Lue keskustelun säännöt.
puolison aikaisemmat lapset
12.01.2006 |
En tiedä onko tämä oikea paikka tälläisille ajatuksille (vai onko sellaista paikkaa?) mutta asia on painanut mieltäni jo kauan, joten haluan saada jotain ulos. Tiedän tämän olevan aihe, josta ei saisi puhua, mutta jos on tunteita on oltava myös oikeus kertoa.
Puolison lapsista siis. En koskaan villeimmissä ajatuksissanikaan olisi kuvitellut aloittavani suhdetta mieheen jolla jo on lapsia. Mutta niin kävi, kun epätoivoinen rakkaus ei antanut periksi. Oli valittava koko paketti tai ei mitään ja ajattelin rakkaudesta mieheen selviytyväni koko paketista (johon kuuluu luonnollisesti myös lasten äiti). Nyt ollaan naimisissa ja odotetaan ensimmäistä yhteistä lasta. Miehen lapset asuvat meillä ja äidillään vuoroviikoin, sillä eivät päässeet muunlaiseen yhteisymmärrykseen asiasta. Odotettavissa on kuitenkin oikeustaistelu siitä kummalle lapset lopulta jäävät.
Kaikkea olen seurannut sivusta miestäni tukien ja hänen mielipiteitään peesaten, vaikka enenevissä määrin omat ajatukseni ovat aivan muuta. Suurin ongelma kohdallani on hänen vanhempi lapsensa. Jota en voi sietää. Lapsi on kahdeksan vuotias ja täysin vastoin omia periaatteitani kasvatettu (enimmäkseen äitinsä kasvattama). Hän on hyvin riippuvainen aikuisista, varsinkin aikuisista naisista. Enkä voi suoraan sanoen sietää hänen takertumistaan minuun. Pelkkä lapsen läheisyys saa karvani nousemaan ja inhon tunteen kulkemaan läpi kehon. Ja hän on lähellä koko ajan. Nykyään pyrin mahdollisimman paljon vetäytyä omiin oloihini lasten ollessa meillä, sillä edes pienemmän lapsen kanssa en voi leikkiä isomman tunkematta heti mukaan. Joskus vielä jaksan käyttäytyä kuten aikuisen kuuluu, mutta nämä inhon tunteet ovat ottaneet vallan minussa. Enkä edes itse ymmärrä miten pieni lapsi voi herättää minussa näin vastenmiellisiä tunteita!! Ja uskokaa tai älkää en ihan kaikkein pahimpia tuntemuksiani edes kehtaa kirjoittaa.
Tiedän kyllä itse valinneeni tämän tien, mutta sen alussa en voinut arvata miten hankalaksi suhteeni tähän lapseen käy, sillä aluksi kaikki meni hyvin. Eikä asiaa paranna se, että mitä enemmän hän huomaa minun etääntyvän, sitä suuremmalla innolla hän yrittää lähestyä!
Miehelleni en ole uskaltanut puhua asiasta, sillä se loukkaisi häntä. En ole uskaltanut puhua tästä kenellekään, sillä ei ole yleisesti hyväksyttyä inhota lasta, varsinkaan tällaisessa tilanteessa.
En uskalla toivo että kukaan muu olisi samanlaisessa tilanteessa, ja olen varautunut kauheaa haukkuvyöryyn asian tiimoilta, mutta tulipa nyt avauduttua.
Ps En ole läpeensä paha ihminen kuitenkaan, sillä on paljon lapsia (esim. mieheni toinen lapsi, jota voin sanoa rakastavani) joiden kanssa tulen erinomaisesti toimeen. Ja omaa tulevaani jumaloin jo nyt.
Kommentit (30)
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Kaikki eivät tule toimeen kaikkien kanssa ja myös lapsi voi persoonana tuntua vastenmieliseltä. Kokemusta on. Menepäs: www.uusperheellisten liitto.fi. Tänne on turha kirjoitella, saat vaan kommentteja tyyliin " oisit miettinyt" tai " lapsi on syytön eikä lasta voi vihata" .Kukaan ei voi ymmärtää ko. tilannetta, jos ei itse ole ollut samassa tilanteessa, viisastelut sikseen.
T: kohtalotoverisi
Kiitos muillekin jotka ette heti suoralta kädeltä tuominneet. Arvasin aiheen herättävän negatiivisia tunteita, mutta olen iloisesti yllättynyt näistä hyvistäkin! Taidan siirtyä " omieni" pariin toisille sivuille.
Kolmoselle vielä, että olen kyllä pohtinut kaikkia mahdollisia syitä näihin tunteisiin, mutta ilmeisesti maalaisjärki ei enää tehoa..
Haluaa olla lähellä ja hakee suojaa. Hän ei sille tarpeelleen mitään voi. Lapset ovat erilaisia. Ansaitseeko hän mielestäsi rangaistuksen kun hakeutuu vierellesi ja mukaan leikkeihin?
Toivon sydämestäni että käyt läpi omat ongelmasi ettet vain lastaa ahdistuksiasi tämän pienen lapsen niskaan.
ilkeä, kuriton tms vaan pelkkä olemus ärsyttää ja se että lapsi kaipaa aikuista. Säälin lapsiparkaa ja oiekastaan koko perhettänne, ei tuo ole onnellien ja tasapainoinen perhe.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Ei puhu oma-aloitteisesti mitään ikinä, kysellessä vastaa 1-2 sanan lauseita. Lapsella pitkäaikaissairaus joka vaatii paljon hoitoa ja itse lapsi ei siitä ota vastuuta millään tavalla. Äitinsä toteaa vain " että se nyt on vähän tuollainen, ei sitä kiinnosta" . Minua taas huolestuttaa miten käy kun lapsi kasvaa ja hoito siirtyy hänelle itselleen. Nyt on 10-vuotias.
Kaikesta yrittää päästä helpolla ja olla mahdollisimman huomaamattomana esim. kun jotain hajonnut ja se hänen tekosiaan. Ei pysty oma-aloitteisesti tulla kertomaan tuollaisista vaan jättää tavaran paikoilleen.
Olen nyt elänyt tässä tilanteessa 7-vuoden ajan eikä muutosta ole näkyvissä. Onneksi enää 8-vuotta aikuisikään. Lapsi asuu äidillään ja on meillä viikonloppuisin ja lomilla.
Eli vaikka toki alussa on väsynyt jne, niin myöhemmin oppii ymmärtämään lasta paremmin ja tuntee jotenkin olonsa varmemmaksi myös omasta perheestään. Sitten kun vanhemmista lapsista on vielä seuraa nuoremmille, niin koet heidät myös hyödyllisinä. Samoin omasi oppii matkimalla vanhempia lapsia.
Toivottavasti helpottaa, itselläni oli melkein vastaava tilanne, nyt tosin se suhde on ohi. Mutta uusperheellisen ero se vasta hankala onkin, joten toivottavasti jakstte yhdessä!
Itselläni pahimmat vihantunteet ovat edelleen tätä ilkeää ex:n ensimmäistä puolisoa kohtaan. En voi koskaan unohtaa hänen nimittelyjään ja ilkeyttään. Ja niistä tunteista sai varmasti osansa väkisinkin tämä lapsi.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
7-vuotta takana yritystä jutella lapselle, olla kiinnostunut hänen elämästään, ym. Kuinka kauan tätä pitää jatkaa mielestäsi..? Lapsi ei puhu myöskään isälleen, ei isän puolen sukulaisille kuin kysyttäessä. Ilmeisesti ei myöskään äidilleen. Kaikki on vaan alusta alkaen minulle jankuttaneet että on ujo, jne. Minusta hänen tunne-elämänsä on pahasti häiriintynyt, mutta minua vain pidetään ilkeänä äitipuolena.
Alku vuodet jaksoin puhua asiasta ympäriinsä, nyt en enää jaksa, odottelen vain muiden mukana millainen lapsesta kehittyy ja toivon parasta. On äärimmäisen vaikeaa välittää lapsesta jolta ei saa vastakaikua millään tavalla, varsinkin kun se ei ole biologinen.
12
meidän tilanne: miehellä oli 2 lasta, mulla 3 kun tavattiin. Hänen vanhin oli silloin melkein 7v (nyt jo kohta 15) enkä IKINÄ tullut toimeen hänen kanssaan. Otti mua aivoihin jatkuvasti, ja hän tietysti siinä iässä ei hyväksynyt muakaan noin vain (mun vanhin silloin 5 eikä hänkään tykännyt hirveesti miehestä), yritti aina saada johonkin lupaa isältään ennen kun minä ehdin puuttua asiaan, roikkui isässään kiinni jatkuvasti ja koko ajan äänessä. Meille syntyi yhteinen lapsi 2v sitten ja NAPS, kaikki on muuttunut (no, kai se ikäkin tekee osansa) - me tullaan toimeen hyvin ja hän kuuntelee ja kunnioittaa mua aivan eri lailla, soittaa jopa mulle jos esim voi tulla tänne jne, hoitaa pikkuista jos on tarve ja on aivan rakastunut pikkusiskoonsa (niin kun kaikki isot lapset) ja meillä menne fine...
Joku joskus sanoo että kestää lapsille niin monta vuotta hyväksyä sitä uutta naista/miestä kun sillä lapsella on ikää kun tapaa uuden naisen/miehen ja meillä ainakin pitää paikkaansa. Tsemppiä teille, uusperheen polku ei ole IKINÄ helppoa, enkä usko että ikinä voi rakastaa toisen lapsia niin kuin omia.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Ei ole helpottanut tilannettamme, vaikka yhteinen ihanasti " väkisin" mieheni lasta halailee ja pussailee.
12
Myönnän nykyisin ajattelevani että voin sitten todeta tulevaisuudessa " mitä minä sanoin"
12
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Noin minäkin luulen. On vain vuorotellen " säilytyksessä" toiseten luona. Meidän vaan vaikea vaikuttaa mihinkään, kun asuu äidillään suurimman osan kuukaudesta. Meille ei anna lapsen muuttaa, nythän hän saa suhteellisen paljon korvauksia lapsen hoidosta kuukausittain:
Lapsilisä: n. 130e
Elatusmaksu: 140e
Hoitoraha: yli 300e
Voin kuvitella tilanteen kun tukien maksu loppuu...
12
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Mutta ihmettelen yleensä, miksi lasten perheet hajotetaan välillä ihan liian helposti? Ei ole mielestäni " tervettä" että eletään kuin siat pellossa ja on lapsia yhden sun toisen kanssa eikä lapsella säilytetä kotia missä olis oma isä ja äiti. Jos vois pikkusen aikaa katella ennen kuin alkaa kenenkään kanssa seurustelemaan ja tekee suhteen eteen töitä lopun elämää, eikä edes mieti muita vaihtoehtoja!
Olemme siskoni kanssa paljon tekemisissä ja tulen hyvin toimeen hänen 2 muun lapsen kanssa. Kun menin katsomaan sairaalaan vastasynnyttänyttä siskoani ja vauvaa, heti vauvan nähdessäni tuli mieleeni ensimmäiset negatiiviset tunteet tätä lasta kohtaan.
Mielestäni kaikki vauvat on tosi ihania, mutta tämä lapsi teki siihen asiaan poikkeuksen.
Ollessani päiväkodissa töissä, oli siellä osa lapsista kivoja ja osa ärsyttäviä, ei kaikista voi pitää. Enhän pidä kaikista aikuisistakaan.
Ei siinä etävanhempi pysty vaikuttamaan paljoa, jos tapaa lasta joka toinen viikonloppu. En vain ymmärrä miksi äidit väkisin haluavat lapset, jos ei oikeasti kiinnosta niistä huolehtia. Antaisivat sitten isän luokse ne asumaan.
Lähivanhempi-äiti
ongelmasi on tämä miehesi exä jota et voi jostain syystä sietää. Sanoit että lapset asuvat vuoroviikoin vanhemmillaan ja silti sanoit että on vain äitinsä kasvattama.... Tarkoitat varmaan että hän muistuttaa äitiään ja siksi hän käy itsetuntosi päälle ja sinun tulee inhota häntä.
Olet vain säälittävän surkea ihminen jonka pitäisi kasvaa aikuiseksi.
Vituttaa kaltaisesi ihmiset. Ja kyllä vain: olen akateeminen, fiksu ihminen, vaikka kiroilenkin tässä tekstissä ja tasoltani varsin korkeaa luokkaa.
T: ei ap
En usko sinun oikeasti vihaavan pientä lasta. Ehkä vihaat sitä, että miehelläsi on aikasempi elämä, lapsia, ex-vaimo jne., tai olet turhautunut, koska miehesi jättää lapsensa liikaa sinun niskoillesi, who knows. Joku taustalla vaikuttava tuntemus johtaa tuohon vihaan, ei itse lapsi. Pitäisi yrittää siis päästä kiinni niihin peimmäisiin tunteisiin, luulen minä.
T: Äitipuoli minäkin