Sairaalloisen mustasukkainen isä: perhesurmaa odotellen meni lapsuus. Mitä meistä tuli?

"Minä olen juurikin se pahantuulinen keski-ikäinen tarjoilija/kaupan kassa/siivoja/ärkän myyjä, joka vetää viikonloppuna ärtyisät kännit ja mielellään aukoo päätään jossain. "



Kiteytit tuon niin hyvin. Viittäkymppiä lähestyviä riivinrautoja jossain suorittavassa duunissa, aina pahantuulisia ja vähemmän ihania asiakaspalviljoita. Lähipubin rasitusasiakas ja taksikuskin painajainen loppuyöstä.



Toivottavasti miehesi jaksaa, ja sinä jaksat parantua. Paremmaksi ihmiseksi ja parempi olo itsen kanssa. Vaikuttaa sitten muuhunkin ympärillä

minä vastaavasti en vihaa äitiäni, ja ymmärrän, miksi kesti ja sieti kaikkea pskaa niin kauan...



Muuten on aika paljon samaa omassa elämässäni, rima väpättäen olen suoriutunut, joskus paremminkin, mutta usein huonommin. Lapsia mulla on kaksi, ja toinen on perinyt näemmä isäni pahan luonteen, enkä voi sietää tätä lastani aina, usein jopa vihaan. Hän uhkailee tappavansa itsensä, ja uskokaa pois, joskus olen toivonut, että toteuttaisi sen :(

Veti ihan sanattomaksi.

Nyt pyrin eroon katkeroitumisesta ja huomaan eläneeni 4-kymppiseksi kuin usvan keskellä. Vielä ehdin muuttaa tulevaisuuteni, menneisyyteen en voi vaikuttaa.

Ei sinun enää tarvitse voivotella äitiäsi, eikä tarvitse antaa anteeksi vanhemmillesi. On puppua, että pitäisi. Rauhan voit tehdä itsesi kanssa asian suhteen, mutta itsekin ajattelen muutamasta menneisyyden jutusta, että anteeksi en anna, koska tekijät eivät ole sitä pyytäneet. Eivätkä ikinä varmasti pyydäkään.



Toki viha alkaa sammua, koska tajusin, että vihan kohteeni saavat ansaitsemattoman paljon tilaa elämässäni kun ajattelen heitä. Niinpä kuoletin heidät mielestäni ja sain valtavasti voimia itelleni, jotka tämä entinen viha vapautti käyttööni.



Sulla on vielä matkaa, mutta sulla on oikeus elää, iloita, jopa ilakoida elämästä! Olen onnellinen, että olet löytäny miehen, joka jaksaa olla se sammaloitunut kivi sinulle: kestävä sisältä, pehmeä pinnalta, rauhoittava. Matka itseen ei ole aina mieluisa, mutta tsemppiä joka askeleelle. Irrottautuminen menneestä kipuilee, mutta mielesi on selvästi kirkas ja ajatuksia jäsennelty, että olet hyvän matkaa jo taipaleellasi!



Kaikkea hyvää! :)

Äidille ei pysty näyttämään mitään kielteisiä tunteita ja tyytymättömyyttä. Hän reagoi siten,kuten on vuosikymmeniä ennenkin reagoinut: alkaa huokailu "niin-niin", marttyyrin kruunu kiillotetaan " ei kait minulla niin väliä" ja vaikeneminen.



Minä olen siskoistani se musta lammasa, ilkeä, joka "haluaa pahoittaa äidin mielen" (??!). Muilla on kiitollinen käsitys, että ilman äitiä meillä olisi ollut vieläkin kamalampaa.



No joo niin olisikin, mutta eikö asiaa voi ajatella vielä pidemmälle ja kysyä, että eikö äiti olisi voinut kaikien kärsimisen sijasta pakata lapset ja muuttaa muualle siitä kulissista.

Tätä ei saa kysyä.



Ymmmärrän senkin, että isäukko oli itsekin uhri ja aivan helvatan järkyttävän leskiäidin rääkkämä hänkin. Isänpuolen suvussa on monenlaista salaisuutta, perintöepäselvyyttä (eli siis riidanaihetta, itse asiaa ei ole selvitetty koskaan), suku menetti 30-luvun romahduksessa ison maaomaisuuden. Asiasta on liki 100 vuotta, mutta edelleen suvussa järmätään siitä, että kenen suvun vesan syytä sekin oli. Sosiaalinen romahhdus oli vissiin sen verran kova.



En ole uskaltanut terapiaan, vaikka aihetta olisi. Vituttaa sekin, että vuosikymmeniä menee hukkaan kipuillessa, epävarmuudessa, alkoholia kitatessa, pitkin maailmaa reissatessa, kun olisi voinut käyttää aikansa johonkin rakentavampaankin.



Matka itseen on todella aivan hurjan rankka. Nyt näitä perhesurmia ja perhe-helvetti ketjua lukiessa nousee taas aivan hurjasti asioita ja ajatuksia mieleen. Itse reagoin siis raivolla, kuten kirosanoista näkyy. Nyt lähden lenkille, yritän välttää alkossa käyntiä..

Hienosti osaat analysoida tilannetta ilman terapiaa..Suosittelen kuitenkin omien kokemuksien kautta sitä.Se on rankka tie, mutta palkitsee aivan varmasti.Osaat myös kirjoittaa helvetin hyvin.Kannustaisin sinua myös käsitellä asiaa omien kirjoitusten kautta.Aloitat lapsuudesta ja sitä rataa.Olet jo parantumisen tiellä, toivotan rohkeutta ja voimia tulevaisuuteen :)

Menneisyys on pakko ravistaa kuin hilse harteilta. Et voi mitään jos veljesi haluavat olla näkemättä totuutta, kilahtaa se heillekin joskus. Miehille on vain usein vaikeampi myöntää, että vanhemmat eivät olekaan täydellisiä.

Täällä taas. Olo ei helpota, ei juurikaan. Vanheneva äiti tarketuu, valittaa, kärsii, ei kestä mitään ja ei pärjää sekuntiakaan. Oikeesti perusterve eläkeläinen, joka kulkee tapaamisissa ja jolla laukkaa vieraita kälättämässä niin että saranat kuluu. 

Jostain syystä henkilö, joka on liki 50-vuotta kestäneen avioliiton yrittänyt muuttaa väärinkäyttäytyvää toista osapuolta tietyllä tavalla toimimalla, ei vaan TAJUA siis vieläkään, että kas, sepä marttyyrina eläminen ei sitten oikein toiminut eikä kannattanut. Kaikki kärsi ja voi huonosti. Jopa persoonallisuuhäiriöinen perheenisä, jota vitutta joka päivä ja aina.

Suren nuorempien veljieni puolesta niin, että voisin räjähtää. Keski-ikäiseksi asti molemmat yrittää ja yrittää. Suorittaa ja pesee autoa pihalla ja leikkaa nurmikkoa niin ettei varmasti kukaan voi sanoa ettei ole talosta huolehdittu. Yrittävät saada itselleen (jo vainaa) isäukon hyväksyntää. Sitä ei tullut ikinä ei ole tulossa. Ainoat sanat mitä isäukon suusta on lastensa mieliin jäänyt on lauseet, joissa  toistetaan ettei susta ikinä mitään tule ja et sä osaa kuitenkaan. Siitä ei oikein kovin vahvaksi mieheksi kasveta.

Naisen mallina huokaileva ja lapsilleen salaa supattava äiti, joka ei saa mitään kontrollia tai pienintäkään otetta perheeseen, vaikka on valmis vaikka teeskentelemään jotain sydänkohtausta, että isän raivo hetkeksi laantuisi.

Kukaan meistä lapsista ei saanut kasvaa eikä kehittyä sellaisiksi kuin ehkä olisimme terveessä ja edes hiukan kannustavassa perheessä voineet kasvaa. Tiedän että en ole tyhmä, ja tiedän että veljeni ovat hyvän huumorintajun omaavia nokkelia persoonia, elleivät he olisi niin epävarmoja ja huolissaan jostain koko ajan.

Olen taas siinä pisteessä että otan loparit mun tyhjänpäiväisestä p-duunista, jonka pomoakin viisaampi olen, ja ostan lopun jonnekin Balille tai jonnekin missä ihmiset on rauhallisempia. Että ihan sama taas.

Ja terpaiassa kävin kerran. Olin niin raivona kaikesta, että se terapeutti ei oikein osaanut mitään sanoa. Käski olla onnellinen niistä asioista mistä nyt voin olla (terveys, aviomies, töistä jne. Häh?) . Ja neuvoi vielä olematta sekaantumasta veljieni pahoinvointiin mitenkään. Maksoin siitä liki 80 ja totesin että ei tätä enää. 

Niin ja terveiset taas surkimuksille, jotka hyssyttelee lapsia ja supattaa niille että ei suututeta isiä, ja jotka toivoo että kyllä se siitä muuttuu ja jotka luulee ettei lapset mitään huomaa kun mä niin kovasti peittelen kaikkea. Ei tule onnistumaan.

Vierailija kirjoitti:

Lapsuus elettiin kävelemällä munankuorilla. Ettei vaan isä suuttuisi. Isä suuttumista ei tosin voinut millään, ei millään välttää. Aina oli uusia sääntöjä ja asioita, jotka "olisi pitänyt ymmärtää". Isä suortastaan kyttäsi perhettään, että tekisimme jotain väärin ja huuto, hyökkäys ja rangaistus seuraisi. Sama koski tietysti alistettua äitiämme. Että sikäli tasapuolista.

Hän aina hoki, että "en mä täältä yksin lähde". Pyssyjä takkahuoneen seinällä.

Kaikki alistaminen ja nöyryttäminen naamioitiin "kasvattamiseksi". Sitähän se ei tietenkään ollut, mutta eihän lapsi pysty itseään puolustamaan mitenkään.

Nynny, marttyyri äitimme huokaili, kulki silmät punaisena, yritti valtavasti, eli pelasi perheeseen kaksi joukkuetta "me ja se". Me lapset yritimme kaikin voimin pitää a) isän suuttumatta ja b) piristää ja ilostuttaa äitiä, kun hänet oli taas haukutta jostain mikroskooppisesta syystä.

Mustasukkainen isä ei vaatinut mitään muuta, kuin että äiti tunnustasi asian,jonka hän jo tiesi. Tunnusta vaan, vain tämän kerran, haluan että tunnustat. Minä tiedän jo, minulle jo tultu kertomaan jne jne. Kun nääntynyt äiti halusi tietää, että KUKA on kertonut äidin pettämisestä tuttavamiehen kanssa, ei äijä tietenkään "halunnut paljastaa tietolähdettään", äitihän voisi jotenkin sabotoida tämän.

Minussa on hirveesti vihaa. Vihaan tietysti ukkoa, joka valitettavsti ehti kuolla, ennenkuin ehdin käydä potkimassa sitä perseelle. Kaikki opintoni olen jättänyt vähän vailla kesken. Työelämässä en halua/jaksa/uskalla/välitä edetä ollenkaan, vaan tyydyn kykyjäni huomattavasti alempiin hommiin.

Muutaman kerran olen kilpaillut, tai ollut hakemassa parempaa paikkaa, ja silloinkin mulla loppui paukut lopussa ja ohitseni meni joku mua huonmpi, mutta määrätietoisempi ja rohkeampi hakija.

Vaikeinta on veljilläni. On liki mahdotonta kasvaa vahvaksi, itsenäiseksi ja luottavaiseksi mieheksi perheeseen ja työelämään etenemään meidän lapsuuden ilmapiiristä. Kumpikaan veljeni eivät kestä mitään stressiä tai konflikteja. Etukäteen pitää jännittää,jopa sitä, että miten lentokentällä oikein selvitetään turvatarkastus.

Kumpikaan ei ole edennyt työelämässä, vaan sielläkin normaalin itsetunnon saaneet etenee vaivatta, kun taas veljeni räpeltävät alempana, jännittäen ja epäillen itseään.

Minä olen juurikin se pahantuulinen keski-ikäinen tarjoilija/kaupan kassa/siivoja/ärkän myyjä, joka vetää viikonloppuna ärtyisät kännit ja mielellään aukoo päätään jossain.

Tai siis olin, kunnes tapasin ihanan, luotettavan, iloisen ja avoimesti terveluonteisen kultaisen mieheni. Vasta hänen kanssaan olen alkanut ylipäätään ymmärtää minua ja perhettämme.

Vielä on työstämistä, on totta tosiaan. Vaikeinta on minun ymmärtää tai antaa anteeksi äidilleni. Raivoni suuntauu häneen. Kysymys hänelle kuulukin, että MIKSI? Miksi jäit siihen, miksi et hoitanut asioita,miksi et eronnut? Miksi siirsit vastuun isän käytöksestä meidän lasten harteille? Miksi, stna, miksi?

Olen liki 50-v, ja tuossa 40 täytettyäni asiat vasta alkoivat nousta pintaan ja esille. Sitä ennen elämä meni kiireessä ja sumussa ja kipuillen vaan muuten vaan.

Tiedoksi vaan vittumaisten miesten kanssa puurtavat äidit; ei ne asiat jää huomaamatta, ei lapset unohda vaikka haluaiskin, ei se suojaaa lasta, että piilottelet ja yrität hyvittää asioita. Lapsiaan pitää suojella.

Mitä vuodatusta mut miksi odotitte jos sitä ei lopulta tullukkaa?

Hyvin kirjoitettu. Kummasti ei löydy kommentteja kun ei puhuta jonkun random-missukan h-raamisesta tai tempteisson aislandin missukoiden pettämisistä.

Todelliset tapahtumat ei oikein kiinnosta.

Perhehelveteissä lapsiaan pitävät naiset ei voi vastata nekään mitään. Pannaan vaan silmät kiinni.

Voi miten surullista ja kaikki alkoi pettämisestä. Olkaa pettämättä tai erotkaa ensin jos haluatte muita miehiä.

Vierailija kirjoitti:

Voi miten surullista ja kaikki alkoi pettämisestä. Olkaa pettämättä tai erotkaa ensin jos haluatte muita miehiä.

Kuvitellusta pettämisestä. Ja taas kerran olen todella iloinen että sinä et koskaan tule pääsemään parisuhteeseen harjoittamaan henkistä väkivaltaasi.

Olen todella pahoillani puolestasi. Itselläni ei tuollaista ole kokemusta, minulla ei ollut isää.

Omat traumat siitäkin.

Usean elämänhallintaoppaan lukeneena ja terapiassa tunteja istuneena, voin kertoa sinulle että on päästettävä irti isäsi hirmuvallasta ja otettava vastuu elämästäsi omiin käsiisi. Muuten tulet olemaan vihainen ja vittumainen uhri hautaan asti.

Terapeuttisi oli oikeassa, älä murehdi veljiäsi, heillä on oma elämänsä ja sinun tehtäväsi ei ole kantaa huolta aikuisista ihmisistä.

Tietenkin suutut tästä ja haukut minut. Ymmärrän sen. Sitten voitkin miettiä elämääsi. Onko ollut helpompaa syyttää kaikista vastoinkäymisistä vanhempiasi vai itseäsi?

Mene kuitenkin terapiaan. Miehesi on vahva ja ymmärtävä.anna teille kuitenkin se parisuhde. Toki siinä voi käsitellä. Sinulla on kuitenkin niin rankka lapsuus, että olisi hyvä vaan mennä sitä purkamaan myös psykologin kanssa.

Toki kaikki eivät mene.

Minulle auttoi. Kaverini on pärjännyt ite. Ei luota terapiaan, mutta enkeliterapiaan kyllä.

On niin monta erilaista tapaa. Monta oikeaa ja sopivaa.

Hienoa, että näet.

Voimia vaan.

Itsellä oli samanlaista. Hurjalta se luettuna kuulostaa. Olen ainokainen nyt. Minäkin löysin tai kohtasin sen hyvän miehen, josta olen kiitollinen. Ittellä alkoholin kanssa pelleily ja sekoiluja...onneksi loppui, Mutta tuhoavaa se on.

Voimia sinulle. Elämä on arvokas.

Toivon, että veljesi pääsevät jaloilleen. Ovatko he terapiassa?

Minulla paljon pahempi lapsuudenkoti. Silti olen opiskellut, tehnyt töitä, matksutanut, hankkinut talon, mökin, opiskellut lisää.

Kyllä itsestäkin on moni asia kiinni...

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Voi miten surullista ja kaikki alkoi pettämisestä. Olkaa pettämättä tai erotkaa ensin jos haluatte muita miehiä.

Kuvitellusta pettämisestä. Ja taas kerran olen todella iloinen että sinä et koskaan tule pääsemään parisuhteeseen harjoittamaan henkistä väkivaltaasi.

Oliko neuvoni muka sinusta väärä? Olisitko hyväksynyt pettämisen?

Mene johonkin omaelämänkerrallisen kirjoittamisen kurssille, sinulla on selvästi lahjoja! Sekin toimii terapiana. Voit saada siitä potkua kirjoittaa muutakin, ja ehkä auttaa tuotoksillasi muita saman kokeneita.

Terapeutteja on monenlaisia, ja huonojakin on. Mutta ymmärrän että useampien kokeileminen on kallista ja turhauttavaa.

Minulla on samanlainen äiti, jonka tolkuttomien mielialojen ympärillä koko elämä pyöri lapsuudessani. Isällä oli mahdollisuus lähteä ulos puuhastelemaan omiaan, lapsilla ei. Olen kalliin terapian ja muun hoidon avulla päässyt jaloilleni, mutta eniten edelleen vituttaa se, että äidilläni ei ole minkäänlaista käsitystä aiheuttamastaan tuhosta ja hän kokee edelleen olevansa uhri (kenen, se on tässä epäselvää).

Meillä minä huomasin vasta isän kuoltua että ei hän ollut se pahis minkä äiti maalasi. Äiit on narsisti ja läheisriippuvainen ja "söi" isän ulos lapsuudestamme. Meillä ei myöskään ollut ketään muuta, äiti tavallaan vangitsi meidät itseensä kiinni.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Voi miten surullista ja kaikki alkoi pettämisestä. Olkaa pettämättä tai erotkaa ensin jos haluatte muita miehiä.

Kuvitellusta pettämisestä. Ja taas kerran olen todella iloinen että sinä et koskaan tule pääsemään parisuhteeseen harjoittamaan henkistä väkivaltaasi.

Oliko neuvoni muka sinusta väärä? Olisitko hyväksynyt pettämisen?

Olisiko ap:n isän käytös mielestäsi hyväksyttävää, mikäli äiti olisi pettänyt? Mitä hän varmasti ei ollut edes tehnyt. Kuten sanottu, on onni että et ole parisuhteessa ja toivotaan että tilanne pysyy jatkossakin yhtä hyvänä.