. 

Kommentit (9)

Vierailija

Isälläni oli toimisto kotons, eli kyllä häntä näin, mutta äiti oli se, joka hoiti lapset ja kodin. En koskaan soita isälle.

Vierailija

Isä oli todella paljon töissä ja työ sisälsi runsaasti matkustamista. Mutta kun hän oli kotona, hän vietti lähes kaiken aikansa meidän lasten kanssa. 

Pelattiin, luisteltiin, hiihdettiin, käytiin leffassa, ihan vain kävelyllä ja leivoksella kahvilassa jne. 

Hyvät muistot on jäänyt ja isäni on minulle todella läheinen, on nyt 80-vuotias ja uusissa naimisissa. 

Vierailija

Isä ei ollut kauheasti läsnä, vaikkei mikään uramies ollutkaan, ihan tavallinen duunari. Mutta jotenkin lapsellinen mies, äitini "kolmas lapsi".

Vierailija

Teki kolmea työtä, joten ei paljoa. Lomia oli yksi maanantai hiihtolomalla ja pari päivää kesäisin. Oli talonmies-varastomies-yrittäjä. Eikä meillä ollut ikinä rahaa ja ulosottomies oli tuttu näky. Mutta äiti taisi olla sellainen, joka ei osannut hoitaa laskuja ajoissa. Mummon luona 300 km päässä käytiin joka kolmas vuosi, mummo kävi meillä kerran vuodessa. Muiden kauempana asuvien sukulaisten luona käytiin koko lapsuusaikana varmaan pari kertaa, he kävivät meillä taas joka kesä. 

Vanhin veli sai olla paljon isän mukana ja hän jatkoi isän sivutoimista yritystä myös itse sivutoimisena. Isään on aika muodolliset välit, käyn usein katsomassa, mutta en koe, että olemme mitenkään läheisiä. On kuin joku vieras pappa, jota käyn moikkaamassa velvollisuudentunnosta. 

Vierailija

Oli läsnä, touhussa paljon lasten kanssa. Ruokaa ei tehnyt, muuten kotityöt hallussa.
Ja mun isä oli syntynyt 20-luvulla. Ja arvostetussa työssä.

Vierailija

Kun isä oli töissä, äiti katsoi meidän kolmen tenavan perään, ja kun äiti oli töissä, isä vahti tenavat ja teki kotihommat eli siivosi, pyykkäsi ja teki ruoan valmiiksi äidillekin. Isä myös opiskeli yömyöhään, mutta aina sitä aikaa löytyi meillekin. Matkatöissä ollessaan isä lähetteli meille postikortteja ja toi aina jotain pientä kivaa tuliaisiksi. Viikonloppuisin rakenneltiin lumihevosia ja havulinnoja ja katsottiin lastenohjelmia koko perheen ja jäätelön voimalla yhden ison peiton alla rivissä. Isompina käytiin isän urheiluharrastuksissa, joista tuli meille omiakin harrastuksia. Käytiin joskus myös Ruotsissa sukuloimassa, ja Linnanmäestä muistan sen, kun kerrankin sain ajaa (törmäys)autoa itse ja isä joutui istumaan vieressä.

Soittelemme monta kertaa viikossa toisillemme. Isällä ja äidillä on kyllä omat puhelimet, muttei koskaan tiedä, kumpi sieltä vastaa. :)

Vierailija

Oli. Olin vanhempieni hartaasti odotettu ainokainen ja isälle kaikki kaikessa, todellinen isän tyttö:)

Isä jaksoi aina leikkiä kanssani, kävi joka viikko leffassa (taisi olla niin että hän rakasti Disneyn piirrettyjä enemmän kuin minä) ja lounaalla mun kanssani, oli mukana kaikissa mielikuvitusjutuissani, mökillä touhusi kanssani tuntikausia jne. Opetti onkimaan ja tekemään puutöitä maalla, otti kaikkiin raksahommiinkin mukaan.

Muutenkin oli poikkeuksellinen aikansa mies, siivosi ja laittoi ruokaa äidin kanssa. Sodasta selvisi "ohiammuttuna" eikä jäänyt traumoja kuten monille. Äiti oli etäisempi, 8 keskenmenoa ennen minua ja rankka  lapsuus varmaan aiheutti sen ettei oikein uskaltanut näyttää tunteitaan. Isä oli ihanan lapsenmielinen kuolemaansa saakka.

Vierailija

No ei ollut sitten yhtään. En ole koskaan jutellut kunnolla isäni kanssa. Mies on jäänyt ihan vieraaksi vaikka ihan ydinperheessä asuttiin.

Vierailija

Oli kyllä. Meillä oli tavallaan kaksi perhettä, ensin isä, äiti ja poika ja sitten isä, äiti ja minä tytär, koska veljelläni ja minulla on 18 vuotta ikäeroa. Veli ja minä emme asuneet saman katon alla kuin vajaan vuoden, mistä tietenkään en itse muista mitään. Äiti sanoi aina, että vasta minun kanssani yli nelikymppisenä isä osasi olla isä: nukutti, kylvetti ja leikki. Isä oli viikot poissa (reissuhommissa) talvisin, mutta kesäisin hänellä oli pitkä kesäloma ja silloin touhuttiin kaikenlaista. Vielä aivan viimeisinä vuosinaan hän muisteli sitä, kun hän teki saunan ja saunakamarin lattiat uusiksi kesänä, jolloin olin kahdeksan ja puolivuotias ja olin koko ajan mukana pikkuapulaisena. Hänestä se oli ollut aivan hirveän hauskaa ja mukavaa.

Tulimme hyvin toimeen, koska olimme luonteiltamme hyvin samankaltaisia, mutta myös siitä johtuen kun riitelimme, riitelimme rajusti: kauhea huuto ja ovien paiskominen (viimeksi mainittu minun taholtani :D). Kumpikaan ei osannut pyytää anteeksi (ah, se ylpeys, se ylpeys), mutta vähitellen jokaisen riidan jälkeen löysimme taas tien toistemme luo. Isä oli myös rempseä ja reilu; jos tarvitsin kuukautissiteitä tai vaikkapa huulipunan, isä lähti kauppaan ostamaan tarkat vaatimukseni ja kuvaukseni mielessään, eikä hävennyt kysyä myyjiltä neuvoa. Isä oli pikkuisen vanhoillinen minun makuuni esim. musiikin tai tv-ohjelmien osalta, koska meillä nyt oli se kahden sukupolven ero iässä, mutta aika hyvin meillä kuitenkin meni kaikki kasvuvuoteni. Sen verran pikkuprinsessaa olin, että tiedän, että tietyissä asioissa sain kiedottua isän pikkusormeni ympärille. Meillä ei olisi väritelkkariakaan ollut vielä varmastikaan seuraavaan vuosikymmeneen, ellen olisi lähtenyt sellaista 12-vuotiaana vaatimaan. Meidän kylässä taidettiin olla neljäs tai viides koti, jonne väritelkkari hankittiin silloin 70-luvun lopulla...

Vanhuus toi isälle mukanaan kaikenlaista sairautta, parikin syöpää ja sydänsairauden, mutta vaikeinta oli nähdä hänen kasvavan vainoharhaisuutensa, joka kesti hänellä viimeisen reilut kymmenen vuotta. Reilu ja rakas isä muuttui vähitellen vieraaksi. Mutta kyllä minulla isää ikävä on, siis sitä isää, jollainen hän oli lapsuuteni, nuoruuteni ja pitkälle aikuisuuteeni saakka. Hänestä ei tullut sodan läpikäyneenäkään väkivaltaista eikä etäistä, hän oli ihan paras isä.

Uusimmat

Suosituimmat

Uusimmat

Suosituimmat