Onko kenelläkään muulla kokemusta psykiatrisesta osastohoidosta?

neuroleptit tappaa hitaasti mutta varmasti.



itse olen ollut 10 vuotta vuodeosastolla vanhustyössä ja siellä potilaat sai yöllä syötävää jos pyysivät ja keskusteltiin aamulla klo 4, jos poitlas niin toivoi

Ymmärrän, että hullujenhuone on oikeille hulluille, mutta entäpä me masentuneet ja ahdistuneet, mikä on meidän paikka?

Psykan hoitajille vaan on sula mahdottomuus että 'hullut' voisivat menestyä elämässä. Siinä näkyy hyvin se ylemmyydentunto ja 'paremmuus' joka kyllä välittyy potilastyössä.

Tämä siis tuolle jonka mielestä harhat jatkuvat edelleen.. Vaikkakin taisi tulla jonkinsortin lukuharha koska kerroin edellä kyllä että minulla ei ollut psykoosia eikä harjoja..

Noh mutta en kuitenkaan missään kohtaa väittänyt että lääkitys ja seuranta olisi tarpeetonta vaan muutakin olisi tarvinnut. Täysin maailmasta ulalla oleva joka luulee asuvansa saturnuksessa ei välttämättä hyödy keskustelusta mutta oikeasti masentuneet, syömishäiriöiset, ahdistuneet jne jotka ovat osastolle syystä tai toisesta päätyneet tarvitsevat muutakin kuin lääkitystä. Itsemurhaa yrittänyt ei varmasti toivu vain sopivalla lääkityksellä ja sillä että sitä seurataan. Ja kyllä minä ainakin 6 uukauden aikana opin hengittämään. Kriisiaika oli ja meni, en päässyt avohoitoon koska en ollut kunnossa (tai sitä ei suositeltu). Pelkotiloja oli yhtä, lääkkeitä kokeiltiin vaikka ja mitä, mikään ei auttanut. Lopulta lähdin vapaa-ehtoisesti itse. Skitsofreenikon ja syvästi masentuneen hoito eroaa toisistaan. Tätä psykalla ei ymmärretä. On se nyt helvetti että jos ihminen esim raiskataan ja masentuu sekä joutuu osastolle ja osastolla koko asiaa ei oteta edes puheeksi vaan tuupataan täyteen lääkkeitä ja vahdataan tupakointia. Kyllä perusteita keksitään miksi mitäkin tehdään mutta ei oteta huomioon että siinä on ihminen, vaikkakin sairas. Mutta eihän sairaat ole ihmisiä.

Yksi lensi yli käenpesän ei ole kovin kaukana nykyajasta

neuroleptit tappaa hitaasti mutta varmasti.

itse olen ollut 10 vuotta vuodeosastolla vanhustyössä ja siellä potilaat sai yöllä syötävää jos pyysivät ja keskusteltiin aamulla klo 4, jos poitlas niin toivoi

Solujen hapettumiseenhan me kaikki lopulta kuolemme. :) Paha kun ei ilman sitä happeakaan kovin pitkälle pärjää. Vähän sama joillain neuroleptien kanssa. :)

Neuroleptien runsas käyttö on valitettavan yleistä suomalaisessa vanhustenhoidossa. Olet ollut edistyksellisessä paikassa töissä, hieno homma. :) Vanhukset eivät kuitenkaan ole siellä hoidossa esim. manian tai psykoosin vuoksi, joten heillä voikin olla täysin erilaiset hoitokäytännöt monessa asiassa verrattuna psykiatrian puoleen - myös "yöelämän" suhteen.

neuroleptit tappaa hitaasti mutta varmasti.

itse olen ollut 10 vuotta vuodeosastolla vanhustyössä ja siellä potilaat sai yöllä syötävää jos pyysivät ja keskusteltiin aamulla klo 4, jos poitlas niin toivoi

Solujen hapettumiseenhan me kaikki lopulta kuolemme. :) Paha kun ei ilman sitä happeakaan kovin pitkälle pärjää. Vähän sama joillain neuroleptien kanssa. :)

Neuroleptien runsas käyttö on valitettavan yleistä suomalaisessa vanhustenhoidossa. Olet ollut edistyksellisessä paikassa töissä, hieno homma. :) Vanhukset eivät kuitenkaan ole siellä hoidossa esim. manian tai psykoosin vuoksi, joten heillä voikin olla täysin erilaiset hoitokäytännöt monessa asiassa verrattuna psykiatrian puoleen - myös "yöelämän" suhteen.

Sitähän tässä keskustelussa on jo jonkinverran jauhettu, psykallakaan kaikki ei ole manian tai psykoosin takia, silti hoito on siellä samaa, olit sitten kukkahattu päässä Ruotsin prinsessana tai juuri vaikka itsemurhaa yrittäneenä.

Psykan hoitajille vaan on sula mahdottomuus että 'hullut' voisivat menestyä elämässä. Siinä näkyy hyvin se ylemmyydentunto ja 'paremmuus' joka kyllä välittyy potilastyössä.

"Kuten tuli todistetuksi" vaan sinun mielipiteesi, jolle ei ole mitään faktisia perusteluja.

Asiaa voitaisiin pätevästi tutkia vaikkapa tekemällä kyselytutkimus, johon 3000 psykan hoitajaa voisi anonyymisti kertoa mielipiteitään hoitamistaan potilaista.

Kun koet hoitajat ylemmyyttä tunteviksi ja paremmiksi, niin pidätkö sinä vastaavasti itseäsi alemmuutta tuntevana ja huonompana?

Psykan hoitajille vaan on sula mahdottomuus että 'hullut' voisivat menestyä elämässä. Siinä näkyy hyvin se ylemmyydentunto ja 'paremmuus' joka kyllä välittyy potilastyössä.

"Kuten tuli todistetuksi" vaan sinun mielipiteesi, jolle ei ole mitään faktisia perusteluja.

Asiaa voitaisiin pätevästi tutkia vaikkapa tekemällä kyselytutkimus, johon 3000 psykan hoitajaa voisi anonyymisti kertoa mielipiteitään hoitamistaan potilaista.

Kun koet hoitajat ylemmyyttä tunteviksi ja paremmiksi, niin pidätkö sinä vastaavasti itseäsi alemmuutta tuntevana ja huonompana?

En pidä itseäni alemmuutta tuntevana enkä huonompana. Osastolla ja sen jälkeen koin voimakkaasti tosin että en ole mitään ja olen roskasakkia lähinnä sen kohtelun vuoksi mitä osastolla sain. Koin että sairaus joka minulla on leimaa minut loppuiäksi. (esim minulle sanoi eräs hoitaja etten pystyisi opiskelemaan koskaan ja yksi lääkäri joka kirjoitti sairauslomaa sanoi etten tule koskaan pääsemään pois eläkkeeltä, jota tosin ei koskaan edes myönnetty :D). Vasta itse opiskelleena ja tätä elämää sen jälkeen eläneenä olen ymmärtänyt mikä järkyttävä valta hoitajilla on potilaiden elämään ja siihen miten he sairauden kokevat. Varsinkin psykan puolella sekä vanhuspuolella. Molemmissa puolustuskyvyttömiä ja ns vangittuja ihmisiä. Oma ura on saanut huomaamaan että hoitajalla ei ole mitään asiaa potilaan yläpuolelle vaikka moni niin käyttäytyykin ja vika ei todellakaan ole aina potilassa.

Sitähän tässä keskustelussa on jo jonkinverran jauhettu, psykallakaan kaikki ei ole manian tai psykoosin takia, silti hoito on siellä samaa, olit sitten kukkahattu päässä Ruotsin prinsessana tai juuri vaikka itsemurhaa yrittäneenä.

Sinulla on hyvä pointti. Mutta kommentissani otin kantaa vain vanhustenhoidon ja psykiatrian rinnastamiseen. Psykiatrian hoitokäytännön muuttamiseksi ei ole hyvä argumentti, että vanhustenhoidossakin tehdään joku asia ei tavalla.

Itsemurhaa yrittänythän on osastolla lähinnä "vain tallessa". Siis suojassa siltä, että voisi vahingoittaa itseään tai muita. Sitä terapiaa ei voi siinä kunnossa hyödyntää. Lääkkeitähän yleensä itsemurhaa yrittäneenkin pelkotiloihin määrätään, ja niiden lääkitysten kuntoon saaminen on siis itsemurhaa yrittäneelläkin se osastohoidon tarkoitus siinä missä sillä maanisella tai psykoottisellakin potilaalla.

Sitähän tässä keskustelussa on jo jonkinverran jauhettu, psykallakaan kaikki ei ole manian tai psykoosin takia, silti hoito on siellä samaa, olit sitten kukkahattu päässä Ruotsin prinsessana tai juuri vaikka itsemurhaa yrittäneenä.

Sinulla on hyvä pointti. Mutta kommentissani otin kantaa vain vanhustenhoidon ja psykiatrian rinnastamiseen. Psykiatrian hoitokäytännön muuttamiseksi ei ole hyvä argumentti, että vanhustenhoidossakin tehdään joku asia ei tavalla.

Itsemurhaa yrittänythän on osastolla lähinnä "vain tallessa". Siis suojassa siltä, että voisi vahingoittaa itseään tai muita. Sitä terapiaa ei voi siinä kunnossa hyödyntää. Lääkkeitähän yleensä itsemurhaa yrittäneenkin pelkotiloihin määrätään, ja niiden lääkitysten kuntoon saaminen on siis itsemurhaa yrittäneelläkin se osastohoidon tarkoitus siinä missä sillä maanisella tai psykoottisellakin potilaalla.

Onko todella mielestäsi hyvä että ihan perus syvästi masentuneet itsaria yrittäneet (ei pelkotiloja) säilötään ja rukataan sopiva mielialalääkitys ja ulos? Sekö sinusta auttaa? Lääkitys on mielestäni hyvä asia mutta ei se ja parin viikon säilö todennäköisesti johda muuhun kuin toiseen yritykseen. psykiatrinen hoito on Suomessa täysin lapsen kengissä.

Itse kyllä joka vuorossa keskustelen omapotilaani kanssa. Jos potilaani on hyvin psykoottinen ja tuottaa hajanaista puhetta, silloin syvempää omahoitajakeskustelua on turha käydä.



Jos jonkin muun osaston potilas haluaa jutella kanssani, juttelen ihan varmasti. Tosin joissain sairaaloissa on jotkin hoitajat hyvin tarkkoja omista potilaistaan, että vain he voivat keskustella potilaansa kanssa, ei muut. Tosin riippuen vuoron tehtävistäni, pyrin olemaan mahdollisimman paljon osatolla yhteisössä, jotta olisin potilaiden saatavilla ja samalla tulee keskusteltua kaikkien kanssa. Myös hoitajan läsnäolo luo turvallisuuden tunnetta.



Itse en kohtele potilaita ala-arvoisesti, enkä käytä minkään sortin henkistä, enkä fyysistä väkivaltaa. (Ok, remmipetiin laitto voi olla joskus pienen painin takana)



En asetu millään tavoin potilaiden yläpuolelle, he ovat yhtä arvokkaita ihmisiä kuin muutkin, jokaista on kohdeltava eettisesti oikein, vaikkei kemiat kohtaisikaan hoitosuhteen aikana. Minulle on sama hoitotyössä onko polvi kipeä vai "mieli kipeä". Pääasia, että voin auttaa potilasta.



Lääkehoidon päättää lääkäri, siihen en juurikaan voi ottaa kantaa.



-psyk sh-

Psykan hoitajille vaan on sula mahdottomuus että 'hullut' voisivat menestyä elämässä. Siinä näkyy hyvin se ylemmyydentunto ja 'paremmuus' joka kyllä välittyy potilastyössä.

"Kuten tuli todistetuksi" vaan sinun mielipiteesi, jolle ei ole mitään faktisia perusteluja.

Asiaa voitaisiin pätevästi tutkia vaikkapa tekemällä kyselytutkimus, johon 3000 psykan hoitajaa voisi anonyymisti kertoa mielipiteitään hoitamistaan potilaista.

Kun koet hoitajat ylemmyyttä tunteviksi ja paremmiksi, niin pidätkö sinä vastaavasti itseäsi alemmuutta tuntevana ja huonompana?

En pidä itseäni alemmuutta tuntevana enkä huonompana. Osastolla ja sen jälkeen koin voimakkaasti tosin että en ole mitään ja olen roskasakkia lähinnä sen kohtelun vuoksi mitä osastolla sain. Koin että sairaus joka minulla on leimaa minut loppuiäksi. (esim minulle sanoi eräs hoitaja etten pystyisi opiskelemaan koskaan ja yksi lääkäri joka kirjoitti sairauslomaa sanoi etten tule koskaan pääsemään pois eläkkeeltä, jota tosin ei koskaan edes myönnetty :D). Vasta itse opiskelleena ja tätä elämää sen jälkeen eläneenä olen ymmärtänyt mikä järkyttävä valta hoitajilla on potilaiden elämään ja siihen miten he sairauden kokevat. Varsinkin psykan puolella sekä vanhuspuolella. Molemmissa puolustuskyvyttömiä ja ns vangittuja ihmisiä. Oma ura on saanut huomaamaan että hoitajalla ei ole mitään asiaa potilaan yläpuolelle vaikka moni niin käyttäytyykin ja vika ei todellakaan ole aina potilassa.

kommentoimaan mitään, en tiedä oletko kyllä sitä vaillakaan. :) Se on kyllä varmasti totta, että psyyken sairaudet ovat leimaavia - en sanoisi että mitenkään loppuiäksi, mutta pitkäksi ajaksi kuitenkin.

Toisaalta ei saisi koskaan viedä potilaalta toivoa. Siksi kuulostaa pahalta, jos sanotaan, ettei toinen pysty koskaan opiskelemaan ammattia. Toisaalta taas täytyisi tukea kiinni realiteetteihin, eikä saisi tukea sellaista käsitystä, että totta kai olet seuraava maailmantähti ja sun on päästävä omakustanteiselle maailmankiertueelle. Enkä nyt tarkoita, että tämä sinuun pätisi, kunhan kärjistän pointin ymmärtämiseksi.

Psykan hoitajille vaan on sula mahdottomuus että 'hullut' voisivat menestyä elämässä. Siinä näkyy hyvin se ylemmyydentunto ja 'paremmuus' joka kyllä välittyy potilastyössä.

"Kuten tuli todistetuksi" vaan sinun mielipiteesi, jolle ei ole mitään faktisia perusteluja.

Asiaa voitaisiin pätevästi tutkia vaikkapa tekemällä kyselytutkimus, johon 3000 psykan hoitajaa voisi anonyymisti kertoa mielipiteitään hoitamistaan potilaista.

Kun koet hoitajat ylemmyyttä tunteviksi ja paremmiksi, niin pidätkö sinä vastaavasti itseäsi alemmuutta tuntevana ja huonompana?

En pidä itseäni alemmuutta tuntevana enkä huonompana. Osastolla ja sen jälkeen koin voimakkaasti tosin että en ole mitään ja olen roskasakkia lähinnä sen kohtelun vuoksi mitä osastolla sain. Koin että sairaus joka minulla on leimaa minut loppuiäksi. (esim minulle sanoi eräs hoitaja etten pystyisi opiskelemaan koskaan ja yksi lääkäri joka kirjoitti sairauslomaa sanoi etten tule koskaan pääsemään pois eläkkeeltä, jota tosin ei koskaan edes myönnetty :D). Vasta itse opiskelleena ja tätä elämää sen jälkeen eläneenä olen ymmärtänyt mikä järkyttävä valta hoitajilla on potilaiden elämään ja siihen miten he sairauden kokevat. Varsinkin psykan puolella sekä vanhuspuolella. Molemmissa puolustuskyvyttömiä ja ns vangittuja ihmisiä. Oma ura on saanut huomaamaan että hoitajalla ei ole mitään asiaa potilaan yläpuolelle vaikka moni niin käyttäytyykin ja vika ei todellakaan ole aina potilassa.

kommentoimaan mitään, en tiedä oletko kyllä sitä vaillakaan. :) Se on kyllä varmasti totta, että psyyken sairaudet ovat leimaavia - en sanoisi että mitenkään loppuiäksi, mutta pitkäksi ajaksi kuitenkin.

Toisaalta ei saisi koskaan viedä potilaalta toivoa. Siksi kuulostaa pahalta, jos sanotaan, ettei toinen pysty koskaan opiskelemaan ammattia. Toisaalta taas täytyisi tukea kiinni realiteetteihin, eikä saisi tukea sellaista käsitystä, että totta kai olet seuraava maailmantähti ja sun on päästävä omakustanteiselle maailmankiertueelle. Enkä nyt tarkoita, että tämä sinuun pätisi, kunhan kärjistän pointin ymmärtämiseksi.

Juu tuokin on ihan totta että ei voi antaa realististakaan kuvaa, mutta kuten sanoit ja minä sanoin ei pitäisi torpatakkaan :).

Tämä minun osastokokemus nyt vain oli tällainen, hyvä jos jossain muualla on toisenlaista, niinkuin yksi hoitaja jo kertoikin omasta toimintatavastaan, kuulostaa hyvältä! Paljon olen kuullut samanlaisia juttuja kuin omani ja se on aika ikävää. Mielestäni psykiatrinen hoito tarvitsisi jonkinlaista uudistamista mutta tuossa varmaan vaikuttaa se että me ei psykoottiset olemme siellä vähemmistössä ja erilaiset psyykkeen sairaudet tarvitsevat erilaista hoitoa. Maaniselle esim on ihan turha sanoa opiskelusta mitään, varsinkaan maniavaiheessa, mutta masentuneelle on aika karua jos sanotaan että eläkkeeltä et pääse pois (ja ikää sen päälle parikymmentä).

Jos uskallat valittaa, sulla on harhat tulossa päälle...

Mäkin olin osastolla, jolla osalla potilaista oli ns. vapaa kulku ulos klo. 20.00 asti. Käytännössä näin tilanteen, jossa joku olisi lähtenyt kuudelta ulkoilemaan, ei päässyt, "olisit mennyt aikaisemmin".

Mulla kävi samalla tavalla, olin ajatellut hakea tupakkaa kioskilta kuuden aikaan, enpä päässytkään. Kyllähän siinä nikkiksessä teki mieli pikkuisen raivota, mutta olinhan jo oppinut, että tulee piikki pyllyyn, ja nukut 3 päivää.

Hoitajat puhuivat isoon ääneen kansliassa, että "pitäis jokaiselle tulijalle antaa tee-se-itse-itsemurha-kitti, että tällä varmasti onnistuu".

Mut pakotettiin käymään hakemaan pankkiautomaatilta tiliote, että onko mulla edes rahaa selvitä itsekseni. Sanoin, etten hae, koska mulla on huonot kengät, ja tulee rakkoja, koska automaatti on liian kaukana.

Vaan ei auttanut, ja niinpä tulin takaisin kantapäät verta valuen. Hain niihin sitten tukkoa, jolloin mun ilmoitettiin itse repineen kantapääni.

Kerran olin kysynyt luvan lähteä tuttavan luona käymään, vaikka mulla se vapaakulku olikin, mutta tästäpä tuli merkintä karkaamisesta. Koetin toisen hoitajan kanssa asiaa selvittää, ja päästä lääkärille, jonka kanssa olin menosta keskustellut, vaan ei auttanut.

Tämä mun omahoitajani sitten kielsi ketään muuta puhumasta mun kanssa, kukaan ei suostunut kuuntelemaan, kun yritin sanoa, etten pärjää tuon hoitajan kanssa.

Ruokalassa kysyin, kuinka monta kaalikäärylettä saa ottaa, ja tämä omahoitaja vain tuijotti, vieressä nuori hoitajapoika näytti katsovan vähän ihmeissään, ja toiset potilaatkin naureskelivat, että se ei enää edes puhu sulle.

Mulla oli myöskin vääriä lääkityksiä, ja lääkäri ei suostunut ottamaan kantaa esim. ripuliin, jota mulla oli 2 kuukautta. Lopulta älähdin, että nyt se lääke vaihtuu, ja kas kummaa, lekuri luovutti pitkin hampain, ja ripuli loppui.

Seuraava lääkäri sitten lopetti tämän edellisen määräämät lääkkeet, koska hänen mukaansa toinen lääkkeeni hidastaa toisen poistumista, ja näin saan sitä yliannoksen, "mutta eihän sulla näy hirveästi vapinaa, heh.."

Mua myös ahdisteli eräs vieroituksessa ollut huumehörhö, toisen potilaan mukaan se yöllä etsi mua "antaakseen hellyyttä". Hoitajat eivät ottaneet todesta, voitte uskoa että pelkäsin nukkua öisin, ja päivisin pyysin toista potilasta olemaan kanssani.

Lopulta pääsin lääkärille, ja ilmoitin, että nyt tämä loppuu, minä lähden, olinhan ns. vapaaehtoisessa hoidossa. Lääkäri sanoi, että ok, ei ole mitään pakkohoidon perusteita.

Hoitaja soitti ensitöikseen sossuun, ja teki lastensuojeluilmon, että olen poistunut sairaalasta kesken hoidon.

Että siinä nyt muutama pieni kokemus täältä vaan...

Psykan hoitajille vaan on sula mahdottomuus että 'hullut' voisivat menestyä elämässä. Siinä näkyy hyvin se ylemmyydentunto ja 'paremmuus' joka kyllä välittyy potilastyössä.

"Kuten tuli todistetuksi" vaan sinun mielipiteesi, jolle ei ole mitään faktisia perusteluja.

Asiaa voitaisiin pätevästi tutkia vaikkapa tekemällä kyselytutkimus, johon 3000 psykan hoitajaa voisi anonyymisti kertoa mielipiteitään hoitamistaan potilaista.

Kun koet hoitajat ylemmyyttä tunteviksi ja paremmiksi, niin pidätkö sinä vastaavasti itseäsi alemmuutta tuntevana ja huonompana?

En pidä itseäni alemmuutta tuntevana enkä huonompana. Osastolla ja sen jälkeen koin voimakkaasti tosin että en ole mitään ja olen roskasakkia lähinnä sen kohtelun vuoksi mitä osastolla sain. Koin että sairaus joka minulla on leimaa minut loppuiäksi. (esim minulle sanoi eräs hoitaja etten pystyisi opiskelemaan koskaan ja yksi lääkäri joka kirjoitti sairauslomaa sanoi etten tule koskaan pääsemään pois eläkkeeltä, jota tosin ei koskaan edes myönnetty :D). Vasta itse opiskelleena ja tätä elämää sen jälkeen eläneenä olen ymmärtänyt mikä järkyttävä valta hoitajilla on potilaiden elämään ja siihen miten he sairauden kokevat. Varsinkin psykan puolella sekä vanhuspuolella. Molemmissa puolustuskyvyttömiä ja ns vangittuja ihmisiä. Oma ura on saanut huomaamaan että hoitajalla ei ole mitään asiaa potilaan yläpuolelle vaikka moni niin käyttäytyykin ja vika ei todellakaan ole aina potilassa.

kommentoimaan mitään, en tiedä oletko kyllä sitä vaillakaan. :) Se on kyllä varmasti totta, että psyyken sairaudet ovat leimaavia - en sanoisi että mitenkään loppuiäksi, mutta pitkäksi ajaksi kuitenkin.

Toisaalta ei saisi koskaan viedä potilaalta toivoa. Siksi kuulostaa pahalta, jos sanotaan, ettei toinen pysty koskaan opiskelemaan ammattia. Toisaalta taas täytyisi tukea kiinni realiteetteihin, eikä saisi tukea sellaista käsitystä, että totta kai olet seuraava maailmantähti ja sun on päästävä omakustanteiselle maailmankiertueelle. Enkä nyt tarkoita, että tämä sinuun pätisi, kunhan kärjistän pointin ymmärtämiseksi.

Juu tuokin on ihan totta että ei voi antaa realististakaan kuvaa, mutta kuten sanoit ja minä sanoin ei pitäisi torpatakkaan :).

Tämä minun osastokokemus nyt vain oli tällainen, hyvä jos jossain muualla on toisenlaista, niinkuin yksi hoitaja jo kertoikin omasta toimintatavastaan, kuulostaa hyvältä! Paljon olen kuullut samanlaisia juttuja kuin omani ja se on aika ikävää. Mielestäni psykiatrinen hoito tarvitsisi jonkinlaista uudistamista mutta tuossa varmaan vaikuttaa se että me ei psykoottiset olemme siellä vähemmistössä ja erilaiset psyykkeen sairaudet tarvitsevat erilaista hoitoa. Maaniselle esim on ihan turha sanoa opiskelusta mitään, varsinkaan maniavaiheessa, mutta masentuneelle on aika karua jos sanotaan että eläkkeeltä et pääse pois (ja ikää sen päälle parikymmentä).

Tarkoitin siis että ei voi antaa EPÄrealistista kuvaa :D

Onko todella mielestäsi hyvä että ihan perus syvästi masentuneet itsaria yrittäneet (ei pelkotiloja) säilötään ja rukataan sopiva mielialalääkitys ja ulos? Sekö sinusta auttaa? Lääkitys on mielestäni hyvä asia mutta ei se ja parin viikon säilö todennäköisesti johda muuhun kuin toiseen yritykseen. psykiatrinen hoito on Suomessa täysin lapsen kengissä.

Ei hoideta "vain" mielialalääkkeillä, mutta sehän tässä ei ole pääpointtisi.

Totta kai tuollainen osastohoito auttaa sen pahimman akuuttivaiheen ylitse, ihan jo sillä että potilas selviää hengissä siitä akuuttivaiheesta. Kukaan ei varmaankaan kuvittele, että mistään vakavasta sairaudesta parantuisi muutaman päivän tai viikon sairaalahoidolla, eihän? Sitten jatketaan sillä muulla hoidolla, joka kyllä tutkitusti auttaa sekin.

Haluatko hyvin henkilökohtaisen mielipiteeni tostuvista itsemurhayrityksistä? Koen, että ei-psykoottisella ne ovat ihmisen oman tahdon ilmaus, ja potilaan omaa tahtoa tulee kunnioittaa. Jos potilas esim. pelkää tekevänsä pahaa itselleen, hän toki voi hakeutua "turvaan" psykiatriselle osastolle. Mutta jos joku ihan oikeasti haluaa päättää päivänsä ja on tämän tahtonsa useasti ilmaissut, niin se itsemurha on henkilön oikeus.

kokemuksia useammasta hoitojaksosta Kellokoskella. Olen bipolaarihäiriöinen ja taudinkulkuni on ollut todella raju. Olen saanut keskusteluhoitoa jokaisella hoitojaksolla ja joka kerta on ollut todella ammattitaitoisia, ihania ja välittäviä (oma)hoitajia. Toki joukkoon mahtuu varmasti huonompiakin hoitajia. Tajuan senkin, että hoitopaikat ovat erilaisia ja jokaisen kokemus on omanlainen. Monelle järkytyksenä tulee se, että aivan eri kuntoiset potilaat ympätään samalla (vastaanotto)osastolle ja tällöin meno voi olla tosi hurjaa, pelottavaa ja levotonta.

Jos uskallat valittaa, sulla on harhat tulossa päälle...

Mäkin olin osastolla, jolla osalla potilaista oli ns. vapaa kulku ulos klo. 20.00 asti. Käytännössä näin tilanteen, jossa joku olisi lähtenyt kuudelta ulkoilemaan, ei päässyt, "olisit mennyt aikaisemmin".

Mulla kävi samalla tavalla, olin ajatellut hakea tupakkaa kioskilta kuuden aikaan, enpä päässytkään. Kyllähän siinä nikkiksessä teki mieli pikkuisen raivota, mutta olinhan jo oppinut, että tulee piikki pyllyyn, ja nukut 3 päivää.

Hoitajat puhuivat isoon ääneen kansliassa, että "pitäis jokaiselle tulijalle antaa tee-se-itse-itsemurha-kitti, että tällä varmasti onnistuu".

Mut pakotettiin käymään hakemaan pankkiautomaatilta tiliote, että onko mulla edes rahaa selvitä itsekseni. Sanoin, etten hae, koska mulla on huonot kengät, ja tulee rakkoja, koska automaatti on liian kaukana.

Vaan ei auttanut, ja niinpä tulin takaisin kantapäät verta valuen. Hain niihin sitten tukkoa, jolloin mun ilmoitettiin itse repineen kantapääni.

Kerran olin kysynyt luvan lähteä tuttavan luona käymään, vaikka mulla se vapaakulku olikin, mutta tästäpä tuli merkintä karkaamisesta. Koetin toisen hoitajan kanssa asiaa selvittää, ja päästä lääkärille, jonka kanssa olin menosta keskustellut, vaan ei auttanut.

Tämä mun omahoitajani sitten kielsi ketään muuta puhumasta mun kanssa, kukaan ei suostunut kuuntelemaan, kun yritin sanoa, etten pärjää tuon hoitajan kanssa.

Ruokalassa kysyin, kuinka monta kaalikäärylettä saa ottaa, ja tämä omahoitaja vain tuijotti, vieressä nuori hoitajapoika näytti katsovan vähän ihmeissään, ja toiset potilaatkin naureskelivat, että se ei enää edes puhu sulle.

Mulla oli myöskin vääriä lääkityksiä, ja lääkäri ei suostunut ottamaan kantaa esim. ripuliin, jota mulla oli 2 kuukautta. Lopulta älähdin, että nyt se lääke vaihtuu, ja kas kummaa, lekuri luovutti pitkin hampain, ja ripuli loppui.

Seuraava lääkäri sitten lopetti tämän edellisen määräämät lääkkeet, koska hänen mukaansa toinen lääkkeeni hidastaa toisen poistumista, ja näin saan sitä yliannoksen, "mutta eihän sulla näy hirveästi vapinaa, heh.."

Mua myös ahdisteli eräs vieroituksessa ollut huumehörhö, toisen potilaan mukaan se yöllä etsi mua "antaakseen hellyyttä". Hoitajat eivät ottaneet todesta, voitte uskoa että pelkäsin nukkua öisin, ja päivisin pyysin toista potilasta olemaan kanssani.

Lopulta pääsin lääkärille, ja ilmoitin, että nyt tämä loppuu, minä lähden, olinhan ns. vapaaehtoisessa hoidossa. Lääkäri sanoi, että ok, ei ole mitään pakkohoidon perusteita.

Hoitaja soitti ensitöikseen sossuun, ja teki lastensuojeluilmon, että olen poistunut sairaalasta kesken hoidon.

Että siinä nyt muutama pieni kokemus täältä vaan...

Ihan rakko tuli jalkaan, voi kurjuus.

jotta voisivat luottaa siihen, että pärjäät itseksesi? Eikös se ole hyvä juttu, että huolehtivat! Toisekseen vapaakulku ei tarkoita sitä, että milloin vaan mennään minne vaan ja ollaan ykskaks ilmoittamatta koko päivä kaverilla tms. Joku tuolla aiemmin puhui mm. päivärytmistä, ja joillekin ihmisille on tärkeää opetella myös suunnittelemaan toimintaansa pidemmälläkin tähtäimellä. Osastolla voi myös olla esim. ryhmiä, joihin olisi hyvä osallistua.



Ei kait sulla vaan ole mitään persoonallisuushäiriön diagnoosia :)

Tärkeä pointti on rukata päivärytmi kuntoon. Siksipä yöllä ei syödä, ei katsella telkkaria, ei jutella. Jos ei öisin saa nukuttua, niin siihen saa lääkkeellistä apua. Sori, mutta tämä on hoidollinen tavoite, ja menee potilaiden mutkumähaluun -juttujen ohitse.

Potilaan kommunikointi on tietysti oleellista ja kirjaamisen arvoista. Samoin se, jaksaako potilas nousta edes tupakalle vai ei, on totta kai oleellista.

Ja juu, lääkitysten rukkaaminen kuntoon on isoimpia juttuja osastohoidossa. Sivu- ja haittavaikutukset voi olla isojakin, joten parempi potilaan olla ensi alkuun tarkkailtavana.

Semmoista se on. Kuuluu myös ihan asiaan, että mielenterveysongelmaisista aika monikaan juttu ei ole kivaa ja moni loukkaantuu ja pahoittaa mielensä, ja jopa kokee tulleensa kaltoin kohdelluksi kun ei saa hoitajan kaverina läpi yön katsoa telkkua ja nettisurffailla. Se taas kertoo taudista, ei siitä että hoitaja (tai ei kukaan) ei välitä.

Harvemman on pakko olla osastolla, joten hyvin voi jutskailla vaan kaverien kanssa, jos se kerran on omasta mielestä parempaa psykiatrista hoitoa. Tai ehkä silloin vain kaipaa hoivaa, seuraa ja välittämistä, ei niinkään hoitoa. Olisi ihan hieno oivallus, että me kaikki ihmiset kaipaamme toistemme läheisyyttä, hoivaa, seuraa ja lämpöä, mutta terveet ihmiset hakevat niitä juuri läheisiltään, ei ammattiauttajilta.

Tässäpä taas oiva esimerkki inhottavasta hoitajasta. Itse jouduinn/pääsin suljetulle TODELLA vaikean ahdistuksen takia, olin alussa liki main koko ajan paniikissa. En pystynyt nukkumaan, en makaamaan, en istumaan, kävelin ympäri osastoa, koska en ahdistukselta pystynyt olemaan aloillani. Monesti yölläkin menin pyytämään apua ja itkemään oloani, mutta kanssani ei suostuttu keskustelemaan koska oli yö. Käsittämätöntä, koska joskus paniikki helpotti keskustelulla. Hoitaja istui netissä, ei edes katsonut ja antoi diapamia ja tenoxia. Kun ihminen on valtavan ahdistuksen ja paniikin kourissa niin se ei ole mitään "mutkumähaluunhuomiota" juttu. En minä sinne osastolle teitä hoitajia (jotka olette työssä ja teille maksetaan!!!) tullut kiusaamaan, vaikka niin sinä(kin) tunnut kuvittelevan. Sen päivärytmin pystyy ja ehtii rukkaamaan kohdilleen kun akuutti hätävaihe on mennyt.

psykiatrit tuuppaavat lääkkeitä väkisin, kun lääkehoito lopetetaan stressireaktio pahenee...uuttaa lääkehoitoa putkeen





...oikeasti tässä tilanteessa vain terapia ja läsnäolo auttaa. Itse kieltäydyin syömästä lääkkeitä ja selvisin jaloilleni hain terapia apua USA:sta kun Suomessa on vai traumaattisiin kriiseihin lähinnä lyhytterapioita tarjolla. Valitettavasti vain rahalla saa parempaa.



Surkealla tolalla tämä postraumaattisen stressireaktion hoito Suomessa. Kouluttauduin itse terapeutiksi meitä traumaattisiin kriiseihin ja kehollisiin terapiohin perehtyneitä on melko vähän.



Kriisin kokenut terapeutti pystyy tukemaan asiakastaan paremmin kuin kukaan kirjaoppinut. Alalla pitäisi olla vaatimuksena kriisin läpikäyminen omassa elämässä.



Osastohoito nykyisellään on murroksessa, oletteko huomanneet, että paljon tutkitaan esim. potilaiden kokemuksia eristyksestä osastohoidosta yleensä ja käytännöistä siellä.



Eri laitoksissa on hyvin erilaista käytäntöä. Ns. hoitokulttuuri on laitoskohtaista.