Sairaalloisen mustasukkainen isä: perhesurmaa odotellen meni lapsuus. Mitä meistä tuli?

Lapsuus elettiin kävelemällä munankuorilla. Ettei vaan isä suuttuisi. Isä suuttumista ei tosin voinut millään, ei millään välttää. Aina oli uusia sääntöjä ja asioita, jotka "olisi pitänyt ymmärtää". Isä suortastaan kyttäsi perhettään, että tekisimme jotain väärin ja huuto, hyökkäys ja rangaistus seuraisi. Sama koski tietysti alistettua äitiämme. Että sikäli tasapuolista.

Hän aina hoki, että "en mä täältä yksin lähde". Pyssyjä takkahuoneen seinällä.



Kaikki alistaminen ja nöyryttäminen naamioitiin "kasvattamiseksi". Sitähän se ei tietenkään ollut, mutta eihän lapsi pysty itseään puolustamaan mitenkään.



Nynny, marttyyri äitimme huokaili, kulki silmät punaisena, yritti valtavasti, eli pelasi perheeseen kaksi joukkuetta "me ja se". Me lapset yritimme kaikin voimin pitää a) isän suuttumatta ja b) piristää ja ilostuttaa äitiä, kun hänet oli taas haukutta jostain mikroskooppisesta syystä.



Mustasukkainen isä ei vaatinut mitään muuta, kuin että äiti tunnustasi asian,jonka hän jo tiesi. Tunnusta vaan, vain tämän kerran, haluan että tunnustat. Minä tiedän jo, minulle jo tultu kertomaan jne jne. Kun nääntynyt äiti halusi tietää, että KUKA on kertonut äidin pettämisestä tuttavamiehen kanssa, ei äijä tietenkään "halunnut paljastaa tietolähdettään", äitihän voisi jotenkin sabotoida tämän.



Minussa on hirveesti vihaa. Vihaan tietysti ukkoa, joka valitettavsti ehti kuolla, ennenkuin ehdin käydä potkimassa sitä perseelle. Kaikki opintoni olen jättänyt vähän vailla kesken. Työelämässä en halua/jaksa/uskalla/välitä edetä ollenkaan, vaan tyydyn kykyjäni huomattavasti alempiin hommiin.

Muutaman kerran olen kilpaillut, tai ollut hakemassa parempaa paikkaa, ja silloinkin mulla loppui paukut lopussa ja ohitseni meni joku mua huonmpi, mutta määrätietoisempi ja rohkeampi hakija.



Vaikeinta on veljilläni. On liki mahdotonta kasvaa vahvaksi, itsenäiseksi ja luottavaiseksi mieheksi perheeseen ja työelämään etenemään meidän lapsuuden ilmapiiristä. Kumpikaan veljeni eivät kestä mitään stressiä tai konflikteja. Etukäteen pitää jännittää,jopa sitä, että miten lentokentällä oikein selvitetään turvatarkastus.



Kumpikaan ei ole edennyt työelämässä, vaan sielläkin normaalin itsetunnon saaneet etenee vaivatta, kun taas veljeni räpeltävät alempana, jännittäen ja epäillen itseään.



Minä olen juurikin se pahantuulinen keski-ikäinen tarjoilija/kaupan kassa/siivoja/ärkän myyjä, joka vetää viikonloppuna ärtyisät kännit ja mielellään aukoo päätään jossain.



Tai siis olin, kunnes tapasin ihanan, luotettavan, iloisen ja avoimesti terveluonteisen kultaisen mieheni. Vasta hänen kanssaan olen alkanut ylipäätään ymmärtää minua ja perhettämme.



Vielä on työstämistä, on totta tosiaan. Vaikeinta on minun ymmärtää tai antaa anteeksi äidilleni. Raivoni suuntauu häneen. Kysymys hänelle kuulukin, että MIKSI? Miksi jäit siihen, miksi et hoitanut asioita,miksi et eronnut? Miksi siirsit vastuun isän käytöksestä meidän lasten harteille? Miksi, stna, miksi?



Olen liki 50-v, ja tuossa 40 täytettyäni asiat vasta alkoivat nousta pintaan ja esille. Sitä ennen elämä meni kiireessä ja sumussa ja kipuillen vaan muuten vaan.



Tiedoksi vaan vittumaisten miesten kanssa puurtavat äidit; ei ne asiat jää huomaamatta, ei lapset unohda vaikka haluaiskin, ei se suojaaa lasta, että piilottelet ja yrität hyvittää asioita. Lapsiaan pitää suojella.