Mies aiheutti vahingossa/huolimattomuuttaan lapsemme kuoleman -

Lapsen kuolema on melkein pahinta, mitä voi vaan sattua.
Toipuminen kestää kauan, useita vuosia.
Sen tulee muistamaan loppu elämänsä.
Tuntuu, että on väärin lasta kohtaan yrittää unohtaa kuolema, mutta elämä jatkuu ja lapsesi on aina elävänä muistoissasi.
En osaa auttaa sinua, mutta toivon, että kirjoitukseni auttoi eden vähän sinua toipumaan surustasi! Siunausta sinulle ja perheellesi!~

Olisin eronnut jo ajat sitten tai vaihtoehtona monivuotinen perheterapia- anikaa kelata - tarvitsettte läheteeseen psykiatrin lausunnon- voimia ja mene ihmeessä vertaistukiryhmään

Suosittelen sekä pari- että yksilöterapiaa.

Miten miehesi suhtautuu tapahtuneeseen?

[quote author="Vierailija" time="05.12.2013 klo 16:02"]

Miten miehesi suhtautuu tapahtuneeseen?

[/quote]

Tunteellahan se suhtautuu, edelleen, siis syyttää itseään ja on ollut ihan itsemurhan partaalla "koko ajan" - tämäkin on asia, minkä koen niin, että mun on ollu "pakko" olla/esittää vahvempaa kuin olenkaan. Ihmisraunioita me ollaan molemmat. Jotka ei osaa enää kommunikoida keskenään. Yksilöterapioissa on käyty molemmat, yhteiseen ei oo kumpikaan halunnut :o

Kai se jo kertoo jotain.

Mitä tapahtui?

Anteeksi, mutta mitä tapahtui?

Varmasti aivan kamala tilanne, en usko että tuosta voi omin avuin päästä yli. Mutta niin, miten miehesi suhtautuu asiaan, oletteko käsitelleet tapahtunutta yhdessä tarpeeksi, tietääkö mies mitä ajattelet?

Ja miten ne muut lapset, minkä ikäisiä, miten ovat toipuneet sisaruksen kuolemasta? Pystyvätkö kestämään vielä vanhempien avioeron? Enkä nyt tarkoita, että lasten takia pitäisi pysyä yhdessä, mutta ettei tulisi liikaa traumaattisia kokemuksia lyhyelle aikaa..

Hakisit ensin kunnolla apua ennen kuin teet isoja päätöksiä. Ihminen saattaa tehdä harkitsemattomia päätöksiä suruissaan/vihoissaan. Ja vaikka eroaisittekin, nuo tunteet pitää silti käsitellä etteivät ne jää kalvamaan loppuelämäksesi ja tee sinusta katkeroitunutta ihmistä joka elää menneessä.

Voimia matkalle <3

Voi, tuntuu pahalta molempien puolesta. Molemmat kärsitte yhtä paljon. Olisikohan kirkolla tarjota jotain sururyhmää?

Minkälaisen tuomion hän sai siitä, selvisikö sakoilla?

Mitä tapahtui, jos saa kysyä? Ehkä se terapia auttaisi nyt taas käsittelemään ne vihan tunteet ja sitä kautta pääsisi asiassa hiukan eteenpäin. Vihan kanssa on kamala elää mutta nekin tunteet täytyy silti läpi käydä että tilalle voi tulla jotain muuta..

En kyllä osaa auttaa:( vaikeita asioita...

Suosittelen tosiaan terapiaa. Jos vahingosta oli kyse, tällä kertaa aivan kamalasta vahingosta, on tuska myöskin sen aiheuttajalla mieletön. Vielä enemmän se hajottaa jos toiselta tulee syytökset päälle, aivan eri asia olisi tahallinen kuolemantuottamus. Olkaa yhtä, tukekaa toinen toisianne ja lapsianne eli ennenkaikkea selvitkää yhdessä asiasta. Vaikka suru koskee molempia, uskon että miehelläsi sen on moninkertainen koska "hän sen aiheutti". Todella paljon voimia <3

Sori nyt, mutta kuulostaa katkeroituneen ihmisen vuodatukselta. Ettei vaan olisi nyt kyseessä joku väkisin väännetty "huolimattomuus", jonka varjolla äitykki saa jonkun syyllisen lapsensa kuolemaan. Eiköhän se suurin suru ja kärsimys tuossa kuviossa ole isällä. Suosittelisin teille kyllä eroa, ihan molempien kannalta.

Ei saanut mitään tuomiota, koska juridisessa mielessä tilanne/huolimattomuus ei ollut niin "paha".

Eikä siinä mitään, en minä mitään yhteiskunnan määräämää rangaistusta ole miehelle ollut vaillakaan, tiedän 100-varmasti että se oli vahinko ja mies on siitä kärsinyt jo enemmän kuin mikään kenenkään langettama sakko-tai vankeusrangaistus vois aiheuttaa.

Tunnistamisen pelossa en halua kertoa tapauksen yksityiskohtia tarkemmin. Mutta tää on ainoa paikka jossa voin myöntää "ääneen" että sen sortin inhimillisiä erehdyksiä joka tähänmeidän  tragediaan johti, oon ite tehny väsyneenä pahempiakin kuin mieheni silloin. Ja se on pahinta - kun minä näen toisen kärsimyksen ja tiedän miten vahinko se oli, tiedän miten oisin ite voinut toimia yhtä lailla silloin ja tyhmemminkin, silti minä vihaan ja inhoan ja syytän ja olen katkera, koska olen vaan niiin loukaatu ja satuettu ja syyllinen siksi koska minun rakas lapseni on poissa. Elämälle minä kai vaan olen vihainen. Sattuu, sattuu niin helvetin paljon. Yhä vaan enemmän nyt kun aikaa kuluu ja lääkitystäni on vähennetty (ihan tokkurassa "toimin" robottina ne eka vuodet). Sisarukset ovat/olleet niin pieniä, ettei niiden kans ole "tarvinnut" sen kummemmin työstää isosisaruksen kuolemaa, onneksi.

Ap, ensinnäkin haluan sanoa, että olen hyvin pahoillanne puolestanne.

Analysoit tilannetta tosi hyvin. Elämälle sinä olet vihainen, et miehellesi. Olen sama mieltä aiempien kirjoittajien kanssa, että kannattaa hankkia ammattiapua. Varmaan olette purkaneet tuntoja myös muiden lapsensa menettäneiden kanssa? Jos ette, niin vertaistuki auttaa myös. 

Olette perheenä kokeneet suuren menetyksen. Vaikka ero tuntuu ajatuksena helpottavalta, olisiko se kuitenkaan sitä, vai vaan lisää menetyksiä? 

Otan osaa teidän perheen suureen suruun. <3

Aikaa ja tahtoa se vaatii, jos haluaa päästä katkeruudesta eroon. Ennenkaikkea sitä tahtoa!

Komppaan kolmeatoista. Eroaminen voisi tuntua helpottavalta, mutta eihän se lasta toisi takaisin kuitenkaan. Ehkä asia on vaan niin vaikea, että sen käsitteleminenkin on tosi vaikeaa ja siksi jotenkin "välttelette" toisianne (siis tuo kun ette halua mennä yhdessä terapiaan), mutta ei se asia katoaisi eroamalla kuitenkaan.

Voimia.

On hyvä, että ap rohkeasti esittää vaikean asian tunnetusti haastavalla av-palstalla. 

Av-palstalla saa avun mm. näihin katkeruuden tunteisiin. Kirjoitusasukin on tällä kertaa kohdillaan.

En ole niin viisas, että voisin neuvoa teitä tuossa kuolemantuottamusjutussa mutta ajattelisin jos on muitakin lapsia niin sitten on kyllä arjen voitettava! Tapahtuma on hirveä mutta jos mies ei tahallaan aiheuttanut tekoa niin eikö muiden lasten elämä paina tarpeeksi paljon siinä vaa´assa? Joutuvatko hekin maksumiehiksi?

Myötä ja vastamäessä -eikö niin ja se anteeksianto ainakin jossain määrin, jotta jaksatte olla vanhempia muille sisaruksille.

Kun kirjoitin tätä yritin itse miettiä vastaavaa omalle kohdalle miten toimisin. Mieleeni tuli ajatus, että jos mitään en mahda tapahtuneelle niin surisin valtavasti vaikkakin jokaikinen pv ehkä hiukkasen toipuisin etten menettäisi perhettäni. Haleja!

Vahinkoja sattuu kaikille. Joskus niiden seuraukset vain sitten on tällaiset. En usko että kukaan voisi tilanteessasi olla tuntematta noin mitä tunnet. Nuo tunteet on luonnollisia. Silti, vaikka se oli vahinko, eikä vahingolle voi mitään. Ei noita tunteita voi estää tulemasta.

Jotenkin niistä kuitenkin täytyy päästä eteen päin. Jos ne yrittää vaientaa, ne todennäköisesti vain voimistuvat. Sanoisin että tunne mitä tunnet, mutta jatka järkeilemistä jota nytkin teet. Jossain vaiheessa alat itsekkin uskomaan sydämessäsi sen, että se oli vahinko, eikä siihen ole syyllistä. Järjellä ajateltuna jo sen ymmärrätkin, ne on vain nuo tunteet jotka ei taivu järjen mukaan.

Uskon että te olette miehesi kanssa paras tuki toisillenne. Menetys on yhteinen. Teidän vain täytyy löytää toisenne uudelleen. Ehkä jonain päivänä te voitte yhdessä muistella lasta, ilman katkeruutta. Miehesi on se jonka kanssa olet tuon lapsen saanut ja hänen kasvuaan seurannut. Hänen kanssaan sitä aikaa on mahdollista myös muistella. Mielestäni sinun kannattaa ehdottomasti yrittää korjata välit mieheesi.

Saitteko muuten silloin heti tapahtuman jälkeen kriisiapua. Jotenkin olen lukevinani rivien välistä, että sitä ei ollut tarjolla tai ette osanneet pyytää sitä tai ottaa sitä vastaan. Välittömästi traagisen tapauksen jälkeen ihmiset ovat usein niin sekaisin, etteivät pysty ottamaan apua vastaan. Mutta ei ole vieläkään liian myöhäistä. Menkää molemmat keskustelemaan ja purkamaan tuskaanne. Älkää tehkö vielä mitään tulevaisuuteen ulottuvia ratkaisuja, vaan antakaa toisillenne mahdollisuus eheytyä ja löytää takaisin toistenne luo. Teillä on kertomasi mukaan muitakin lapsia, jotka tarvitsevat isää sekä äitiä. Tapahtunutta ei saa tapahtumattomaksi, mutta anteeksianto ja uusi alku on aina mahdollinen. Pyrkikää siihen, itsenne ja lastenne takia.