Vasta-alkajat viikkoon 5

Moneskohan kerta jo tänään... Mutta siis pakko heti kommentoida, kun kerta tuli mieleen! Ku mörkö sano että yhtä odottamista tää hoito, niin taitaa olla kyllä sitten se itse odotuskin yhtä odottamista... :D hih.



Täällä on kyllä mies osanut hyvin suhtautua näihin mun mielialan heittelyihin ja muihin. Oikeestaan sitä vaan naurattaa! Ja muutenkin tässä joku päivä juteltiin, että kuinka onnekkaita ollaan, koska meillä ei oo kyllä ainakaan vielä vaikuttanut keskinäisiin väleihin tää lapsettomuus! (pitäis varmaan koputtaa puuta) Ainut miten se oikeestaan näkyy, on se, että mää oon välillä aivan hirveen surullinen! Sitte saatan alkaa yhtäkkiä itkeen, esim ku katon teeveetä... :( Mies sitten lohduttaa kyllä tosi ihanasti.

Ja noihin hoitoihin on kyllä suhtautunut myös tosi hienosti! Reipas poika tekee mitä käsketään! :)



No joo, annetaan puheenvuoro muillekin.

Eli romskua kehiin.



Te olette kyllä aivan korvaamattomia. :) Kiitos paljon taas tsempityksestä. <3<3<3



Huominen ultra ei vielä jännitä juurikaan, olen henkisesti valmistautunut huonoihin uutisiin. Viikonlopun menkkamaiset kasvukivut eivät ole jatkuneet, eikä muutenkaan mitään merkkiä ole siitä, että lääke vaikuttaisi jotenkin. Hurjalta tuntuu ' vasta' puolen vuoden hoitojen jälkeen alkaa valmistautua hyväksymään se tosiasia, ettei ehkä koskaan saa biologisia lapsia. Jotenkin sitä kuvitteli hoitoihin lähtiessä, että ratkasiu kaikkiin ongelmiin on ihan nurkan takana. Toki meillä on vielä yksi kierto yritystä edessä, mutta sitten tulee stoppi.



[b]Tuitulle[/b] hurjasti peukutuksia (mutta maltillisesti :P )! Sekä työn, että tämän toisen tavoitteen tiimoilta. bdbdbd [b]LeiMulle[/b] myös peukut pystyssä. :)



[b]mörömille[/b] tuosta IVF:stä. Mulle on aika pitkälti elämänkatsomuksellinen valinta, etten halua lähteä koeputkihedelmöitykseen. On vaikea selittää, mikä ajatus siinä on taustalla, mutta se liittyy tällaiseen oman tarkoituksensa seuraamiseen ja karmansa hyväksymiseen. (emme ole harekrishnoja tms, vaikka siltä saattaa kuulostaakin ;) ) Olemme miettineet miehen kanssa asiaa kovasti, ja vedämme rajan näihin hormonihoitoihin. En ole asian suhteen sulkenut vielä mitään ovia, mutta tämä on tällä hetkellä ajatukseni asiasta. Siis tämä selitykseksi, etten ole sen hoidon rankkuuden takia siitä kieltäytymässä. :) [b]EmmaEmiliakin[/b] puhui noista erilaisista näkemyksistä, ja se on tosiaan tämän pinon rikkaus. Kaikilla on oma kokemuksensa saman asian eri aspekteista, ja sen takia meillä on niin mielenkiintoinen porukka.



Ja vielä jatkan mörömin kyselyyn: meillä mies on ollut todella ymmärtäväinen. Alan hiukan huolestuakin hänestä, kun minulla teidät kelle tilittää, kuten myös pari ystävää jotka myötäelävät täysillä minunkin murheitani, ja voin ' oikeuttaa' huonoa käytöstäni hormoneilla, stressillä yms. Mies taas kestää minun pahan oloni ja samalla hoitaa työnsä, kotitöitä ja kestää lemmikkien toilailut, eikä juuri tuo esiin omaa pahaa oloaan ja ahdistustaan. Toivoisin että hänkin löytäisi jonkun jolle purkaa tuntojaan.



Olen myös joskus ihmetellyt miestäni, joka tavallaan valitsee vapaaehtoisesti lapsettomuuden rinnallani. Että joku on ennemmin kanssani ja kärsii tämän kriisin, vaikka ei ole pakko. Minullahan tämä on joka tapauksessa läpikäytävänä, miehelle se on ' vapaa-ehtoista' . Uskomaton lahja ja luottamuksen osoitus.



Teidät olisi kyllä hurjankiva tavata, mutta taidamme olla kovin sirottuneita ympäri maata. En tiedä sitten onnistuisiko esimerkiksi kimpparisteily tässä keväämmällä, siellä olisivat ainakin kaikki pakotettuja saman pöydän ääreen. :) En nyt muista kuinka monella oli jo ennestään lapsia, mutta kaikilla kuitenkin on se ukkokulta, jonka voi nakittaa viikonlopuksi koira-, lapsen tai muun ötökän vahdiksi, eikös vaan? ;) Tai vaikka tehtäisiin treffit Playa Del Soliin? Mulle ainakin sopii. :D



Kasailin lyhyesti paikkakuntia, mistäpäin tänne läjään huudellaan:



- länsi-suomi

- helsinki

- tampere

- kajaani

- pohjois-savo

- pääkaupunkiseutu

- pirkanmaa

- itä-suomi

- keski-suomi

- jyväskylä

- ulkomaat

- oulu&oulun lääni

- turku

- kanta-häme

- espoo



Eli kutakuinkin joka puolelta isänmaamme äidinkasvoja.



[b]pikmin[/b], oletko paljonkin jo tutustunut adoptioon prosessina? Kiva kuulla, että joku muukin on ajatellut asiaa. :) Itse olen jo tosiaan harkinnut asiaa jopa ennen hoitoihin lähtöä. Adoptioprosessi on muutenkin niin pitkällinen, etten halua sitä turhaan pitkittää sitten jos/kun se tulee ajankohtaiseksi. Siksi käytän tämän tyhjän odotteluajan tutustumalla kaikkeen tietoon minkä netistä löydän. :)



[b]burdesta[/b] jamuistakin odottajista on mukava kuulla. Ymmärrän hyvin, että tuntee itsensä hieman ulkopuoliseksi noissa odotuspinoissa. Käykää ihmeessä täällä kertoilemassa kuulumisia, ja pistäkää Vassukoiden odotuspino pystyyn. Kyllä me sinne kaikki ilmestytään tavalla tai toisella ihmettelemään. Vaikka tuonne Plussanneisiin Lapsettomiin pinouduttaisiin, sillä niitähän me kaikki ollaan, kun alakerran puolelle siirrytään. :)



[b]Leialle[/b] teetä ja sympatiaa. Nyt on sitten hyvä hetki hemmotella itseään. Vaikkei se tautia parantaisikaan, niin on ainakin mukavampi sairastaa...



Tulen huomenna illalla kertomaan miten kävi lääkärissä.

Hyvää yötä.



-v-

mieheni kanssa kyllä puhutaan näistä asioista, tarkoitin jotakuta

ulkopuolista

, jolle puhua... :)

Tarpeeksi pitkään kun kirjoittaa, elkaa mennä aika sekavaksi tuo teksti. Toivottavasti saatte selvää...

-v-

Vitsi mä kyllä ihailen sua - saat aina homman kasaan. Toi risteily kuulosta musta kivalta :)



Sitten paneudun vähän sun mietteisiin. Mulla kans ollut vaikeuksia koeputkihedelmöityksen kanssa. Uskon itse vahvasti karmaan ja kohtaloon ja kuinka kaikella on tarkoituksensa jne jotenkin kun tää kaikki on niin keinotekoista ja laskelmoitua. Lapsi ei tule tavallaan omasta tahdostaan vaan pakotetuin menetelmin. Mulla ehkä vähän samat ajatukset kun sulla..mulla ei kuitenkaan vaihtoehtoa ja uskon ja toivon että mulle on lapsi tuolla jossain. Tässä nyt vähän vaara mennä hihhuli puolelle, mut menköön eli musta on ihana ajatus et lapsi valitsee vanhempansa - siksi uskon, että jos ja kun alkio kiinnittyy niin sielu löytää sen.



Nyt ehkä vähän väärä aika puida näitä juttuja ja asiakkaita tulee kesken kirjoituksen, mutta ymmärän kyllä sun ajatukset. Kuten sanoin niin meillä ei muuta vaihtoehtoa - miehen tyräleikkaus vauvana tuhonnut siittiöt ( sitä vasta-ainetta ) ja näin hedelmöittminen luomusti mahdotonta :(



Käyn mielelläni ajtuksen vaihtoa aiheesta!!



Nyt pakko jatkaa että pääse kotiin pian



HALIT

Pakko oli vielä osallistua kirjoitteluun vielä tähän aikaan, kun vielä ei pahemmin väsytä ja eksyin lueskelemaan noita työpäivän jälkeen tulleita viestejä. Ensinnäkin, munkin mielestä ois tosi hyvä idea kokoontua jonnekin vaikka keväällä/kesällä ja tutustua vielä vähän paremmin : ) Itse asustelen täällä pohjoisessa, joten aika paljon suunnittelua ja sumplimista se vaatii (varsinkin kun tuo rakas aviomieheni on melkoisen mustasukkaista laatua ja mieluiten reissaamme aina yhdessä, toisaalta hänet voisi jättää jonnekin " parkkiin" esim. risteilyn ajaksi) mutta uskon, että asian saisi jotenkin järjestettyä, jos tarpeeksi hyvissä ajoin lyödään suunnitelmat lukkoon. Kannatettava idea siis ja siitä kiitos Tuupalaiselle : )



Tuo adoptioasia mietityttää myös minua, koska se saattaa jossain vaiheessa tulla myös meille ajankohtaiseksi. Aikaisemmin ajattelinkin, että jos jommastakummasta löytyy vikaa, johon ei ole olemassa hoitokeinoa, niin sitten adoptio on luonnollinen valinta. Kävin sitten yksi päivä pikaisesti vilkuilemassakin noita erinäisiä adoptiosivuja ja jotenkin mulle tuli niistä vähän ¿outo¿ olo. En osaa selittää miksi, mutta tuli vaan. Siis että se on vaikeaa ja monimutkaista ja tuleeko lapsesta lopulta ¿oma¿ vai onko hänellä aina ns. ¿ottolapsen¿ leima otsassa ym. typeriä ajatuksia. Entä oletteko te muut adoptiota miettineet ajatelleet sitä, että ¿haluaisitteko¿ lapsen ulkomailta vai Suomesta? Vai onko sillä teille merkitystä? Itse olen miettinyt, että jos adoptio tulee eteen, niin suomalaisen lapsen saaminen olisi meille se helpompi ja jotenkin paremmalta tuntuva vaihtoehto (kyseessä ei todellakaan ole mitkään rasistiset perusteet vaan jotenkin vain tuntuu tässä vaiheessa tältä). Kun selailin noita sivuja, niin mulle tuli mielikuva, että ei se olekaan niin yksinkertaista, vaan yleensä adoptoidaan ulkomailta. Mulla ei siis ole mitään varsinaista tietoa asiasta ja tämä on kaikki ihan mutu-tuntumaa, mutta jos jollain on parempaa tietoa niin olisi tosi kiva kuulla miten tuo adoptio-asia käytännössä normaalisti tapahtuu. Eli että onko mahdollista edes vaikuttaa lapsen kansallisuuteen ja kuinka paljon vaikeampaa on saada suomalainen adoptiolapsi jne.



Anyways, ymmärrän hyvin Varjokkaan ja Mörömin ajatuksia, koska itsekin mietin paljon hengellisiä asioita ja tämän kaiken tarkoitusta. Silti olemme miehen kanssa päätyneet siihen, että yritämme lasta kaikin mahdollisin keinoin ja niin kauan kuin oma jaksaminen riittää. Siis vaikka luovutetuilla siittiöillä ja koeputkihedelmöityksellä jne. Se vaan tuntuu meistä oikealta, vaikka ymmärrän hyvin ettei se kaikille ole niin. Sitten kun tulee se raja vastaan (jota toivottavasti ei tarvitsisi kohdata) ettei enää jaksa yhtään hoitoa, niin sitten siirrytään adoptiojonoon ja toivotaan perhettä sitä kautta.



Sitten vielä tuosta miehen suhtautumisesta, kun Möröm otti asian puheeksi. Meillähän on asia tavallaan toisin päin eli mies syö hormoneja, jotta saataisiin siittiötuotanto käynnistymään ja minä vain toistaiseksi odottelen, että siinä tulisi 3 kk täyteen ja nähtäisiin onko kuuri tuottanut tulosta. Mies on välillä ollut tosi maassa ja syytellyt itseään tästä lapsettomuudesta (en tosin usko että se johtuu erityisemmin hormoneista) ja olen koittanut häntä tukea ja lohduttaa parhaani mukaan. Pääasiassa musta tuntuukin, että meillä on välit lähentyneet tämän asian takia, mutta aika ajoin on myös tosi vaikeaa. Siis kun mies välillä syyttää ja välillä säälii itseään, vaikka minä yritän hokea, että tämä on meidän yhteinen asia ja ihan sama kummassa ¿vika¿ on kunhan sille yritetään tehdä jotain. Tiedän, että hän toivoo lasta vähintään yhtä paljon kuin minä ja siksi yritän vain kärsivällisesti valaa häneen uskoa, vaikka se välillä meinaa itselläkin olla aika vähissä. Mutta toisiamme tukien yritetään tästä päästä eteenpäin ja toivon kovasti, että myös Mörömillä tilanne helpottaa. Onhan se ihan selvä, ettei tällainen iso asia voi olla vaikuttamatta väleihin, mutta pitää vaan yrittää puhumalla saada asiat selvitettyä. Toivottavasti teidän hääpäivä laukaisisi tunteet pintaan ja saisitte mieltä painavat asiat selvitettyä! Kovasti tsemppiä ja haleja sinnepäin.



No joo, nyt olisi varmaan korkea aika painua nukkumaan jos meinaa huomenna jaksaa herätä töihin, joten vuodatus loppuu tältä päivältä tähän. Kiitos teille kaikille, kun olette olemassa ja hyvää yötä!

Olipas käyty mielenkiintoista keskustelua eilen. Pakko kommentoida tuohon koeputkihedelmöitys-asiaan, että minulle on ihan selvää että se tehdään jos ei muuten onnistu. Mikä nyt sitten onkaan " normaalia" lapsentekoa ja karmaa... rajanveto on vaikeaa. Kyllähän ovulaatiohäiriöiden hoito lääkkein on myös keinotekoista, avustettua lisääntymistä. Otan kiitollisena vastaan sen avun mitä modernit tekniikat suovat. Mutta nämä nyt on aina hankalia asioita, kun hyviä argumentteja löytyy puolesta ja vastaan. Siihen en usko hetkeäkään että joku ihminen ei ole " tarkoitettu äidiksi/isäksi" . Toisille se vaan on helpompaa ja meille kärsivällisille (hah!) on vaan laitettu vähän mutkia matkaan...



möröm; eilisestä mies- ja parisuhdekeskustelusta; mulla ainakin mieliala vaihtelee mm lääkkeiden takia, mutta erityisesti olen huomannut että olen tosi kireä ja kurjalla tuulella n viikkoa ennen lääkärikäyntejä :) Nyt osaan jo varoittaa miestä tästä, koska se liittyy ilmiselvästi siihen että stressaan sitä käyntiä. Toisaalta en halua että mies ajattelee että aina on kyse hormoneista jos jostakin sanon, koska kyllä joskus ihan " oikeasti" potuttaa joku juttu.

en ole vielä kysynyt lääkäriltä siitä insuliinista, mutta täytyy kysäistä kun seuraavan kerran tavataan.



mukavaa päivää!

tokkis

Nyt oli ihan pakko osallistua. Täällä on käyty mielenkiintoista keskustelua järeämpiin hoitoihin vai ei. Ja kirjoitukseni ei ole syytös kenenkään muun päätöskeen, puhun vain meidän tilanteesta ja siitä, mitä meillä hoidoista ajatellaan. Jokaisella kun on oikeus omaan mielipiteeseen, niin kunnioitan teidän muiden päätöksiä, vaikka olisivatkin poikkeavia omieni kanssa. Tässä se elämän rikkaus juuri on, ei yritetä kaikki änkeä samaan muottiin vaan uskalletaan olla asioista erimieltä hyväksyen muut sellaisina kuin ovat ja sellaisten ajatusten kanssa kuin omaavat.



Mutta itse asiaan:



Meillähän olisi siis tuo ICSI tulossa syksyllä, mutta aika epätodennäköistä on, että olisimme menossa. Olemme puhuneet miehen kanssa samoista asioista kuin moni muukin täällä pohti, eli missä menee se raja, miten pitkälle haluaa " luonnonkulkuun sotkeutua" . Jotenkin kaikki tuntuu liian teennäiseltä ja pakotetulta näiden hoitojen takia. Kyllä tällä joku tarkoituksensa on, kun lasta ei kuulu. Ja uskon niin, että jos minulle olisi tarkoitettu useampi lapsi, niin olisin jo tämän yritysmäärän jälkeen raskaana. Ensimmäinen lapseni kohdalla tulin raskaaksi ensimmäisestä kierrosta, josta päätetiin ehkäisy jättää pois. Ehkä luontoäition tullut siihen tulokseen, ettei minulla olisi aikaa eikä rahkeita hoitaa vauvaa. HIH! Koulu ja harrastukset vievät päivistäni hyvin suuren osan...



Jotenkin nyt tunnen tietynlaista helpotusta ja painontunteen vähenemistä, kun en enää viitsi edes miettiä olisinkohan raskaana. " Tuomio" lääkäriltä on kuitenkin sellainen, ettei luomu-plussan mahdollisuutta oikeastaan edes ole. Samalla kun tuntui hyvin surulliselta nousi myös iloisuustasoni, koska nyt voin taas hengittää ja ajatella muita asioita. Elämä kun on pyörinyt viimeiset yli 2vuotta enemmän ja vähemmän vauva-asioiden ympärillä ja joka ikinen kuukausi miettien ollakko vai eikö olla.



Ja vaikka en koskaan saisi enää lapsia, olen hyvin onnellinen. Minulla on mies ja lapsi, paljon läheisiä ihmisiä ympärillä, opiskelen juuri sitä mitä haluan, ihana koira (ja toinen tilattuna), asunto ja ruokaa, asumme hyvinvointivaltiossa ja muutenkin turvassa kaiken maailman sodilta ja muiltakin terroristeilta. Ehkä tämän kiireenkin keskellä osaisin vielä nauttia elämästä ja alkaa taas elämään täysillä.



Ja nämä eivät ole jäähyväiset! Lupaan kuitenkin käydä lukemassa teidän juttuja ja kommentoin, jos siltä tuntuu. Tällä hetkellä vaan näyttää siltä, että meidän perheemme ei enää kasva kuin karvaisilla vauvoilla, koirilla.



-Peikko, joka on oikeastaan aika helpottunut tilanteestaan-



P.S: Tuo tapaamisen järjestäminen kuulostaa todella hyvältä. Tällä on kuitenkin monia, jotka pähkäilevät samoja asioita, joihin paras vertaistuki on kuitenkin saman asian kanssa elävä tai elänyt ihminen. Jos siis tapaamista järjestetään, niin voisin olla kiinnostunut siitä. Jos en ole kertonut, niin asumme etelä-pohjanmaalla. Niin siis jos vielä haluatte minut päätöksistäni huolimatta mukaan...

Mulla on tässä töissä suora näkymä ikkunasta ulos nenäni edessä ja kun seittämännessä kerroksessa ollaan, niin tällä hetkellä ei näy kauheesti muuta kuin valkoista ikkunoista. Tarkemmin kun rupeaa kattomaan, niin näkyy puiden ja muutaman talon varjot taustalla.

Aika hauskan näkönen maisema.



Täällähän on ollut illalla ja yöllä varsin vilkasta ja mielenkiintoista keskustelua.

Adoptio vastaan hedelmöityshoidot..

Täytyypä todeta taasen, että tässäkin asiassa mulla on aika samansuuntaiset fiilikset EmmaEmilian kanssa. Eli jos näyttää siltä, ettei löydy mitään muuta keinoa saada yhteistä lasta (myöskään luovutetuilla siittiöillä), niin sitten täytyy ruveta aivan tosissaan harkitsemaan tuota adoptioasiaa. Mies on jo aikaa sitten ilmoittanut, että myös adoptio on varteenotettava keino saada lapsia meidän perheeseen, joten siltä osin ei ainakaan tule ongelmaa. Itse vielä vähän jotenkin oudoksun tuota asiaa, mutta tosiaan aika näyttää mihin päädytään.



Kävin myös jossain välissä tarkastelemassa noita adoptioasioita ja keskustelupalstaa, jossa adoptiolasten vanhemmat kävivät keskusteluita mm. siitä, että kuinka pian lapsi saa jäädä ensimmäistä kertaa isovanhemmilleen hoitoon ja siitä, kun tulee vieraita kylään ensimmäisten kuukausien aikana, niin saako lapsi mennä heidän syliinsä tms. Noita vanhempien juttuja lukiessa ainakin tuli vähän kummallinen olo, että onko se oikeasti noin vaikeaa/rajoitettua, mutta ehkäpä se vain " kuulosti" siltä, kun ei itse ole niin tarkoin perehtynyt vielä koko asiaan.



Tuosta ulkomainen vai kotimainen adoptio, niin itellä on aika vahva mielipide tällä hetkellä siitä, että haluaisin lapsen olevan suomalainen tai valkoihoinen (tiedän, kuulostaa rasistiselta, mutta en kyllä mielestäni sitä ole vaikka tässä asiassa näin ajattelenkin.toivottavasti kukaan ei nyt loukkaannu..), koska en tällä hetkellä ainakaan voi kuvitella ottavani lasta, joka on selkeästi eri kulttuurista kuin itse olemme. En osaa sitä kunnolla selittää, mutta en vain haluaisi nähdä lapsen joutuvan liikaa selittelemään alkuperäänsä muille ja sitä miksi hän on esim. tummaihoinen. En oikein tiedä osaisinko itsekään suhtautua asiaan ja sitten olla tukena tälle lapselle tämän asian kanssa. Mutta, tämänkin asian suhteen voi varmasti mieli vielä muuttua ja osaa kasvaa tuohonkin ajatukseen, mutta aika näyttää mitä tuleman pitää..

Sen verran olen kuullut, että kotimainen adoptio on aika pitkä prosessi ilmeisesti ja ei käy aivan yhtä " helposti" kuin ulkomainen.



En ole vielä varma mihin asti sitä itse on valmis menemään noiden hoitojen suhteen, mutta uskoisin kuitenkin, että haluaisin kokeilla myös koeputkihedelmöityksen, jos muuta keinoa ei ole (eikä meidän tapauksessa varmaan olekaan, jos mieheltäni siittiöitä satutaan löytämään). Ainakin näin tietäisin, että olen kaikkeni tämän asian eteen tehnyt. Mutta, olen myös miettinyt tuota samaa, että ehkäpä luonto ei ole tarkoittanut meille lapsia, kun niitä ei luonnollisin keinoinkaan tule (jos ajattelee sitä miten luonto asiat hoitaa.. " heikot" yksilöt karsiutuu..).

Tässäkin asiassa on monta puolta..



Toivottavasti mun pitkät sepustukset ei oo ihan kauheen sekavia, kun jonkin verran on tätä häirötekijää täällä töissä, niin ei täysin voi keskittyä ajatusten kulkuun. ;)



Pikminille sen verran, että tosiaan, tuo ratsastus- ja hevosharrastus on ollut tällä hetkellä oiva henkireikä. Siellä kyllä ajatukset kummasti kirkastuu ja olo on paljon parempi sieltä tallilta lähtiessä, kuin välillä tallille mentäessä. =)

Mäkin aloitin pitkän tauon jälkeen viime syksynä tämän rakkaan harrastuksen ja tällä hetkellä käyn tunneilla kerran viikkoon ja sitten pari kolme kertaa viikkoon vuokraheppaa ratsastelemassa ja rapsuttamassa.



Meiänkään karvanen kaveri ei saa tulla makkariin! =(

Sänkyyn ei koskaan saanutkaan tulla (en itsekään sitä halua), mutta ennen sai kyllä tulla makkariin. Sitten kun muutettiin Espooseen, niin sen jälkeen oli makkarikin kiellettyä aluetta. No, kyllähän tuo koiruus siihen on hyvin oppinut. Ei mene makkariin, vaikka ovi on aina auki. Kun on ollu alusta lähtien kiellettyä, niin on sen näköjään hoksannut, että täällä ei makkariin ole lupa tulla.

Jännä juttu.



No, nyt jätän kyllä tilaa teille muillekin tämän kamalan pitkän novellin jälkeen. =)

En siksikään viiti nyt kaikille erikseen kirjoitella, joten oikein mukavaa torstaita kaikille.



Varjokkaalle pieni huikkaus vain, että toivottavasti lääkärireissu olikin positiivinen ylläri!



-viivi-

Täällä oli mielettömän hienoja ja pitkiä kirjoituksia ja syvällisiä ajatuksia. Ja miten monelta näkökantilta näitä asioita voikaan katsella. Mielenkiintoista tosiaan ja ajatuksia herättävää.



Kuten joskus aikaisemmin kai sanoin, itselläni tämä koko asian prosessointi on tavallaan kesken. Edelleen ajatuksiani muovaan enkä oikeastaan ole monenkaan asian kohdalla kovin varma. Yhdestä asiasta olen kuitenkin 100%:n varma ja se on se, että haluan äidiksi. Mihinkään muuhun lopputulokseen en tule tyytymään. Olen aina ollut hoivaaja, isosisko, huolehtinut pienemmistä sisaruksista, hoitanut nukkeja ja hoivannut eläimiä. Olen aina tiennyt haluavani lapsia ja jo murrosikäisenä taisin sanoa, että voisin adoptoida joskus kiinalaisen tytön. Viime syksynä taisin kerran nähdä unenkin, että meille tuli pieni tummatukkainen afrikkalainen tyttö ja miten suloinen ja valloittava hän olikaan. Luulen, että meidän kohdallamme kyseeseen tulisikin nimenomaan kansainvälinen adoptio.



Jostain syystä sitä silti haluaisi yrittää myös biologista lasta. Kaipa siinä on se syvä tunne siitä, että olisi ihana saada nimenomaan " yhteinen" lapsi rakastamani miehen kanssa. Siksi en kai ole suoraan osannut hylätäkään hoitoja ja koko ajan olen uskotellut itselleni, että todennäköisesti hormonihoidoilla saamme lapsen. Mutta nyt vasta tajuan senkin realiteetin, että voi olla, että pidemmällekin pitää mennä, jos biologisen lapsen haluaa. En todellakaan tiedä olenko valmis koeputkihedelmöitykseen lähinnä siksi, että ajatus koko hoidosta tuntuu niin kaukaiselta ja pelottavaltakin. Mitään ehdotonta syytä en kuitenkaan koe järeämpiä hoitoja vastaan, vaan periaatteessa olen niihinkin valmis. Mutta miten pitkään ja miten monta kertaa? Lähinnä mietityttää se, että en halua eksyä vuosiksi hoitojen rumbaan, vaan jos näyttää siltä, että emme lasta saa, niin sitten on vain osattava siirtyä eteenpäin. Onneksi me olemme jo puhuneet vaihtoehdoista ja perehtyneetkin asiaan ja mieskin tuntuu olevan valmis moniin vaihtoehtoihin.



Yksi hoitomuoto on tuntunut vieraimmalta meille ja sillä tarkoitan lainattujen sukusolujen käyttämistä. Jotenkin on vaikea kuvitella, että täysin tuntemattoman ihmisen soluja laitettaisiin minuun kasvamaan. Luulenpa myöskin, että välttämättä niihin hoitoihin miehenikään ei ole valmis, vaan ennemmin siirrymme adoptioon.



Meille adoptio ei ole tosiaan mikään viimeinen vaihtoehto, vaan yksi erittäin varteenotettava tapa perustaa perhe, kuten varjokas asian loistavasti ilmaisi. Voisin myös kuvitella, että meidän perheessä olisi sekä biologisia että adoptiolapsia.



Mutta katsellaan, mihin tässä joudutaan ja minkälaisten vaihtoehtojen eteen. Ja miten itse muovautuu tämän prosessin aikana ja mihin suuntaan omat ajatukset vievät.



Ihanaa kun huomenna on taas perjantai! :)

Alkaa olla jo hieman tylsää.. Kirjaa ei jaksa kauan lukea, pää on niin höttöä, että vaikeammat sudokut ei ratkea millään, helppoja ei jaksa tehdä. Koneen ääressä pitkään ollessa taas kohta paleltaa.. Mitenkään päin ei tunnu hyvältä. Höh! Mutta 14 päiväähän flunssa kestää jos ei lääkitse. Muutoin 2 viikkoa.



Mutta täyty ihan ryhtyä minunkin kommentoimaan aiheesta hoidot ja adoptio. Meillä tilanne on taas sitten taasen pikkaisen eri mausteilla maustettu. Me tunnutaan miehen kanssa olevan molemmat aika päänmäärä tietoisia ja toisaalta ongelman ratkaisijoita. Näin ollen me yritetään yleensä aina ratkaista tätä tämänhetkistä tilannetta eikä murehdita ihan kamalan pitkälle. Näin ollen meillä ei ole edes adoptiosta keskusteltu ja en oikein osaa sanoa mitä mieltä aiheesta olisin. Sen sijaan olen aika varma että meillä kokeillaan kaikki lääketieteelliset keinot, niin kauan kuin ne pysyvät järkevinä. Siis jos lääkärit ovat sitä mieltä että kannattaa luovuttaa, niin sitten luovutetaan. Mutta siihen asti yritetään. Jos sitten näyttää että hoidoilla ei meille pienokaista tule, mietitään tuota adoptio asiaa. Tosin meillä noi ikä asiatkin saattavat sitten aiheeseen vaikuttaa ja näin ollen voi olla että me olemme sitten lapseton pariskunta.



Hmm - huomenna olisi vyöhyketerapia aika. Olisikohan sitä jo siinä kunnossa, että nokkansa ulos voisi pistää.. Toivottavasti!



Perjataita odotellessa. Kaikille hyvää oloa ja varjokkaalle peukut ultraan!



Leia

Täällähän on taas keskusteltu vilkkaasti :) Meillä mies suhtautuu todella hyvin tilanteeseemme. Masentui itsekin kun kuuli spermanäytteen tuloksesta, mutta nyt on ihan ok mielellä ja on valmis menemään eteenpäin hoidoissa, mitä nyt sitten onkin tulossa. Jotenkin tuntuu että tämä on vaan lähentänyt meitä. Kovasti olen yrittänyt selittää, että joudun sitten syömään aika vahvoja hormoneja ja näin valmistelemaan häntä tulevaan... uskon kyllä että hän ymmärtää tilanteen (ainakin yrittää) jos muutun hormonihirviöksi.

Adoptiosta sen verran, etten ole vielä osannut ajatella koko asiaa. En kyllä vastustaisi ajatusta, jos nyt kävisi niin ettei hedelmöityshoidoista olisi mitään apua meille. Ajatus adoptiosta tuntuu kyllä vielä todella kaukaiselta... kai tämä kriisi pitää käydä ensin rauhassa läpi.



Varjokas: Itsekin ajattelin aikaisemmin, että koeputkihedelmöitys yms. kuulostaa luonnottomalta, mutta nyt olen toista mieltä kun asia on tullut itselle ajankohtaiseksi. Aikaisemmin se tuntui olevan jotenkin luonnonvalintaa vastaan. Kai sitä haluaa niin kovasti vaan tulla raskaaksi... mutta siis ymmärrän täysin tuon pointtisi.



Möröm: Tuli mieleen tuosta kun sanoit että miehesi tyräleikkaus on tuhonnut siittiöt - meilläkin on miehellä ollut nuorempana tyräleikkaus, joka meni vielä kaikenlisäksi ensin pieleen. Tuosta ei kyllä muistettu edes mainita lääkärille kun puhuttiin siittiöiden liikkumattomuuden/epämuodostumisen syistä... pitääkin muistaa mainita tuosta! Miten teillä sitten löytyi syy tuosta tyräleikkauksesta? Meillä kun lääkäri epäili kuumeen tai tulehduksen aiheuttaneen huonon tuloksen, mutta homma selviää sitten vasta kontrollinäytteessä kuukauden päästä.



Aika monilla tuntuu täällä muuten olevan koiria! Itselläni on kaksi kissaa, löytyykö muita kissanomistajia?



Joo, käytiin tänään siis juttelemassa hoidoista ja niiden aloituksesta. Lääkäri oli sitä mieltä, että odotetaan vielä kuukausi (!) ja otetaan sitten vasta kontrollinäyte spermasta. Epäili että miehen pitkittynyt flunssa/hammastulehdus olisi vaikuttanut tulokseen. Itse en jaksa moiseen uskoa, hienoahan se olisi jos näytteen laatu paranisi, mutta en viitsi toivoa mahdottomia ettei sitten taas tipahda korkealta.

Jokatapauksessa, spermalle tehdään sitten koepesu niin tiedetään miten lähdetään eteenpäin. Jos liikkuvuutta löytyisi, niin sitten inssi, muuten ivf/icsi. Nyt pitäisi siis jaksaa odottaa TAAS yksi kuukausi että mies pääsee antamaan näytteen. Lääkäri lohdutteli että " te olette vielä nuoria" ... joo, mutta kun sitä haluaisi vaan nopeasti eteenpäin projektissa! Pitäisi ehkä laittaa jäitä hattuun... :)



Tällaista täällä. Onneksi huomenna on viimeinen aikainen herätys, lauantai-aamuna aion nukkua niin pitkään kun kykenen! (eli herään tietty jo joskus kahdeksan aikaan...)

Oikein hyvää alkavaa viikonloppua kaikille!!!



-Lupus

Todella syvällistä keskustelua täällä! Ihanaa huomata taas kerran, että samoja asioita kelailen kun tekin... Jännä juttu kuinka äkillisesti tajuaa sen tosiasian, että juuri minä voin olla se oikeasti koko loppuelämäni lapseton, se, jolla mitkään valtakunnan hoidotkaan eivät koskaan tehonneet... Tällä hetkellä, kun kaikki hoidot ovat vasta aluillaan, on jotenkin niin toiveikas ja toisaalta pelottaa kamalasti. Mitä jos hoidot eivät meitä autakaan? Tähän asti oon ajatellut, että ei hätää, jos ei näin luomuna onnistu, mennään sitten hoitoihin... On koko ajan ollut sellainen " takaportti" , jonka avulla lievittää ahdistusta...



Minä ja mieheni ollaan ajateltu tätä asiaa tällä hetkellä niin, että hoitoihin mennään ja kaikki yritetään. Voi olla, että mieli voi vielä muuttua, mutta nyt näin. Miehen asenne muuttui selvästi, kun simppatestistä löytyikin enemmistö rakennevikaisia simppoja, vain 4% normaaleja. Aiemmin on ollut puheenaiheena se, että endometrioosini vuoksi todennäköisesti joudumme lääketieteeseen turvautumaan.



Joskus ajattelen, että jos lasta ei ole meille tarkoitettu, niin sitten me opettelemme elämään sen asian kanssa. Adoptio tuntuu vielä nyt todella kaukaiselta ajatukselta, mutta ei aivan mahdottomalta. Mies ei ole aivan varauksetta adoption kannalla, mutta uskon että hänkin siihen lämpenee, kunhan asiaa saa rauhassa ajatella...



Lupus: Uskon, että kaikki täällä tiedämme, kuinka kauhean pitkältä ajalta kuukausi odottelua tuntuu... :) Itselläni on välillä kauhea kiire tän vauva-asian kanssa, vaikka kuitenkin asiat vaan ottavat aikansa... Jotenkin sitä on vaan niin malttamaton... Tsemppiä sinulle ja toivotaan, että odottelu palkitaan (= Parempi näyte) !



LeiaK: Pikaista paranemista Sinulle! Kurjaa olla pitkään kipeä!



...iiik, nyt täytyy lähteä katsomaan salkkareita, palaan niiden jälkeen!

Nimimerkillä:" minäkö riippuvainen"

Olen ahkerasti käynyt lukemassa teidän syvällisiä ajatuksia adoptiosta-hoidoista. Laitanpa siis minäkin korteni vielä kerran kokoon.



Eli kuten olen sanonut, on adoptio minulle aivan luonnollinen vaihtoehto perheen perustamiselle. Minulla on lähipiirissä adotiolapsia, joten varmasti se vaikuttaa mielipiteeseeni. Miehelläni on tässä kuitenkin enemmän pureskeltavaa, mutta nykyään hänkin on jo myönteisellä kannalla. Jos lähdemme adopitioprosessiin mukaan, on kyseessä ehdottomasti ulkomainen adoptio. Näin yht' äkkiä ajateltuna Kiina tai Kolumbia. Itse en murehdi lapsen erilaisuutta enkä epäile (ainakaan nyt) ettenkö rakastaisi häntä samalla lailla kuin biologistakin lastani. Varmasti lapselle tulee vastaan pilkkahuutojakin jossain vaiheessa elämäänsä, mutta tulee niitä varmasti myös skandinaavisille lapsille. Olen myös sitä mieltä, että nykylapset ovat jo niin tottuneita erilaisiin ja eri kulttuuritaustaisiin lapsiin, että erilaisuuden määritelmä on varmasti erilainen kymmenen vuoden kuluttua kuin se oli esim. minun lapsuudessani.



Mutta kaikkea tätä ennen on meillä vielä monta tutkimusta ja hoitoa edessä. Olemme päättäneet mennä niin pitkälle hoidoissa kun tuntuu hyvältä ja sen jälkeen pohdimme mitä seuraavaksi. En sulje vielä lopullisesti mitään vaihtoehtoja pois, koska en esimerkiksi vuosi sitten ollut halukas menemään mihinkään hoitoihin. Aina kun astumme askeleen lähemmäs kohti lapsettomuushoitoja, sitä luontevammilta ne tuntuu. Ja kuten Pikmin sanoi, on vaikea ajatella asioita kauhean pitkälle, kun ne on vielä niin kaukaisia. Meillä on vielä hieman alle kolme viikkoa ensikäyntiin, joten sen jälkeen olemme paljon viisaampia tulevan suhteen.



Ystäväsuhteista lyhyesti sen verran, että minullakaan ei ole enää ketään haluamattaan laspetonta ystävää, joten täältä saatu vertaistuki on tärkeää. Kerroin viimeksi masentuneena yhdelle ystävälleni, että " nyt olen ihan yksin tämän asian kanssa" johon hän totesi vähän naurahtaen että " et sinä ole yksin" . No yritin selittää, että tarkoitin että onhan minulla ystäviä mutta ei lapsettomia. Tätä en hänelle sanonut, mutta eivät he voi millään ymmärtää mitä tunteita käyn läpi tai että ei heille huvita ääneen pohdiskella mahdollisia raskausoireita, koska he eivät osaa suhtautua siihen. Kerran tämä samainen ystäväni totesi minulle kun mietin että olisikohan nämä raskausoireita, että " tai sitten ei ole" . Olipa kannustavaa..



Mutta muita juttuja.. Onko Varjokkaan lääkärikäynti jo suoritettu? PikkuPeikko: Minäkin olen kotoisin etelä-pohjanmaalta!!! Ja kissaihmiselle (en millään muista nikkiä), että me olemme nyt tosissaan harkinneet kissan ottamista.. Sellainen Korat-kissarotu olisi meidän molempien mieleen!



Nyt Everwood on jo mennyt neljänneksen ohi, joten sen pariin taidan nyt syventyä.



-Tuittu nimim. kp 29/26 (-32), joka jännittää ihan sikana huomista työhaastattelua-

Olen aivan ymmälläni. :D



Ultrassa pönötti vasemmalla puolella n 19mm follikkeli! Sain kommennuksen ovistestauksiin huomenna ja lauantaina, ja lauantaiksi pregnyl-irrotuspiikkireseptin jos ei ovista kuulu. Eli sunnuntaina viimeistään pitäisi olla kriittiset hetket. Minäkin pääsen piinailemaan!



Taju lähtee, on niin onnellinen olo. Se toimii sittenkin!!!!

Ollaan miehen kanssa itketty ja naurettu, ollaan niin helpottuneita.



Tulen myöhemmin kommentoimaan muuta, nyt ei pysty keskittymään.



-v-



P.S. Adoptiosta erittäin kattavat sivut löytyy täältä:



http://www.ampiaisakka.com

... kun ei tästä palstalta malta näköjään ollenkaan pysyä poissa :)



Ensinnäkin, oli tosi ihana lukea Varjokkaan hyvistä uutisista! Toivotaan peukut ja varpaat pystyssä että tästä seuraisi vieläkin ihanampia uutisa :)



Toiseksi, Tuitulle kovasti onnea työhaastatteluun, hyvin se menee kun muistat hokea itsellesi koko haastattelun ajan, että olet oikeasti ammattitaitoinen ja pätevä työntekijä! Eihän ne voi olla sua palkaamatta :)



Kolmanneksi, täällä on käyty tosi hyvää keskustelua ja oon suurella mielenkiinnolla lukenut teidän kaikkien näkemyksiä. On ollut tosi jännä huomata, että meillä Viivin kanssa menee ajatukset tosi paljon yksiin ja muutenkin tilanne on niin hämmästyttävän samanlainen (simppaongelmien suhteen ym.)



Kaikkia muitakin piti kommentoida, mutta nyt on pakko singahtaa saunaan, jotta ehtii katsomaan yhdeksältä Lostin. Lähdenkin muuten viikonlopuksi reissuun, joten palailen seuraavan kerran maanantaina. Toivottavasti täällä on silloin vähintään 20 sivua viestejä (hyvien uutisten kera mielellään!) odottamassa :) Hyvää viikonloppua siis minun puolesta itse kullekin!

Nyt on kaikki peukut ja varpaatkin pystyssä sinun puolestasi!!!!!!!!



Pidäthän meidät ajan tasalla!!!!!



-Tuittu, joka jännittää nyt listaemonkin puolesta- :)

Heti kärkeen pahoittelut, sillä viestini tulee olemaan hyvin pitkälti omaa napaa koskeva. En ole ehtinyt koko viikolla palstailemaan ja luin urakalla koko viikon pinon läpi. Tosi mielenkiintoisia keskusteluja, mutta nyt omassa päässä on niin suuri kysymysmerkki,että en yksinkertaisesti pysty kommentoimaan muiden juttuja.



Nyt on siis käynyt niin, että tikutin ovulaation kp 21 eli 18 päivää sitten. Nyt vaan on käynyt niin, että kuukautisia ei näy eikä kuulu.Meillähän on se tilanne, etten luomuplussaa juuri ole viime aikoina jännittänyt, koska miehen simpat on niin huonoja (hitaita). Tein kuitenkin tänään hätäpäissäni jo negatiivisen raskaustestinkin, koska aina aiemmin kun ovis on ollut kp 21 niin kierto on alkanut viimeistään kp 38 ja nyt huomenna on jo 40. Olen viimeaikoina löytänyt ovulaation tosihyvin ja aina testi on näyttänyt sen selvästi.Miten kuukautiset voi olla tulematta jos ovis on kerta ollut? Minun mielestäni se on mahdotonta...



Tässä kierrossa on myös lämmöt mennyt ihan ihmeellisesti, sillä ne on vaan noussut koko ajan.Nyt iski vielä flunssa,joten en tiedä onko nyt pientä lämpöä sairauden vai minkä takia. Myös rinnat on ihan eri tavalla kipeät kuin ennen,eikä mitään kuukautisoireita ole. Voikohan viime kierron clomit aiheuttaa moista ihmetystä?



En oikein tiedä mitä ajatella...tuskin tässä kuitenkaan on raskaudesta kyse, sillä odotellaan IVF hoidon alkamista kun se inseminaationkin kannattavuus oli siinä hilkulla.



Auttakaa hyvät naiset!!! Mitä tässä nyt pitäisi tehdä?



Pelottaa, että mitä kauemmin tässä menee, sitä helpompion kehitellä hölmöjä haaveita negatiivisesta testistä huolimatta.



Edelleen pahoittelut itsekeskeisyydestäni...

Lilli, hui! tuo kuulostaa kummalliselta. siis kuulostaa niin plussalta. Kurjaa saada nega testiin noilla oireilla, toivotaan nyt kuule että olisi tullut luomuplussa kuitenkin....



Hyvä varjokas! onnea ovulaatioon!



tokkopa on nettipimennossa koko ensi viikon. Toivottavasti täti tulee ensi viikon lopussa kun primolut-kuuri loppuu, niin päästään sitten vihdoin näytteisiin. On sitä odotettukin. Aika paljon jännittää simppatestien tulokset, kun olen koko ajan ajatellut että varmaan on vaan kiinni mun ovulaatiohäiriöstä. En halua kuulla että simpat on huonoja.



Tsemppiä Tuitulle työhaastatteluun!

tokkopa

Ihanaa... toivottavasti tärppää!!!! Pidän kyllä taatusti kaikki peukut, sormet ja varpaat pystyssä.. omani + koiran... ja penni-enninkin, paitsi ei sillä niitä vielä kyllä ole.. =) Hieno uutinen!!! TOIVOTTAVASTI onnistaa. =0)



Viivi ja Pikmin kirjotteli ratsastusjutuista... ja Viivi tais joskus aikasemmin kysyäkin multa ratsastuksesta, mutta en oo muistanu vastata. Mä käyn 1-2krt/vko ratsastamassa (tänäänkin on 2 tuntia). Aattelin ratsastaa ainakin tän kurssin loppuun (loppuun just kun vaihtuu rv 11 -> rv12). Jatko riippuu siitä miten saan ratsastuskoulun kanssa sovittua... Haluisin jatkaa niin pitkälle kun pystyn, mutta viim. rv 30 pitää lopettaa. (Oli väestöliiton ohje). Tuskin kuitenkaan niin pitkälle edes ratsastaisin, vaikka pystyisin.



).( me muuten ostettiin auto.. =) VW passat (farmari). Nyt mahtuu koira ja vauva ja kyllä kelpaa ajella. =0)



Huomenna vaihtuu rv 7. Oon pikku hiljaa alkanu innostuu tästä raskaudesta, vaikka se ens keskiviikon ultra jännittääkin. Mun pikkuveljet (7. ja 9.lk) sai tartutettua niiden innostuksen muhunkin. =) Nuorempi oli kattonu vaippamainoksia ja pohtinu, että mitä vaippoja me aiotaan sitten käyttää. Vanhempi taas oli pitäny koulussaan gallupin, että kumpi veljeksistä on enemmän eno-tyyppiä. =)



Tohon hoito- ja adoptiokeskusteluun sanoisin, että mä ainakin olen/olisin ollut valmis mihin tahansa hoitoon vaan. Mutta emmä väkisin sitä kautta olis koittanu... jos ei hoidot olis tepsiny, niin kyllä mä adoptioo olisin ollu valmis vakavasti harkitsemaan.



Miehen suhtautumisestakin oli keskustelua... Mun mies on suhtautunu tähän kaikkeen mun mielestä ihan hyvin. Ollaan pystytty keskustelemaan ja se on ollu valmis hoitoihin jne. Ainoo vaan, että se ei tietenkään voi ymmärtää ihan samalla tavalla tätä kun minä - nainen. Eiku joo.. itseasiassa ennen ku spermatulokset tuli niin mies oli sitä mieltä, että jos vika on hänessä, niin se jättää mut... että voin sitte ettii ittelleni uuden miehen joka voi mulle lapsen antaa! Voi vi**u, että suutuin!! Mut toisaalta ihan ymmärrettävä näkökulma sen kannalta. Olis kertaheitolla päässy itsesyytöksistä ym muista tunteista... =/



Hyvää viikonloppua kaikille!! Ja peukkuja piinaileville!!



Burde

Lillin oireet kuulostavat hyvältä! Ja varjokkaalla oli upeita tuloksia. Wau, pidän peukkuja molemmille. :)



Tapasin erään lapsuudenkaverini ja tuli puhe lapsista. Mä kovetin itseni niin, että en antanut mitään oivallusta hänelle, että meillä on yritys päällä. Hän siinä sitten pohti, että tuskin sitä oikeaa aikaa koskaan tulee. Ja oli suunnitellut, että tyyliin vuoden kuluttua voisi sen lapsen tehdä ja se voisi syntyä siinä ja siinä kuussa. Kun siihen varovasti sanoin, että voihan olla, että niitä lapsia ei niin tulekaan, niin hän kertoi jostain työkaveristaan, joka käy hoidoissa ja kuinka kaikki rahat menee niihin. Että kannattaa se lapsenteko aloittaa ajoissa, että ei niin käy! Teki mieli sanoa, että todennäköisesti samat ongelmat olisi olleet aikaisemminkin. Mä en kestä. Mä olen allerginen kaikille lapsikeskusteluille juuri nyt.



Onneksi löysin jääkaappirunoutta ja nyt on monta runoa jääkaapin ovessa. Jotain mukavaakin tässä päivässä siis.



Ja muuten, nyt on jo kp48 ja ei mitään. Ei oireen oiretta. No välillä mahaa vähän nippaillut, mutta ei muuta. Mä en k e s t ä enää yhtään tätä odotusta, negatestejä ja turhia haaveita.



Kaverini sanat taisivat vähän lannistaa.. :-/

Onneksi on sauna päällä ja mies kokkailee hyvää ruokaa. Viikonloppuja!

-Pikmin