Kuka muu ei juttele miehensä kanssa?
Alkaa pikkuhiljaa tuntua siltä, että olen valinnut väärän miehen. Meillä ei ole yhtään mitään yhteistä paitsi lapset. Ei mitään keskustelunaiheita. Koko tämän viikonlopun ajan olen yrittänyt vähän kysellä mieheltäni jotain, mutta herra on näyttänyt niin hapanta naamaa etten oikein mitään uskalla sanoa. No sitten kun vihdoin rohkenen kysyä, että vaivaako kenties jokin, niin hän sanoo, että ei ja ei ole mitään sanottavaa. Ja päälle vielä, että " ollaan sit v...u hiljaa kun ei mitään puhuta" . Että näin meillä ratkesi tämäkin ongelma. Siis ihan älytöntä...
Miltä tämä teidän mielestä muuten vaikuttaa: Mies toisinaan suuttuu ja aloittaa mykkäkoulun jos ei vaikka ole iltapalaa(siis jotain pitsoja tms. valmisjuttuja). Jos ottaa kaukosäätimen ja haluaisi katsoa omaa kanavaa(niin kuin tekee aina minulle kysymättä edes katsonko sillä hetkellä jotain), niin suuttuu ja voi sanoa vaikka " ei jumal....a mikä akka" .
Muutenkin tuntuu, että mieheni harrastaa jossain mielessä henkistä väkivaltaa juuri noilla mykkäkouluillaan. Sitten se olen aina minä joka saa pyydellä anteeksi koska hänellä ei kuulemma ole mitään anteeksipyydettävää. Hän ei kunnioita yhtään niitä kotitöitä joita teen. Teen ruuat ja siivoan tiskit, järjestelen paikkoja yms. siivoukset. Hän vain jättää leipäveitset ym. pöydän reunalle niin että ne on lasten saatavilla ja likaiset vaatteet lojumaan. Ja oman vaatekaappinsa penkoo aina vaikka juuri olisin sen järjestänyt niin, että varmasti kaikki paidat näkyy eikä niitä tarvitse etsiä. Hänelle ei kuulemma kuule sellaiset kotiaskareet kuin: lampun vaihdot(vaikka itse en välttämättä ylty vaihtamaan edes tuolin kanssa), pikku korjaukset(esim. jonkun laatikon korjaaminen) ja muita tälläisiä pieniä asioita. Sitten kun en saa esim. auto konepeltiä auki kun se jumittaa niin heti tulee kommenttia, että " eksä nyt sitä saa ja ei hel... taasko mun pitää tehdä sekin sun puolesta..." tms. Siis mun miehellä ei ole pienintäkään auttamisen halua vaan kaikki pitäisi tehdä hänelle, häntä varten ja että hänen täytyiosi vain käydä töissä ja harrastuksissa. Niin ja sitten tää meidän keskustelutaidottomuus...Hän ei kait halua edes naimisiin ja tuskin kohta enää minäkään. Silloin hän on muuten tyytyväinen kun jaksaisin harrastaa seksiä joka päivä tai muuten helliä häntä. Mutta onko se ainoa vaade mitä onnelliseen molemminpuoliseen parisuhteeseen tarvitaan. Pelkkä seksi tuntuu meillä auttavan...Mutta hän on silloin ainoastaan vain puheliaampi. Seksikään ei auta niihin arjen pikkuasioihin joissa toivoisin hieman miehistä apua ja otetta. Sitten kun hän saa päähänsä, että joku asia täytyy tehdä esim. minun ommella hänen jotkut housunsa niin sen täytyisi tapahtua heti. No joo... mitähän tässä tuli kirjoitettua taas. Ärsyttää vaan niin vietävästä tämä viinkolopun " puhumattomuus" ...
Kommentit (9)
Tuntui kamalalta lukea tuo mykkäkoulukirjoitus. Just valitin omasta miehestä, mitta eihän koskaan puhu mulle tuohon sävyyn. Antaako mies sulle yhtään mitään? Mä saan edes kannustavia sanoja ja sympatiaa, vaikka käytännön apua harvoin, eikä yhteistä puhumista helposti löydy, jos en halua kuunnella hänen työsaavutuksistaan.
Toivotan sulle voimia, tuo kyllä tosiaan kuulostaa henkiseltä väkivallalta, toisen mitätöimiseltä. En tiedä mistä apu, jos haluat jatkaa suhdetta. Pitäiskö sun näyttää sille tähän kirjoittamasi viesti, vai onko se liian uhkarohkeaa?
(ymmärrän, että usein näihin viesteihin tulee kärjistettyä asioita, ja toisena päivänä ei tunnu niin pahalta. Mutta kun on itsellä kauhea olo, niin ehkä silloin vois näyttää mustaa valkoisella, että tältä minusta tuntuu - jos se avais silmiä...)
Miehesi kuulostaa minun isältä. Olen aina pitänyt häntä erittäin itsekkäänä ja lapsellisena ihmisenä. Hänellä ei ole mielestään velvollisuuksia muita kohtaan, ainoastaan oikeuksia. Äidin pitää passata häntä, ja jos kaikki ei mene kuten hän haluaisi, hän osoittaa mieltään kuten pikkulapsi. Olen ihmetellyt, miten äiti jaksaa elää hänen kanssaan. Sinun ei tarvitse. Voit uhata erolla, ellei miehesi muutu tai suostu kanssasi parisuhdeterapiaan. Jos hän suostuu eroon mukisematta, tuskin hän sinua rakastaa. Mieti mitä tahdon elämältä ja toimi, älä kärsi.
Mieheni nro yksi ei ollut miehesi kaltainen, mutta en pystynyt puhumaan hänen kanssaan oikein mistään, koska heti tuli erimielisyyksiä. Olimme vaan niin eri linjoilla monissa asioissa. Lopulta puhuin vaan perusrutiinien pyörityksestä, kun muusta tuli aina riita. Mies totesikin erovaiheessa, että minun kanssani ei voi puhua mistään.
Olikin sitten oikein hauskaa käydä treffeillä ja kuulla kerta toisensa jälkeen, että kun sinulle on niin helppoa puhua. :)
Nykyisen mieheni kanssa puhumme paljon ja ihan kaikesta: työpäivästä, pulmista, lapsista, politiikasta, taiteesta, moottoripyöristä, matematiikasta jne. jne. Parannamme maailmaa, luemme kirjoja yhdessä ja puhumme niistä.
Parisuhde, ja sen henkinen puoli voivat olla hyvin erilaisia riippuen siitä kenen kanssa on naimisissa. Jotenkin haluaisin uskoa, että kaikille joku on sopiva, mutta jos on itse kovin keskenkasvuinen ja parisuhde tarkoittaa sitä, että minua passataan mutta minun ei tarvitse huomioida ketään, niin kuka tuohon pidemmän päälle suostuu?
Kuullostaa siltä, että sinua kohdellaan huonosti puhumattomuuden lisäksi.
alan kohta epäillä omaa itseäni. Kyllä on minussakin vikoja, mutta ei kai kaikkea tarvitse kestää. Olen kyllä huomannut, että minussa on ainakin se vika, että haluan päättää omista asioistani enkä kestä sitä, että jollain muulla on sanottavaa minun tekemisiini. Mutta se ottaa päähän, että mies saa mennä kysymättä minulta esim. harrastuksiin monta kertaa viikossa, mutta heti kun itse tekisin jotain niin aina vastaus on, että mene vähän myöhemmin, voit mennä joku toinen päivä, et menis nyt. Ikinä ei voi vastata, että mene vaan, kyllä me pärjätään tai, ylipäätään ei voi iloita, että kävisin vaikka jumpassa tms. Lenkillekin jos haluaisin niin hän heti sanoo, että ota lapset mukaan tai ainkin jompikumpi.
Olisin varmasti onnellinen yksinhuoltajana. Ainakaan ei tarvitsisi odottaa huomioita keneltäkään, siivota ja laittaa ruokaa ilman kiitosta! Olen jo alkanut miettiä sitä vaihtoehtoa kuinka ihanaa olisi olla edes yksi viikonloppu ilman lapsia, mikä onnistuisi hyvin jos meillä olisi yhteishuoltajuus. Saisi nukkua, käydä urheilemassa ja olla muuten vaan. Eikä tarvitsisi selitellä tai kysyä lupaa mihinkään.
Minut on varmaan tuomittu epäonnistumaan suhteissani....Mutta totta on, että ilman lapsia tuskin olisin mieheni kanssa...
sanoisin tosiaan, että olet_paljon_onnellisempi yksinhuoltajana, jos tilanne on aina ja jatkuvasti tuo mikä on, vaikka en erojen kannalla olekaan, mutta ihan oman mielenterveyden kannalta suosittelen elämää ilman tuollaista miestä.
Nimittäin kokemusta on, ensimmäisen mieheni kanssa aloin jo epäilemään omaa mielenterveyttäni ja sitä, että olenko tosiaan niin huono ihminen, että ansaitsen kaiken paskan, mitä jouduin kestäämään. Meillä ei ollut lapsia, vaikka yritystä olikin, mutta luojan kiitos niitä ei tullut, muuten en tiedä missä olisin. Tilanne oli kuitenkin se, että minä tein käytännöllisesti katsoen kaiken, siivosin, tein ruuan, kävin töissä. Ansaitsemillani rahoilla elätin molemmat, herra oli siis puoli vuotta töissä niistä neljästä vuodesta, jonka yhdessä olimme, joten koska hänellä oli niin pienet tulot, niin käytti omiin menoihinsa ne rahat.
Koskaan en tehnyt tarpeeksi hyvää ruokaa, tai jos joskus sattui kelpaamaan, niin se oli liian kallista. Jos pyysin tekemään edes jotain yhteisen kodin puolesta, niin sain haukut omaan niskaan, että hänhän se tekee kaiken, minä en mitään. Televisio oli hänen päätäntävallassaan ja kerran katsoin jotain ohjelmaa, kun käänsi kanavaa ja otin johdon seinästä, että hetkinen, mulla on ohjelma kesken ja minä tämän telkan olen maksanutkin, niin nakkasi minut lattialle ja kuristi kivat jäljet kurkkuun. Ja tuo ei ollut ainoa kerta. Tosiaan sai varoa sanojaan ja teinpä yhdesti kokeilunkin, että pari viikkoa vain myöntelin ja olin mielin kielin, niin meillä meni hyvin, mutta ei sellaista jaksa kukaan järjissään oleva ihminen kauaa.
Erosta on kohta 9v. ja voin sanoa, että se on ollut kaikista kurjinta aikaa elämässäni. Pian eron jälkeen tapasin nykyisen mieheni ja en olisi uskonut, että joku voi olla niin kaukana tästä edellisestä tapauksesta kuin hän on. Tosin olin vannonut, että miehet ei kiinnosta pitkään aikaan, mutta onneksi annoin mahdollisuuden..
Mutta siis yhteenvetona, maailma on täynnä miehiä ja mieti sitä, oletko onnellinen ja uskotko, että teidän yhteinen elämä voi muuttua parempaan suuntaan? Jotenkin vain kuulostaa siltä, että teillä tämä toinen osapuoli tahallaan ärsyttää sinua eikä edes halua, että teillä menis paremmin.
Ja seksihän ei sa olla mikään syy, että sen takia vain ollaan hyvällä tuulella ja jopa puhutaan, kun sitä saa. Oikeesti yököttääkin tuollainen ajatus.
Toivottelenpa jaksamista sulle ja parempaa huomista!
kuulostaa kyllä, että siellä teillä asuu pikkulapsi eikä mikään mies!
Haeppas tietoa persoonallisuushäiriöistä ja mieti olisikohan miehelläsi semmoinen. Siinä tapauksessä ei rakkaus riitä vaan psykoterapia.Tuo nimittäin kuulostaa narsistiselta persoonallisuushäiriöltä.Käyppäs Narsistien Tuki Ry:n sivuilla.
...enkä mä kyllä usko mihinkään persoonallisuushäiriöihin, ne on vaan kasvaneet sellasiksi. Meillä asuu ainakin yks, joka on ihan tiedostaa oman veemäisyytensä ja on sitä mieltä, että hänen geeninsä vaan määräävät olemaan sellainen, " sellainen isäkin on, ei me sillä mitään pahaa tarkoteta" . Hohhoijaa... Opittua käytöstä, eikä edes mitään halua muuttaa sitä. Toivoton tapaus. En mä enää usko pyytämisen, maanittelun, lepertelyn, vaatimisen, nalkuttamisen..., minkään muunkaan auttavan. Kaikkien näiden jälkeen nykyään kaikki keskustelut tuntuu vaan teeskentelyltä!
Inhottavaa olla moinen pessimisti, mutta jos ei optimismia, niin vertaistukea ja ymmärträmystä täältä roppakaupalla Sulle! =)
-L-
meillä minusta alkuun tuntui siltä, että mies ei paljoa puhu, mutta minä sitten olen patistellut alusta asti puhumaan ja keskustelemaan. vieläkään ns. henkinen keskustelu jostain abstraktista asiasta ei suju mutta perusjutuista jutellaan. lähes joka päivä pyritään juomaan teetä illalla yhdessä ja siinä samalla tulee asioista puhuttua. olen myös huomannut, että miestä tai minua ärsyttävistä asioista on helpompi puhua nykyään.
mitä tulee yhteisiin juttuihin niin niitä kyllä pyritään tekemään jossain vaiheessa minulla oli kriisi asian suhteen, kun tuntui ettei ole mitään yhteistä eikä mies osaa edes keskustella, mutta nykyään olen jotenkin hyväksynyt sen että pitää nähdä vähän vaivaa sen eteen, että tehdään yhteisiä juttuja. nykyään siis katsellaan elokuvia yhdessä, pelataan korttia, käydään kävelyllä(silloin tällöin), istutaan sohvalla ja jutellaan miehen kaa tai vaan ollaan yhdessä.
tuo sinun ongelmasi kuulostaa kyllä pahemmalta. itse en suostuisi tekemään kaikkea ja olen sen miehelle tuonut esille ja hän kyllä auttaa välillä pyytämättäkin ja laittelee paikkoja kuntoon. siivouksesta ollaan kyllä käyty monet keskustelut, nykyään toimiin aika hyvin :)
kannattaisiko harkita perheterapiaa? pystytkö itse tuomaan asian esille miehelle ja käymään sitä läpi tämän kanssa? jotenkin vaan tuli sellainen olo että se voisi olla todella vaikeaa. kannattaa miettiä mitä itse haluaa ja miten jaksaa. itse erosin ex-miehestäni osittain juuri siksi etten jaksanut ottaa vastuuta kaikesta yksin ja tehdä kaikkea lähes yksin.
tsemppiä sulle!
murmeliitta