kuinka moni myöntää että ensirakkaus ei ole unohtunut??

asiat olisi viela pahemmin jos olisi sen ensirakkauden kanssa paatynyt. mutta ei tietenkaan kannata menna naimisiin jos ei ole varma. miksi pitaisi menna naimisiin ollenkaan??

naimisiin meno tuntuu luonnollisesti lähitulevaisuudessa tämän hetkisessä suhteessa (olen niin sanotusti naimisiin menevää tyyppiä)



:)



ihmetyttää vaan että ensirakkauden korostus ei ole liioiteltua ainakaan..se tuntuu tosiaan kolahtavan monelle ihmiselle...mutta elämä ei ole täydellistä..siksi varmaan täydelliselt tuntuva ensirakkaus varmaan loppuikin..asiat oli liian hyvin

15- vuotiaana, vajaan vuoden kesti suhde, silloin tuntui hirmu pitkältä... Sen jälkeen ollut 2v suhde/avioliitto ja lapsi, 10v avoliitto ja lisää lapsia, nyt 1v ollut nykyisen kanssa. Väleissä pienempiä seukkaamisia. Että todellakin aikoja sitten unohtunut ensirakkaus, ihan eri suuntiin kasvettiin.

Itella ollu vaa 2 suhdetta.. Ensirakkaus ja nykynen jonka kans oon naimisissa ja meillä on 2 lastakin. Monesti jään miettimää eksää ja kaikkea mitä sen kans tehtii.. Tuntuu jotenki niin väärältä miestä kohtaa.. Oon monesti aatellu että mä oon ihan tyhmä ku tälläi ja että kaikki muut pääsee 100% yli.. mutta lämmittää mieltä etten oo ainut. :P

on se vaan kummallista..ja haikeaa..mutta myös hirvittävän romanttista

Minulle nimittäin ei ole. Ekaa poikaystävääni (olin 19-20) en rakastanut enkä enää näin pitkän ajan jälkeen osaa sanoa, miksi edes seurustelin hänen kanssaan. TEininä tietysti oli ihastuksia, mutta eivät ne mitään rakkauksia kai olleet.



Jos ensirakkaus oli ensimmäinen kunnon suhteeni, jossa rakkautta oikeasti oli.... en minä häntä yhtään haikaile.



Onko ketään muuta joka ei osaa sanoa kuka se ensirakkaus oli?



Minä olin yhdelle existäni ensirakkaus, ja hänestä näkee kyllä yhä yli 10 vuoden jälkeenkin, että hänelle on rankkaa törmätä minuun.

Eli olkoon.

kummittelee mielessäni vain ahdistavana muistona...



Olin silloin suhteen aikaan niin sinisilmäinen, naiivi ja liian kiltti, että kestin ihan liian pitkään ensirakkauteni oikeasti hullua, ahdistavaa, epäreilua ja pelottavaakin käytöstä.



Kaduttaa, etten tajunnut silloin jo paljon aiemmin potkaista koko tyyppiä pellolle elämästäni. Taisin saada oikeasti jonkinlaiset traumat, kun muistot tyypistä edelleen satunnaisesti ahdistaa ja oksettaa, vaikka tästä ensirakkaudesta aikaa jo 15 vuotta.

Kiva kuulla, että muillakin on samoja fiiliksiä. Itsekin naimisissä ja pari lastakin löytyy, mutta todella usein vielä mietin ensirakkauttani ja sitä tunnetta kun kaikki oli niin täydellistä ja toinen oli kuin Jumala! Nyt kaikki laimeempaa ja arkisempaa... Mutta sellaista se elämä kai on... Mistä se mahtaa johtuakaan, että ensirakkaus jättää sellaiset jäljet ihmiseen. Haluaisin oikeesti jo päästä yli, mutta tuntuu, ettei siitä koskaan pääse.

seurustelin 14-vuotiaana puolisen vuotta erään pojan kanssa ja pitkään ajattelin, että hän oli ensirakkauteni. Menihän minulla kauan päästä hänestä yli, mutta nykyään kyllä vain huvittaa tuo meidän "suhde". :D



Sen jälkeen seurustelin muutaman kuukauden erään pojan kanssa ja häntäkin ajattelin rakastavani, todellisuudessa taisin kuitenkin vain tykätä hänestä. Menetin hänelle neitsyyteni. Hänestä oli yllättävän helppo päästä yli vaikka ero tekikin aluksi kipeää. Oli ihan hyvä tyyppi kai, mutta...



Sen jälkeen seurustelin muutaman vuoden erään miehen kanssa, asuimme yhdessäkin pari vuotta. Häntä taisin kyllä ihan tosissani rakastaa, ajattelen oikeastaan, että hän oli jollain tavalla se oikeakin minulle. Rakkautta riitti mielettömästi, ehkä liikaakin kummankin osalta, mutta asiat eivät toimineet käytännössä. No, erosta on vielä sen verran vähän aikaa, että saapa nähdä, mitä mieltä olen muutaman vuoden päästä. =)



Tällä hetkellä tapailen erästä miestä, joka vaikuttaa niin kovin turvalliselta ja ehkä jopa liiankin hyvältä, vielä en ainakaan ole kokenut mitään tunteiden kuohuntaa hänen kanssaan. Pidän hänestä. Hiljaa hyvää tulee?



No jaa, tällä hetkellä siis ajattelen, että ensirakkauteni oli tuo "kolmas rakkauteni" ja hän on ainoa, jota tällä hetkellä muistelen haikeudella, mutta se voi tosiaan johtua ihan siitä, että erosta on vielä hyvin vähän aikaa.

No ei tietenkään ole unohtunut! Olen hänen kanssaan naimisissa. :) Ensimmäinen, ainoa rakkauteni.

Apua, mulla ei ole ollut ensirakkautta. Olisiko pitänyt olla?

Miksi olisi pitänytkään. Ollaan edelleen tekemisissä ja tunnen myös hyvin hänen vaimonsa.



Joskus mietin, että mitähän meidänkin elämä olisi jos olisimme vain jatkaneet yhdessä. Oltiin NIIN nuoria vielä silloin. Hyviä lämpimiä muistoja, ja vaikka ero ei ollutkaan mikään paras mahdollinen niin olen iloinen että aika on parantanut ne haavat ja ollaan yhä tekemisissä.

Joskus minulla on lapsellinen fantasia, jossa tapaan ensirakkauteni sattumalta joskus yhdeksänkymppisenä :-)



Olemme kummatkin leskiä ja vietämme viimeiset kymmenen vuotta onnellisesti yhdessä :-)

kaiken täyttävää rakkauden tunnetta joka kesti useamman vuoden enkä kaivannut elämääni mitään muuta kuin hänet.



Nykyinen arki on hyvää mutta sydän haikailee suuria kuohuja.

Jos menee oikean ihmisen kanssa niin ehkä puhkeaa kukkaan. Jos valitsee väärän ihmisen, niin saattaa muutua vaikka hirviöksi. Vai ovatko ne jotkut mt-ongelmat mitkä tulevat vuosin mittaan pintaan.



Tämänkin jutun nimi voisi olla "kolmas pyörä". Ei ole koskaan päättynyt.



Niin monimutkaista, että en jaksa tässä kirjoittaa.

Kaikissa oli jotain hyvää, vaikka kaksi olikin aika sairaita suhteita. Mutta tietyllä tapaa eka oli niin viatonta ja vaikka tiedän, etten olisi ollut onnellinen lopullisesti siinä suhteessa, niin silti tavallaan ikävöin häntä ihmisenä. Myös muista miehistäni kaipaan niitä hyviä asioita.



Olen nykyään onnellinen perheeni kanssa, mieheni on turvallinen ja vakaa. Mutta ehkä kaipaan edellisistä miehistäni sitä tietynlaista jännitystä, vaikka sen kääntöpuoli onkin ollut varsinkin parissa suhteessa sairas. Mutta onnekseni olen ne suhteet saanut elää, osaan arvostaa nykyistä miestäni ja perhettä hänen kanssaan. Noiden aikaisempien kanssa mulla ei ollut lapsia.

Kaipasin siihen asti, kunnes muutama vuosi sitten löysin hänet Facebookista ja huomasin, että hän ajautunut huonoille teille. (huumeiden käyttäjä) En paljoa sen jälkeen ole kaivannut, enkä ymmärrä mitä niin järkyttävää hänen elämässään on voinut tapahtua, että käynyt noin. (Hän oli hyväosainen, hyvästä perheestä ja oloista.)

Toki muistelen välillä niitä vanhoja hyviä aikoja.

en todellakaan kaipaa. Joskus muistelen mutta silloinkin vain todetakseni että oltiin kaksi niin erilaista ihmistä kuin voi olla. Ero oli ainakin minulle helpotus kun pääsi olemaan oma itsensä eikä tarvinnut tehdä kompromissia kompromissin perään miellyttääkseen toista.



Saanko ap kysyä: miksi erositte?

Itsellä ensirakkaus tuli vastaan 15 kesäsenä kun muutin uudelle paikkakunnalle. Se oli molempien osalta "rakkautta ensi silmäyksellä". Oltiin jonkun aikaa yhdessä ja erottiin. Sen jälkeen yritettiin olla kavereita muttei onnistunut kun molemmat mustasukkaisia toisistaan ja päädyttiin sänkyyn liian usein. Meni vuosia vältellen toisiamme vaikka ystäviä oli yhteisiä kunnes välit lämpeni niin että yritimme taas tulla toimeen. Samaan sänkyyn taas päädyttiin joka kerta kun vietettiin aikaa joten taas välit poikki. Todisti etten itse ole enkä koskaan tule pääsemään yli hänestä. Muut jutut eivät ole tuntuneet samalta mutt olen huomannut pärjääväni todella hyvin yksinki ja jos joku minulle on tarkoitettu niin tulee ajallaan. Sen kanssa on vain opittava elämään että tuo mies omistaa osan ajatuksistani osan. Ensi rakkaus ei ole se kenen kanssa seurustelee vaan se ihminen kenet tulee lopun elämän muistamaan.