Lue keskustelun säännöt.
Tunnetko ihmistä/ihmisiä joiden seurassa tulee selittämätön paha olo?
11.10.2015 |
Miten sen kuvailisi parhaiten, jonkilainen pahuus joka huokuu ihmisestä vaikka ulkokuori voi olla näennäisen ystävällinen. Tunnen tällaisen naisen ja aina kohdatessa hänet tulee tunne että haluan äkkiä pois tilanteesta. Voiko pahuuden aistia vai onko kyse ei yhteen sopivista kemioista?
Kommentit (257)
Ei pahuutta huomaa ensisilmäyksellä. Se on usein väärä. Pahannäköset on ihania ja kivat pullanaama-äidilliset tai sellaset söpönassu Sipilät on pahimpia roistoja.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Ei pahuutta huomaa ensisilmäyksellä. Se on usein väärä. Pahannäköset on ihania ja kivat pullanaama-äidilliset tai sellaset söpönassu Sipilät on pahimpia roistoja.
Totta, komppaan tätä. Ulkonäkö ei merkitse mitään, pitää käyttää intuitiota, kolmatta silmää. Olen selvänäkijä/meedio. Pahuutta ei voi peittää, se tihkuu ulos joka huokosesta. Luottakaa vaistoonne, ja kuunnelkaa tarkasti, äänenpainoa, katsokaa silmiä. Herkkä aistii pahuuden. Paha on olemassa.
Vierailija kirjoitti:
Minä olen tälläinen paha ihminen. Jokin minussa saa toiset vieruksumaan seuraani. Olen tullut uutena työmaalle ja pukuhuoneeseen on laskeutunut hiljaisuus saapuessani paikalle. Huikkaan hyvät huomenet, esittelen itseni mutta kukaan ei vastaa. Käytävillä kohdatessa sama kohtelu; ei vastausta tervehdykseen tai noteerausta kysymyksiin, mistä löydän jotain. Pelkkä hiljainen seinä, ihan kuin en olisi olemassakaan.
Ajattelen antavani tiedostamattani negatiivisia tunteita toisille. Jokin minussa aiheuttaa kanssaihmisissäni pohjattoman vastenmielisyyden, jota mikään sana tai teko ei poista.
En puhu yksittäisestä kokemuksesta, vaan löyhästi yleistäen elämäni.
Omat sukulaisetkin ovat pistäneet välit poikki minuun, ensimmäinen ollessani 6-v. En ollut enää enoni mukaan tervetullut heille leikkimään serkkujeni kanssa, sisarukseni saivat käydä siellä edelleen. Yksitellen kaikki alkoivat välttelemään minua, syytä en koskaan saanut tietää.
Isäni kuoleman jälkeen (olin 19-v), äitikin lopetti yhteydenpidon. Ei vain enää vastannut puheluihini hautajaisten jälkeisenä päivänä. Veli sanoi, ettei halua sekaantua sukuriitoihin (mihin riitoihin, kun en tiennyt olevani riidoissa kenenkään kanssa? Vain tottunut välttelyyn.) Kumpikaan siskoistani eivät myöskään enää vastanneet puheluihin. Asuin siis jo silloin omillani. Toinen laittoi kortin ja pyysi, etten enää koskaan yrittäisi olla yhteyksissä. No, en ole ollut.
Miksi?
Minulla on kuitenkin rakastava mies, 4 ihanaa lasta, mukavat appivanhemmat ja kaikki heistä tuntuvat pitävän minusta. 20 vuotta mieheni perhe on sietänyt minua ihailtavasti. Oma sukuni ja työkaverini tuntuvat vihaavan minua jo ensisilmäyksellä. Kenties mieheni sukulaiset jaksavat minua välimatkan takia. Soittelemme toisillemme muutaman kerran vuodessa, mutta fyysisesti näemme vain harvoin.
Lapsillani on kavereita paljon, mutta en tunne kenenkään vanhempia ovella pikaisesti vaihdettuja tietoja lukuunottamatta. Nykyään lapset jo itse menevät kavereilleen ja kaverit meille, siinä ei ole ongelmia.
Kai lapseni ja mieheni ovat jotenkin immuuneja vastenmielisyydelleni? Onko se sitten kemiaa vai heidän näyttelemistään seurassani, mene ja tiedä.
Mutta meitä pahoja ja vastenmielisiä ihmisiä on oikeasti olemassa. Ehkä juuri siksi, että te toiset, tavalliset ja miellyttävät ihmiset tarvitsette minun kaltaisiani ihmisiä tunteaksenne yhteenkuuluvuutta ja inhimillistä tunteidenkirjoa (myös inho, viha ja vastenmielisyys kuuluvat niihin), ettei teidän tarvitse purkaa sitä toisiin ja tärkeämpiin ihmisiin. Meitä ihmisroskiakin tarvitaan!
Oletko jooskus tehnyt jotain pahoja asioita? Miltä näytät?
Joissain ihmisissä tai heidän ympärillään saattaa olla aika ärhäköitä tai ilkeitä henkiä. Tai sitten kyseinen henkilö on tekemisissä okkultismin kanssa. Tunnen sen aina ja se on sellainen hiukan ilkeää tekevä epämiellytävän painostava tunne.
Nuo ihmiset eivät pidä minusta ja välttelevät minua koska ne henget tunnistavat minut kristityksi.
Kyllä pahuuden voi aistia. En tiedä, olemmeko me "aistijat" herkempiä vai mitä, mutta meitä on olemassa. Välttämättä ei edes tarvitse puhua "pahan" henkilön kanssa, kun pahuus jo pilkistää hänen silmistään.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Oikein hyvä kysymys. Varmasti en enää tarvitse omia sukulaisiani. Mutta haluaisin mielelläni tavata ja esitellä perheeni heille.
6-vuotiaana tosin olisin aivan oikeasti tarvinnut leikkiseuraa maalla ja mielellään mennyt leikkimään naapuriin serkkujen kanssa sisarusteni mukana.
Työyhteisössäkään en tarvitse muita, mutta vastaaminen tervehdykseen voisi aloittaa päivän miellyttävämmin. Kysyä voin aina akuuteissa asioissa esimieheltäni, joka tuntuu luottavan ammattitaitooni. Jouhevammin sujuisi työnteko, jos kolleega samassa rakennuksessa vastaisi henkilökohtaisesti kysymyksiini, kuin että soitan esimiehelle toiseen kaupunkiin, joka soittaa kolleegalleni, kysyy häneltä asian ja sitten soittaa minulle vastauksen. Näin se vain menee.
Minulla ei ole tarttuvaa tautia, enkä poikkea valtaväestöstä ulkonäöltäni. Peseydyn huolellisesti, joten en edes voi haista kovinkaan pahalle.
"Tarvita" on kovin voimakas sana. Kai kaikki pärjäisivät omillaankin, mutta yllättävän moni haluaa kanssakäymistä toisten ihmisten kanssa.
Vaikka kuinka käännän ja väännän, fakta on, että minulta puuttu "se jokin".
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Minä olen tälläinen paha ihminen. Jokin minussa saa toiset vieruksumaan seuraani. Olen tullut uutena työmaalle ja pukuhuoneeseen on laskeutunut hiljaisuus saapuessani paikalle. Huikkaan hyvät huomenet, esittelen itseni mutta kukaan ei vastaa. Käytävillä kohdatessa sama kohtelu; ei vastausta tervehdykseen tai noteerausta kysymyksiin, mistä löydän jotain. Pelkkä hiljainen seinä, ihan kuin en olisi olemassakaan.
Ajattelen antavani tiedostamattani negatiivisia tunteita toisille. Jokin minussa aiheuttaa kanssaihmisissäni pohjattoman vastenmielisyyden, jota mikään sana tai teko ei poista.
En puhu yksittäisestä kokemuksesta, vaan löyhästi yleistäen elämäni.
Omat sukulaisetkin ovat pistäneet välit poikki minuun, ensimmäinen ollessani 6-v. En ollut enää enoni mukaan tervetullut heille leikkimään serkkujeni kanssa, sisarukseni saivat käydä siellä edelleen. Yksitellen kaikki alkoivat välttelemään minua, syytä en koskaan saanut tietää.
Isäni kuoleman jälkeen (olin 19-v), äitikin lopetti yhteydenpidon. Ei vain enää vastannut puheluihini hautajaisten jälkeisenä päivänä. Veli sanoi, ettei halua sekaantua sukuriitoihin (mihin riitoihin, kun en tiennyt olevani riidoissa kenenkään kanssa? Vain tottunut välttelyyn.) Kumpikaan siskoistani eivät myöskään enää vastanneet puheluihin. Asuin siis jo silloin omillani. Toinen laittoi kortin ja pyysi, etten enää koskaan yrittäisi olla yhteyksissä. No, en ole ollut.
Miksi?
Minulla on kuitenkin rakastava mies, 4 ihanaa lasta, mukavat appivanhemmat ja kaikki heistä tuntuvat pitävän minusta. 20 vuotta mieheni perhe on sietänyt minua ihailtavasti. Oma sukuni ja työkaverini tuntuvat vihaavan minua jo ensisilmäyksellä. Kenties mieheni sukulaiset jaksavat minua välimatkan takia. Soittelemme toisillemme muutaman kerran vuodessa, mutta fyysisesti näemme vain harvoin.
Lapsillani on kavereita paljon, mutta en tunne kenenkään vanhempia ovella pikaisesti vaihdettuja tietoja lukuunottamatta. Nykyään lapset jo itse menevät kavereilleen ja kaverit meille, siinä ei ole ongelmia.
Kai lapseni ja mieheni ovat jotenkin immuuneja vastenmielisyydelleni? Onko se sitten kemiaa vai heidän näyttelemistään seurassani, mene ja tiedä.
Mutta meitä pahoja ja vastenmielisiä ihmisiä on oikeasti olemassa. Ehkä juuri siksi, että te toiset, tavalliset ja miellyttävät ihmiset tarvitsette minun kaltaisiani ihmisiä tunteaksenne yhteenkuuluvuutta ja inhimillistä tunteidenkirjoa (myös inho, viha ja vastenmielisyys kuuluvat niihin), ettei teidän tarvitse purkaa sitä toisiin ja tärkeämpiin ihmisiin. Meitä ihmisroskiakin tarvitaan!
Vai johtuuko siitä ettet tarvitse muita ja käännät asiat noin?
ei kait tervehdykseen vastaamattomuus voisi olla itseriittoisuuden syytä. Mielesätni työpaikkasi tyypit ei hallitse käytöstapoja. Oletko ap hyvin suorapuheinen? Jotkut ihmiset eivät kestä suorapuheisuutta lainkaan, olivat sitten sukulaisia tai vieraita.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Kyllä pahuuden voi aistia. En tiedä, olemmeko me "aistijat" herkempiä vai mitä, mutta meitä on olemassa. Välttämättä ei edes tarvitse puhua "pahan" henkilön kanssa, kun pahuus jo pilkistää hänen silmistään.
Sen pahuuden voi tietää jo ennen tapaamista. Minulla on monesti epämiellyttävä, levoton olo ennen kuin olen tavannut tällaisen henkilön, ekaa kertaa siis.
En tiedä pahuudesta, mutta puhtaan ahneuden välähdyksen olen nähnyt kahden ihmisen kasvoilla. Hoidan työkseni ihmisten raha-asioita ja nämä olivat tosi korostuneet ilmeet.
Pahan raivon itselleni olen tuntenut kerran, kun pitkään jahkailtuani tein vaikean, mutta oikean päätöksen enkä lähtenyt valheen tielle.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Minä olen tälläinen paha ihminen. Jokin minussa saa toiset vieruksumaan seuraani. Olen tullut uutena työmaalle ja pukuhuoneeseen on laskeutunut hiljaisuus saapuessani paikalle. Huikkaan hyvät huomenet, esittelen itseni mutta kukaan ei vastaa. Käytävillä kohdatessa sama kohtelu; ei vastausta tervehdykseen tai noteerausta kysymyksiin, mistä löydän jotain. Pelkkä hiljainen seinä, ihan kuin en olisi olemassakaan.
Ajattelen antavani tiedostamattani negatiivisia tunteita toisille. Jokin minussa aiheuttaa kanssaihmisissäni pohjattoman vastenmielisyyden, jota mikään sana tai teko ei poista.
En puhu yksittäisestä kokemuksesta, vaan löyhästi yleistäen elämäni.
Omat sukulaisetkin ovat pistäneet välit poikki minuun, ensimmäinen ollessani 6-v. En ollut enää enoni mukaan tervetullut heille leikkimään serkkujeni kanssa, sisarukseni saivat käydä siellä edelleen. Yksitellen kaikki alkoivat välttelemään minua, syytä en koskaan saanut tietää.
Isäni kuoleman jälkeen (olin 19-v), äitikin lopetti yhteydenpidon. Ei vain enää vastannut puheluihini hautajaisten jälkeisenä päivänä. Veli sanoi, ettei halua sekaantua sukuriitoihin (mihin riitoihin, kun en tiennyt olevani riidoissa kenenkään kanssa? Vain tottunut välttelyyn.) Kumpikaan siskoistani eivät myöskään enää vastanneet puheluihin. Asuin siis jo silloin omillani. Toinen laittoi kortin ja pyysi, etten enää koskaan yrittäisi olla yhteyksissä. No, en ole ollut.
Miksi?
Minulla on kuitenkin rakastava mies, 4 ihanaa lasta, mukavat appivanhemmat ja kaikki heistä tuntuvat pitävän minusta. 20 vuotta mieheni perhe on sietänyt minua ihailtavasti. Oma sukuni ja työkaverini tuntuvat vihaavan minua jo ensisilmäyksellä. Kenties mieheni sukulaiset jaksavat minua välimatkan takia. Soittelemme toisillemme muutaman kerran vuodessa, mutta fyysisesti näemme vain harvoin.
Lapsillani on kavereita paljon, mutta en tunne kenenkään vanhempia ovella pikaisesti vaihdettuja tietoja lukuunottamatta. Nykyään lapset jo itse menevät kavereilleen ja kaverit meille, siinä ei ole ongelmia.
Kai lapseni ja mieheni ovat jotenkin immuuneja vastenmielisyydelleni? Onko se sitten kemiaa vai heidän näyttelemistään seurassani, mene ja tiedä.
Mutta meitä pahoja ja vastenmielisiä ihmisiä on oikeasti olemassa. Ehkä juuri siksi, että te toiset, tavalliset ja miellyttävät ihmiset tarvitsette minun kaltaisiani ihmisiä tunteaksenne yhteenkuuluvuutta ja inhimillistä tunteidenkirjoa (myös inho, viha ja vastenmielisyys kuuluvat niihin), ettei teidän tarvitse purkaa sitä toisiin ja tärkeämpiin ihmisiin. Meitä ihmisroskiakin tarvitaan!
Ja et koskaan ole saanut minkäänlaista selitystä? Oletko kysynyt? Oletko kuunnellut vastausta?
Tuo on nimittäin aika poikkeuksellista että jopa oma äiti (sisarusten lisäksi) laittaa välit poikki. Jokin sun kertomuksessa ei täsmää. Olisi mielenkiintoista kuulla vaikka jonkun sun sukulaisen näkemys asiaan.
Tässä ei ole kyse pahuudesta, mutta jostain syystä kaksi ihmistä vaikuttavat minuun negatiivisesti. Jostain syystä, jota en itse ymmärrä, muutun heidän seurassaan töykeämmäksi ja itsekkäämmäksi. Nämä kaksi ihmistä ovat aivan erilaisia, toinen keski-ikäinen sukulaisnainen ja toinen 35 v. mies, mutta jostain syystä he tuovat minussa esiin ikäviä piirteitä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Miten sen kuvailisi parhaiten, jonkilainen pahuus joka huokuu ihmisestä vaikka ulkokuori voi olla näennäisen ystävällinen. Tunnen tällaisen naisen ja aina kohdatessa hänet tulee tunne että haluan äkkiä pois tilanteesta. Voiko pahuuden aistia vai onko kyse ei yhteen sopivista kemioista?
Olen herkkä ja aistin toisista negatiivisen energian he ovat kun energiasyöppöjä. Yleensä he puhuvat seläntakana toisista pahaa. He imevät jotenkin energiaa itse ole aistinut saman.
Jeo. Iloinen, ystävällinen mukava nainen mutta hänestä huokui jotai kummaa ja vastenmielistä. Myöhemmin paljastuikin sitten kaksinaamaiseksi juoruakaksi..
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Mielestäni on suuri mahdollisuus mennä metsään, jos kovin aletaan arvioimaan ihmisten pahuutta pelkän olemuksen ja eleiden kautta, kyllä minulle ne todelliset teot kertovat ihmisestä enemmän. Omalla kohdallani (jotkut) näennäisesti todella sosiaaliset ja mukavanoloiset ihmiset ovat osoittautuneet pahansuopaisiksi selän takana puhujiksi. Joistakin hieman epäsosiaalisista tapauksista olen taasen löytänyt hyviä ja luotettavia ystäviä ajan mittaan, kun heihin on tutustunut.
On olemassa käsite " energiavampyyri" ja herkimmät voivat vaistota tälläisten ihmisten läsnäolon!
Olen varmasti tehnyt pahoja asioita montakin kertaa. Ulkonäöltäni olen seuraava: 170 cm, 62 kg, ruskea luonnonkihara puoliselkään ulottuva tukka, luisevat kasvot ja kädet, pienet harmaat silmät, terävä ja kapea nenä ja ohuet huulet, suomalaisittain omituiset pisamaiset kasvot ja lyhyet tanakat sääret ja suhteettoman pienet jalat. Noita-akkamainen kai... Luonteeltani luullakseni olen hyväntuulinen ja positiivinen, kai muut olettavat sen olevan fasaadia. Mutta olen oikeasti perustyytyväinen ja sopeutuvainen. Kaiketi aika naivi.
Juu. Tällaisia on. Se näkyy hirveänä moralismina pienimpiäkin ihmisten heikkouksia kohtaan. He odottavat kieli pitkänä, että pääsevät painamaan toisten ihmisten maineen maan rakoon. Kun en itse ole moralisti, niin heidän kauhistelunsa ovat minulle yhdentekeviä. Kaikenlaiset tunteelliset purkaukset tai siltä vaikuttavat asiat ovat heistä todiste ihmisen moraalittomuudesta ja syy, että nämä oikeastaan voitaisiin viedä saunan taakse. Kun vielä on oikeasti käyttäytynyt moraalittomasti, niin mikään rangaistus ei olisi moraalittomalle liikaa. Omia vikoja ei sitten nähdäkään.
Tälläkin palstalla näitä liikkuu myös. Jokainen fakta on mielipidekysymys, ja kun näin on, niin heidän mielipiteensä on tietysti paras. Kun heidän todistelunsa on todisteltu vääräksi, niin heidän aseenaan on epäillä toisten mielenterveyttä. Nämä pitää sitten erottaa heistä, jotka syyttävät toisia todisteiden kanssa ja samalla kutsuvat heitä idiooteiksi, koska valehtelevat disinformaatiolla. Täytyy tutustua todistusaineistoon.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Minä olen tälläinen paha ihminen. Jokin minussa saa toiset vieruksumaan seuraani. Olen tullut uutena työmaalle ja pukuhuoneeseen on laskeutunut hiljaisuus saapuessani paikalle. Huikkaan hyvät huomenet, esittelen itseni mutta kukaan ei vastaa. Käytävillä kohdatessa sama kohtelu; ei vastausta tervehdykseen tai noteerausta kysymyksiin, mistä löydän jotain. Pelkkä hiljainen seinä, ihan kuin en olisi olemassakaan.
Ajattelen antavani tiedostamattani negatiivisia tunteita toisille. Jokin minussa aiheuttaa kanssaihmisissäni pohjattoman vastenmielisyyden, jota mikään sana tai teko ei poista.
En puhu yksittäisestä kokemuksesta, vaan löyhästi yleistäen elämäni.
Omat sukulaisetkin ovat pistäneet välit poikki minuun, ensimmäinen ollessani 6-v. En ollut enää enoni mukaan tervetullut heille leikkimään serkkujeni kanssa, sisarukseni saivat käydä siellä edelleen. Yksitellen kaikki alkoivat välttelemään minua, syytä en koskaan saanut tietää.
Isäni kuoleman jälkeen (olin 19-v), äitikin lopetti yhteydenpidon. Ei vain enää vastannut puheluihini hautajaisten jälkeisenä päivänä. Veli sanoi, ettei halua sekaantua sukuriitoihin (mihin riitoihin, kun en tiennyt olevani riidoissa kenenkään kanssa? Vain tottunut välttelyyn.) Kumpikaan siskoistani eivät myöskään enää vastanneet puheluihin. Asuin siis jo silloin omillani. Toinen laittoi kortin ja pyysi, etten enää koskaan yrittäisi olla yhteyksissä. No, en ole ollut.
Miksi?
Minulla on kuitenkin rakastava mies, 4 ihanaa lasta, mukavat appivanhemmat ja kaikki heistä tuntuvat pitävän minusta. 20 vuotta mieheni perhe on sietänyt minua ihailtavasti. Oma sukuni ja työkaverini tuntuvat vihaavan minua jo ensisilmäyksellä. Kenties mieheni sukulaiset jaksavat minua välimatkan takia. Soittelemme toisillemme muutaman kerran vuodessa, mutta fyysisesti näemme vain harvoin.
Lapsillani on kavereita paljon, mutta en tunne kenenkään vanhempia ovella pikaisesti vaihdettuja tietoja lukuunottamatta. Nykyään lapset jo itse menevät kavereilleen ja kaverit meille, siinä ei ole ongelmia.
Kai lapseni ja mieheni ovat jotenkin immuuneja vastenmielisyydelleni? Onko se sitten kemiaa vai heidän näyttelemistään seurassani, mene ja tiedä.
Mutta meitä pahoja ja vastenmielisiä ihmisiä on oikeasti olemassa. Ehkä juuri siksi, että te toiset, tavalliset ja miellyttävät ihmiset tarvitsette minun kaltaisiani ihmisiä tunteaksenne yhteenkuuluvuutta ja inhimillistä tunteidenkirjoa (myös inho, viha ja vastenmielisyys kuuluvat niihin), ettei teidän tarvitse purkaa sitä toisiin ja tärkeämpiin ihmisiin. Meitä ihmisroskiakin tarvitaan!
Ja et koskaan ole saanut minkäänlaista selitystä? Oletko kysynyt? Oletko kuunnellut vastausta?
Tuo on nimittäin aika poikkeuksellista että jopa oma äiti (sisarusten lisäksi) laittaa välit poikki. Jokin sun kertomuksessa ei täsmää. Olisi mielenkiintoista kuulla vaikka jonkun sun sukulaisen näkemys asiaan.
Isäni kuoleman jälkeen en saanut mitään muuta selitystä, kuin että veljeni ei halua sotkeentua sukuriitoihin. Äitini eikä kumpikaan siskoistani enää vastanneet puheluihini, enkä siten saanut edes mahdollisuutta esittää kysymyksiä saati kuulla vastauksia.Olisin silloin tarvinnut vertaistukea isäni äkillisestä menetyksestä. Kuka parempi kuin äitini ja sisarukseni? Nuori tyttö omillaan ja isä aina läheinen ja tukeva isä poissa.
Lapsuudessa taas isosisarukseni hakivat minut päivähoidosta. Tuohon aikaan -70 ja -80- luvun vaihteessa se oli normaalia. Kävelimme aina yhdessä kotiin. Enoni ajoi usein ohi hakiessaan serkkujamme ja poimi meidät Simkansa kyytiin. Tuona päivänä hän huusi minulle, etten ollut enää tervetullut heille. Otti kyytiinsä kaikki muut, mutta minä jäin yksin kävelemään n. 3km. Ei äitini, ei isäni eikä sisarukseni koskaan minulle kertoneet syytä. Sen jälkeen en ole saanut astua jalallani heidän kotiinsa. Tosin silloin lapsena oli jopa hauskaa saada hoitaja, kun muut menivät enolaan.
Olisin jopa kiitollinen, jos puhuisit äitini tai siskojeni kanssa ja kysyisit miksi. Veljeni on ihan asiallisissa väleissä mieheni kanssa (tunsivat toisensa koulusta), muttei hänkään uskaltautunut vihkiäisiimme. Yksikään sukulaisistani ei ole tavannut lapsiani, ei edes veljeni.
Olen ajatellut olevani äpärä, josta kaikki muut tietävät, mutteivat kehtaa kertoa minulle. Muttei se selittäisi työkavereiden suhtautumista nykypäivänä, koska välimatkaa kotikaupunkiini on +500 km.
Kuten aikaisemmin sanoin, että minunlaisiani pahoja inhokki-ihmisiä tarvitaan. Eikä sille ole mitään sen kummempaa selitystä.
Enkä kuitenkaan valita. Minulla on oikein hyvä elämä oman kotini seinien sisällä. Ystäviä en enää (juuri koskaan) ymmärrä kaivata.
Tuntenut pitkään. Energinen/ylienerginen, iloisen oloinen, kaikkien kaveri. Kova postaamaan Facebook/Instagram kuvia kaikesta mitä tapahtuu ja lähinnä kuvia itsestään. Empaattisen oloinen ja antaa vaikutelman, että välittää. Outo tunne alkoi pikkuhiljaa hänen seurassaan ja nyt kuullut kun haukkunut selän takana tosi monta ystävää/kaveria. Kertoo henk.koht asioita ystävistään. Jotenkin sellainen, että kaikki pitäisi mennä hänen tahtiinsa. Mies hänellä myös iloinen, hauska, kaikkien kaveri. Ja jotenkin myös halveksuva ja ilkeä. Olen itse tosi herkkä asioille ja nyt miettinyt vaan, että en tiedä haluanko enää ainakaan hänelle asioistani uskoutua. Ehkä pitää vaan hieman säädellä etäisyyttä häneen.
Vai johtuuko siitä ettet tarvitse muita ja käännät asiat noin?