Mies aiheutti vahingossa/huolimattomuuttaan lapsemme kuoleman -

Kiitos, kiitos teille vastauksista. On tosi viisaita sanoja niin monella kyllä, ja silti ne sattuu, sattuu liki niin paljon kuin viimeksi avioeroa miettiessä kun teki mieli vaan taas huutaa ja repiä hiuksiaan ja purra käsiään jotta se tuska edes hetkeksi helpottaisi.

Ei me olla saatu mitään kriisiapua lapsen kuoleman jälkeen, tahoillamme sittemmin käyty juttelemassa kyllä.

Minä en ikinä uskonut, että oman lapsen menetys voisi sattua näin paljon. Oikeasti näin paljon, että sitä luulee sekoavansa, vaikka on muitakin lapsia, ja kaikki muutkin asiat elämässä muka oikein kohdillaan x/

On aivan luonnollista, että tällaista prosessoidaan vuosia. Yli ei pääse koskaan, eikä tarvitse, mutta voi päästä tilanteeseen, että kykenee nauttimaan elämästä, myös yhdessä. Ja se on kyllä sanottava, että aivan riippumatta muiden lastenne iästä, kyllä tällainen on vaikuttanut ja vaikuttaa heihin. Perheterapiaa suosittelen.

Minusta ap:n pitäisi tehdä asialle jotain, jos vuosien päästä tuollainen katkeruus on mielessä. Hae apua ja ala elää eteenpäin. Teet todella suuren karhunpalveluksen lapsillesi, itsellesi ja miehellesi, jos jatkat tuota rataa.

Itseltänikin on lapsi kuollut, joten minulla on jonkinlaista perspektiiviä asiaan. Meidän tapauksestamme on kaksi ja puoli vuotta, ja olen tietoisesti päättänyt antaa kaikille asiaan vaikuttaneille osapuolille anteeksi. Muuten en olisi voinut enää elää. Elämän on kaikesta huolimatta jatkuttava. Lääkkeillä tunteiden  turruttaminen siirtää niitä vain eteenpäin.

13 jatkaa vielä... Onko sinulla ap mitään kanavaa, millä purkaa kaikkea pahaa oloa, vihaa, surua, tuskaa? Sen puhumisen lisäksi, anna sen kaiken tulla ulos, mikä nyt on sinulle luonteva tapa: kirjoittamalla, piirtämällä, maalaamalla, soittamalla. Kirjoita kirje miehellesi, niin kuin kerroit asiasta täällä. Kerro, miltä sinusta tuntuu, mitä ajattelet. Sinun ei tarvitse antaa sitä kirjettä miehellesi, voit vaikka lopuksi polttaa sen, mutta anna niiden tunteiden tulla ulos, kaikkien kiellettyjenkin. Äitinä saatat tavallaan tuntea syyllisyyttä siitäkin, että jollain tasolla ymmärrät miestäsi ja siitä, että itsellesi olisi voinut käydä samoin. Se on ihan normaalia ja sallittua. Kirjoituksistasi jäi kuva, ettette ehkä voineet tai jaksaneet käsitellä asiaa tuoreeltaan, vaan menitte lääkkeiden voimalla eteenpäin. Sekin on ymmärrettävää ja hyväksyttävää. Mutta kaikki padotut tunteet ovat ihmisessä, kunnes ne on käsitelty. Se patojen avaaminen on järkyttävän vaikeaa ja sattuu tolkuttomasti, mutta jossain välissä se on tehtävä, jotta pääsee elämässä eteenpäin.

Paljon voimia sinulle ja miehellesi, erikseen ja yhdessä.

Osanottoni. Vaikea lapsen menetyksestä on selviytyä niin ettei ainakaan käydä avioeron partaalla, ja jos sinulla on tunne että mies on syyllinen, niin vielä  vaikeampaa..... En osaa yhtään asettua asemaasi, mutta silti olen sitä mieltä että yrittäkää pysyä yhdessä jos se suinkin on mahdollista ja ottakaa vastaan kaikki apu mitä voitte saada. Tietenkin ero on parempi kuin se vaihtoehto että te tekisitte toistenne olosta ja elämisestä entistäkin vaikeampaa, mutta toisaalta, jos ero tulee niin sehän on yksi menetys lisää..?

Siunausta sinulle ja miehellesi, rukoilen puolestanne.

Muistan tapauksen, jossa lapsi unohtui kuumaan autoon isän työpäivän ajaksi. Unohtui jättää vauva hoitoon päiväkotiin aamulla... En tiedä, onko kyse tästä tapauksesta, mutta jos ei, niin ainakin kuulostaa vastaavalta huolimattomuudelta. Ihminen on erehtyväinen. Ja joskus erehtymisen taakka on liian raskas kantaa.

Olen pahoillani puolestanne :(

Olen itse miettinyt että mitä jos minä itse aiheuttaisin lapsen kuoleman, miten voisin koskaan antaa itselleni anteeksi, ja miten vaikeaa olisi kestää miehen ja muiden läheisten suru ja ehkä rivien välistä luettavat tahattomatkin syytökset, muiden lasten takia ehkä en tekisi itsemurhaa, mutta kyllä sitä miettisin varmasti joka päivä.

Kyllä teidän on pakko mennä pariterapiaan, ja oikeasti käsitellä yhdessä molempien negatiiviset tunteet, suru, viha ym. onhan tuollainen todella epäreilua teidän koko perhettä kohtaan. Ja vertaistuen etsiminen varmasti auttaisi. Monta kertaa kun luen lehdestä että pieni lapsi on jäänyt kotipihassa auton/traktorin alle tms. mietin sitä että miten kauheaa tuo on kaikille, vielä pahempaa kuin että lapsi olisi vaikka sairastunut ja kuollut, tai juossut autotielle ja vieras ihminen ajanut päälle.

Isäni veli kuoli 14 vuotiaana, ja luulen että se on aiheuttanut trauman kaikille sisaruksille, siihen aikaan kun ei mitään terapiaa ollut kenellekään, heidän isänsä oli kovia kokenut jo lapsena itsekin, eikä puhunut mitään, äiti puhui taas liikaakin, oli hyvin katkera ihminen ja mäkätti kaikesta miehelleen lasten kuullen. Isäni on alkoholisti, hän oli ainoa poika joka jäi henkiin, eli isoveli kuoli joka oli kaikessa hyvä, pärjäsi koulussa ym. ja pikkuveli jonka piti yrittää paikata perheen pojan paikka, ei tuntenut koskaan yltävänsä sille tasolle millä isoveli oli ollut, miten sitä voi kilpailla kuolleen veljen kanssa. Myös sisaret ovat kaikki jollain tavalla henkisesti "kieroutuneita" vanhin sisko taisi ottaa lääkkeillä hengen itseltään, hänen ainoa poikansa meni huumeisiin. Nuorin sisko kirjoittaa kirjoja, ja juonenkäänteet on aika outoja ja kummallisia. Kaksi keskimmäistä siskoa ovat kaksosia, mutta eivät ole olleet vuosiin puheväleissä, toinen varsinkin on katkera ja kateellinen siskolleen, ja väittää että sisko on aina ollut hänelle kateellinen. Todella surullinen perhe kaikin tavoin, ja luulen että suurin osa vaikeuksista sai alkunsa juuri siitä kun yksi lapsista kuoli.

[quote author="Vierailija" time="05.12.2013 klo 17:37"]

Muistan tapauksen, jossa lapsi unohtui kuumaan autoon isän työpäivän ajaksi. Unohtui jättää vauva hoitoon päiväkotiin aamulla... En tiedä, onko kyse tästä tapauksesta, mutta jos ei, niin ainakin kuulostaa vastaavalta huolimattomuudelta. Ihminen on erehtyväinen. Ja joskus erehtymisen taakka on liian raskas kantaa.

Olen pahoillani puolestanne :(

[/quote]

Eiks tää ollut ulkomailla? Vai onko Suomessakin sattunut? Mulle taas tuli mieleen se tapaus, jossa isä ajoi traktorilla vahingossa kaksivuotiaan ylitse. Se oli Suomessa. Kamala vahinko! Mietin silloin, että tuosta ei ihminen voi toipua ikinä.

Voimia ap:lle!

Mielestäni tämä ei kuitenkaan ole sopiva keskustelu arvuutella, mikä näistä surullisista tapahtumista tämä on ollut. Kunnioittakaa APn yksityisyyttä älkääkä arvuutelko mitä tapahtui, koska hän ei halunnut kertoa tätä, ymmärrettävästä syystä. Hän pyysi apua ja neuvoa, joten, jos pysymme siinä. Voimia AP, itse en edes ala neuvomaan, koska en osaa enkä halua sanoa mitään sellaiseen mihin en vain tiedä mitään neuvoa.

Todella kamalalta tuntuisi kokea vastaavanlainen tapahtuma. Olen minäkin miettinyt miten oman lapsen kuolemasta selviäisi saatikaa siitä, että kuolema olisi vanhemman tai sisaruksen aiheuttama. Mielestäni ei ole kuin kaksi vaihtoehtoa: ero tai anteeksianto. Kysy itseltäsi, miksi et voisi antaa miehellesi anteeksi? Kaikille tosiaan sattuu vahinkoja ja se olisi voinut sattua itsellesikin, kuten sanoit. Luuletko, että kuollut lapsesi olisi toivonut, että isä on itsemurhan partaalla ja äiti on jättämässä hänet? Ja ihan varmasti teidän muut lapset kärsivät teidän tulehtuneista väleistä. Eli heidänkin takiaan sinun pitää tehdä päätös: anteeksianto tai ero. Ja sitten vielä: kun sinun aikasi tulee ja saat miettiä elettyä elämääsi, mihin ratkaisuun luulet olevasi tyytyväinen? Jos päädyt anteeksiannon mahdollisuuteen, menisin teinä kyllä sinne pariterapiaan. Siellä voitte turvallisesti kertoa toisillenne ajatuksianne ja tuntemuksianne. Pöytä on putsattava ennen anteeksiantoa.

Voimia teille!

Tapahtuneelle ei enää voi mitään joten eteen päin on mentävä. Keskittykää olemassa oleviin lapsiin ja eläkää ja nauttikaa. Koskaan ei elämästä tiedä milloin se loppuu sen te tiedätte kipeämmin kuin monet muut.

Olisi vääryys niitä eläviä lapsia kohtaan jäädä liian pitkäksi ajaksi suruun räytymään, moni asia jää havaitsematta mitä tässä ja nyt tapahtuu. Katso tulevaisuuteen älä menneisyyteen.

Anteeksianto on se tie jolla taistelu voitetaan. Sanot miehelle että annat anteeksi ja se pitää tulla sydämestä. Nykyisellä menolla teillä ei ole hyvä kenelläkään. Jos eroaisit mitä se teidän tapauksessa auttaisi - vihaisit edelleen miestä ja kenties vihaisit enemmän.

Yksinhuoltajana ei ole helppoa sen sanon kun olen eron kautta tähän tilanteeseen joutunut.

http://www.vahvistamo.fi/vahvistamo/tunteet/tunnetaidot/anteeksianto

Lue tuo linkki anteeksiannosta huolella kokonaan.

Tosi vaikea tilanne. Meillä on toisin päin, syytän jonkin verran itseäni lapseni kuolemasta. Vaikkei kukaan muu syytäkään, ainakaan avoimesti. Kyseessä oli asia, jota ei oikeastaan voinut ennakoida - vaikka, kun jälkiviisaana katsoo, olisin ehkä juuri ainoastaan minä sen pystynyt ennakoimaan ja silloin olisin toiminut toisin ja lapsi olisi todennäköisesti elossa.

On ollut vaikea päästä tästä eteenpäin, nyt kuolemasta on jo useampi vuosi ja elämä on jotenkuten raiteillaan. Meilläkin on muita lapsia. Miehen kanssa suurin erovaara oli siinä vuoden, kahden kohdalla, silloin melkein erosimme, mutta päätimme kuitenkin haluta jatkaa yhdessä. Mies ei ole koskaan syyttänyt minua tapahtuneesta, mutta en ole uskaltanut kysyä häneltä suoraa vastausta, että mitä mieltä hän ihan oikeasti on, koska pelkään, mitä hän saattaisi vastata.

Terapiaa suosittelen, en päässyt elämässä ollenkaan eteenpäin ennen kuin vasta pitkä aika kuolemasta aloitin terapian. Siitä oli todella apua. Ja mitään ette menetä, vaikka hakeutuisitte terapiaan, sen sijaan paljon on saavutettavissa. Eihän lapsen kuolemasta varmaan ikinä varsinaisesti pääse yli, mutta on täysin mahdollista elää kohtalaisen onnellista elämää sen jälkeen. Vaikka kuulostaakin vaikealta uskoa. Niin se vaan ihminen sopeutuu kaikenlaisiin vastoinkäymisiin.

Voi ap. Taidan tietää, mitä tapahtui. En tunne teitä, mutta tuttavamme asuvat samalla tiellä kuin te. Tapaus järkytti minuakin aikanaan kovasti, suurin huolenaiheeni oli miten te vanhempina oikein jaksatte eteenpäin. Voimia edelleen, yrittäkää puhua keskenänne, uskon että tarvitsette toisianne.

[quote author="Vierailija" time="05.12.2013 klo 18:09"]

Tosi vaikea tilanne. Meillä on toisin päin, syytän jonkin verran itseäni lapseni kuolemasta. Vaikkei kukaan muu syytäkään, ainakaan avoimesti. Kyseessä oli asia, jota ei oikeastaan voinut ennakoida - vaikka, kun jälkiviisaana katsoo, olisin ehkä juuri ainoastaan minä sen pystynyt ennakoimaan ja silloin olisin toiminut toisin ja lapsi olisi todennäköisesti elossa.

On ollut vaikea päästä tästä eteenpäin, nyt kuolemasta on jo useampi vuosi ja elämä on jotenkuten raiteillaan. Meilläkin on muita lapsia. Miehen kanssa suurin erovaara oli siinä vuoden, kahden kohdalla, silloin melkein erosimme, mutta päätimme kuitenkin haluta jatkaa yhdessä. Mies ei ole koskaan syyttänyt minua tapahtuneesta, mutta en ole uskaltanut kysyä häneltä suoraa vastausta, että mitä mieltä hän ihan oikeasti on, koska pelkään, mitä hän saattaisi vastata.

Terapiaa suosittelen, en päässyt elämässä ollenkaan eteenpäin ennen kuin vasta pitkä aika kuolemasta aloitin terapian. Siitä oli todella apua. Ja mitään ette menetä, vaikka hakeutuisitte terapiaan, sen sijaan paljon on saavutettavissa. Eihän lapsen kuolemasta varmaan ikinä varsinaisesti pääse yli, mutta on täysin mahdollista elää kohtalaisen onnellista elämää sen jälkeen. Vaikka kuulostaakin vaikealta uskoa. Niin se vaan ihminen sopeutuu kaikenlaisiin vastoinkäymisiin.

[/quote]

Koskettava ja kaunis kirjoitus.  Onko liian tungettelevaa kysyä mitä tapahtui? Vaikka noin suurpiirteisesti?
Ap:lle, kuten moni muukin, suosittelisin terapiaa sekä yhdessä miehen kanssa että erikseen.

[quote author="Vierailija" time="05.12.2013 klo 19:19"]

Koskettava ja kaunis kirjoitus.  Onko liian tungettelevaa kysyä mitä tapahtui? Vaikka noin suurpiirteisesti?
Ap:lle, kuten moni muukin, suosittelisin terapiaa sekä yhdessä miehen kanssa että erikseen.

[/quote]

Kiitos. Kyse oli pienen lapsen sairastumisesta (johon saatoin osittain olla syypää), siihen liittyvistä oireista (jotka periaatteessa minun olisi koulutukseni pohjalta pitänyt tunnistaa) ja hoidon viivästymisestä (olisi pitänyt olla aktiivisempi).

[quote author="Vierailija" time="05.12.2013 klo 19:56"]

[quote author="Vierailija" time="05.12.2013 klo 19:19"]

Koskettava ja kaunis kirjoitus.  Onko liian tungettelevaa kysyä mitä tapahtui? Vaikka noin suurpiirteisesti?
Ap:lle, kuten moni muukin, suosittelisin terapiaa sekä yhdessä miehen kanssa että erikseen.

[/quote]

Kiitos. Kyse oli pienen lapsen sairastumisesta (johon saatoin osittain olla syypää), siihen liittyvistä oireista (jotka periaatteessa minun olisi koulutukseni pohjalta pitänyt tunnistaa) ja hoidon viivästymisestä (olisi pitänyt olla aktiivisempi).

[/quote]

Kuulostaa kyllä nyt oikeasti siltä, että syytät itseäsi aivan turhaan.

Otan osaa, jaksamisia sinne!

Noita auton alle jäämisiä on sattunut tosi paljon.

Ällöttää nämä kuola valuen sossupornoa kärttävät täällä, yäk. Jos aloittaja tai joku muu vastanneista haluaa että pääsette mässäilemään yksityiskohdilla, he olisivat kyllä tajunneet kysymättäkin kertoa mitä tapahtui, verta ja suolenpätkiä unohtamatta.

[quote author="Vierailija" time="05.12.2013 klo 19:56"]

[quote author="Vierailija" time="05.12.2013 klo 19:19"]

Koskettava ja kaunis kirjoitus.  Onko liian tungettelevaa kysyä mitä tapahtui? Vaikka noin suurpiirteisesti?
Ap:lle, kuten moni muukin, suosittelisin terapiaa sekä yhdessä miehen kanssa että erikseen.

[/quote]

Kiitos. Kyse oli pienen lapsen sairastumisesta (johon saatoin osittain olla syypää), siihen liittyvistä oireista (jotka periaatteessa minun olisi koulutukseni pohjalta pitänyt tunnistaa) ja hoidon viivästymisestä (olisi pitänyt olla aktiivisempi).

[/quote]

Tämä ei kyllä oikeasti ollut minun vastaukseni! - oikea ap-

[quote author="Vierailija" time="05.12.2013 klo 19:56"]

[quote author="Vierailija" time="05.12.2013 klo 19:19"]

Koskettava ja kaunis kirjoitus.  Onko liian tungettelevaa kysyä mitä tapahtui? Vaikka noin suurpiirteisesti?
Ap:lle, kuten moni muukin, suosittelisin terapiaa sekä yhdessä miehen kanssa että erikseen.

[/quote]

Kiitos. Kyse oli pienen lapsen sairastumisesta (johon saatoin osittain olla syypää), siihen liittyvistä oireista (jotka periaatteessa minun olisi koulutukseni pohjalta pitänyt tunnistaa) ja hoidon viivästymisestä (olisi pitänyt olla aktiivisempi).

[/quote]

Mikä sairas eukko täällä on liikkeellä?! Todellkakaan et ole ap. Mutta sun ip-os. otetaan kyllä esiin, ja poliisisetä jututtaa.