Tunnusta: mitä pidit lasten hoidossa omana ansionasi kunnes jouduit myöntämään itsellesi olleesi väärässä.

Esikoisen " opetin" tähän ja hän nukahti aina helpolla niin päivä- ja yöunillekin omaan sänkyynsä, ilman sen kummempaa showta. Ellen nyt ihan väärin muista, niin olen varmaan viisastellut tälläkin palstalla asiasta, ja ihmetellyt näitä nukuttamisongelmaisia. Valitettavasti...kunnes kuopus näytti hyvin tehokkaalla tavalla, että kyse taitaakin valitettavasti olla enemmän taipumuksesta kuin meidän " opetuksistamme." Hän on kohta 2v., ja edelleenkin huono nukahtamaan ja nukkumaan, niin päivällä kuin yölläkin, ja omaan sänkyyn siirto on edelleen työn alla ja työn ja tuskan takana.

..KETJU

tiesin jo erittäin hyvin että on nukkumisongelmia ja esim. temperamenttieroja joille vanhemmat ei mahda mitään. Olen siis ollut erittäin yllättynyt miten kivasti lapsemme kanssa on mennyt vaikkei luonne ole helpoimmasta päästä. Harmittaa vaan kun ympäristö huomauttelee siitä, että lapsemme pelkää joskus ihan outoja (uusia) asioita, mutta heidän lapsensa eivät ole pelänneet mitään (?). Eli jos on helpot lapset, ihmetellään yleensä muiden lapsia suureen ääneen.

Voi miten ihmettelin esikoisen synnyttyä näitä äitejä jotka eivät saaneet vauvojaan nukkumaan öitään. Eivät varmaankaan ruokkineet niitä hyvin...

Sitten kun sain toisen vauvani, niin varmuus kasvoi vain, kyllä minä sitten olen vaan mestari äidiksi, kun taas yöt nukutaan, eikä ongelmia ole. Sisarkateuttakaan ei ollut ja muutenkin nämä lapseni vaan ovat niin mainioita ja helposti hoidettavia.

Miten ne muut ei pärjää OMIEN lastensa kanssa, kun tämä kerran näin helppoa ja lepposaa on. Neuvolan tätikin ihmetteli kotikäynnillään, kuinka meillä voikin olla niin kotoisaa ja seesteistä. :)



JA sitten meille syntyi vielä yksi ipana.



Mikä riiviö! Ei nuku, syö ihan vähän väliä ja pitkin öitä... Huutaa...

Mua väsyttää ja ne isommat kostaa kun mun aika menee sitä vauvaa hoitaessa... Miks me tehtiin/saatiinkin vielä yks vauva...



Huh. No, siinä tultiin korkeelta ja kovaa.



Tää kuopus on nyt 1v 3kk ja alkaa oleen jo ihan inhimillisiä piirteitä hänessäkin. Vielä tuo joka yö jotain äänimerkkiä päästelee, mut pääsääntösesti on jo helpompaa.



Että kohta sitä vois taas alkaa etsimään mestariäidin kruunuaan.... ;D

Tulihan se tässäkin esille, että ykskin vasta neljännen lapsen kohdalla tajusi, ettei lasten käytös ollut hänestä kiinni... Siis niin kauan vanhemmat luulee olevansa mestarreita, kunnes se vaikka sadas lapsi onkin erilainen....

Omat olivat koliikkivauvoja ja toisten vauvat vaan vierastavat?

Luulin tietysti että valmentautumalla ja opiskelemalla minä kartan kaikki ongelmat. Synnytys menee hyvin ja lapsi nukkuu ja koliikkia ei tule kun tiedän vaan mitä pitää tehdä.



Just joo.



Synnytys oli fanaattisesta rentoutumisesta huolimatta painajaista. Mukana oli matkalaukullinen rekvisiittaa ja toivelista joita ei tarvinnut edes ottaa esiin. Hohhoijaa. Voisin motata ketä vaan joka hymistelee synnytyksen autuutta.



Nukuttaminen ei ole koskaan onnistunut, yösyönnit jatkui vaikka kuinka pitkään, potatus ei onnistunut, alkuaika iltaisin huudettiin ja kanniskeltiin.



Niin moni helpomman lapsen äiti on katsonut vinoon että onpas toivoton äiti kun ei osaa opettaa lastaan, vaikka nyt nukahtaan heti omaan sänkyyn, tai potalle reilu vuoden vanhana.



Kyllä se esikoinenkin opettaa että hei, teet mitä vaan niin se lapsi nyt toimii just oman luontonsa mukaan ja oman aikataulunsa mukaan. Luojan kiitos on edes rauhallinen luonne, hymyilen vain sisään päin kun minua onnitellaan miten rauhallinen ja kohtelias lapsi. Joo minun ansiota tietysti, kaikki kunnia vaan tänne...

toisen lapsen kanssa, kun tuntuu, että tämä eka on ollut jatkuvaa räpiköimistä pimeässä. Huolimatta laajasta opiskelusta ja tietojen etsinnästä kasvatus tuntuu siltä, että kokeillaas, toimisko tämä! Saa nähdä, onko toinen sitten täysin erilainen persoona, joka tarvitsee erilaiset metodit nukutuksiin, syömisiin, pottaharjoitteluun... :O



Ei pääse pätemään tämä mamma ainakaan vielä. :)

minun älyttömän hyvän kasvatukseni ansiosta, esikoinen oli itse enkeli ja todellakin käyttäytyi hyvin, kunnes meille tuli toinen lapsi, eikä minun kasvatukseni auta yhtään tähän huliviliin...=)



*nolona*

Esikoinen oli kiltti, helppo ja kaikin puolin unelma. Joka paikassa sain kuulla kuin saisin olla kiitollinen helposta lapsesta - ja minä senkun kiillotin kruunuani. Oi, miten hyvä äiti olenkaan! Sitten syntyi toinen lapsi ja nyt reilu 3 v on varsinainen riiviö... Siitä huomiosta se vissiin oli kiinni, ei meikäläisen paremmuudesta...

!oim!

Esikoinen oli kaamea ja haluaisin silti toisen, koska haluan tietää miten käy. Masokistin vikaa on...

Kun moni on erhetynyt olevansa hyvin ansiokas, kunnes sitten totuus on paljastunut...Voisikin näin olla myös imetyksen kohdalla..? Minusta imettäminen on " maailman helpointa" , mutta siitä huolimatta en ole ikinä ajatellut, että se on sitä kaikille. Eli tarkoitan tässä sitä, kun niin monet paasaavat, että kyllä se imetys sujuu, kun vain tarpeeksi yrittää. Eli vaikka imetys iomalla kohdalla onnistuisi, se ei ole koko totuus.

Mulla on kaks lasta ja ei tule kamalasti mieleen juttuja et mistä olisin kruunua kiillottanut.

Mielissäni olen ollut monesta asiasta, mutta en ole kokenut että se olisi mun ansiotani. Tai sitten en vain huomaa vielä sitä juttua jonka luulen olevan mun hyvää kasvatusta/opettamista/hoitamista. :)



Siskollani kävi imettämisen kanssa niin että kolme ekaa oli hyviä imemään ja sillä itellään tuli maitoa. Sit neljäs oli ihan painajaismaista hommaa. Vauva karjui tissillä eikä tykännyt syödä rinnasta. Kolmekuukautta siskoni yritti ja sitten päätti luopua imettämisestä. Ja mikä riemu sillä vauvalla kun sai juoda pullosta. :)



Niin että kai minäkin kiillottelisin kruunuani imetysjutuissa jos ei olisi vieressä hyvää(ja hyviä) esimerkkiä siitä miten sekään asia ei ole omasta taidosta ja halusta ja yrittämisestä kiinni.

Esikoinen nukkui hyvin yöt ja nukahti aina ilman apuja. Ja kuvittelin oleavni oikea mestari. Sitten tulee numero 2. taloon ja asiat tehdään samalla tavalla ja VAUVA EI NUKU..

Niin sitä luulot omasta erinomaisuudesta katosi...

Mutta myös tosinpäin: esikoinen oli aina menossa, ei uskonut mitään eikä ketään, oikea kauhukakara. Sitten tämä kuopus: jokeltelee lattialla tyytyväsenä lelujensa kanssa , viihdykkeeksi riittää, kun vanhempi vähän huhuilee (vanhempi tässä vaiheessa raivosi lattialla, kun ei päässyt eteenpäin, ja vanhemmat eivät rauhoittaneet millään lailla). Kuvittelin olevani täysin epäonnistunut esikoisen kanssa, kunnes törmäsin vanhempiin, joilla on samanlainen lapsi. Huomasin, että en ole ainoa vanhempi, jolla on vaativa lapsi. Se helpottti.

Niin, ja mä en enää anna neuvoja ellei niitä erikseen pyydetä.

Kannoin, nytkytin ja hytkytin.



Sitten, kuin napista painamalla muuttui: nukkui, söi, seurusteli, leikki, oppi kuivaksi - kaikki sujui kuin itsestään... kunnes iski 3-vuotisuhma. APUA, mitä kaikkea uhmis keksiikään.



Luulin jo keksineeni/löytäneeni itsesti ÄITI-napin, kun kaikki sujui niin hyvin.

Kunnes saimme kakkosen joka on kuin enkeli.

Luin kaikenmaailman kirjallisuutta, yritin hellyydellä ja selkeillä rajoilla rauhoittaa lapsen " hankaluuttta" mutta mikään ei tehonnut (vieläkään). Luulin että olen kasvattanut lasta väärin. Ja niin on tainnut luulla pari muutakin tuttua joilla lapset kilttejä...yksi toi mulle lastenkasvatuskirjan pyytämättä lainaan...

Tosin olen sitä mielenkiinnolla lukenut ja oivaltanut ettei vika ehkä sittenkään ole minussa...vaan lapsi on yksinkertaisesti tempperamenttinen luonne. Helpottavaa!!

Kuopus on kaikkea muuta, ehkä ne lapset on sittenkin erillaisia ja omistaa monenlaisia temperamentteja...parhaani olen tehnyt ja ylpeä siitä, oli vilkkaustaso mikä :)

Jo omasta kokemuksestani allekirjoittaa sen väittämän, että yhden lapsen (varsinkin alle 1v) vanhempia ei kannata kasvatusasioissa paljon noteerata.



Luulin esikoisen ollessa 6 kk, että lapset rimpuilevat ja itkevät puettaessa VAIN siksi, että ilkeät vanhemmat eivät ole jaksaneet pukea lasta " lasta kunnioittaen" , eli lempeästi ja siten, kuin aikuiset itsensäkin pukevat. Ajattelin, että noita lapsia on puettu liian rivakasti ja ehkä kovakouraisesti, kun noin kamalat traumat on jäänyt, että ihan itkeä pitää.



Esikoisen ollessa 1v, ihmettelin kun näin sisaruksia kiljumassa kaupassa/kylässä/kerhossa. Ajattelin, että MINUN lapseni eivät ikinä noin kiljuisi ja tappelisi, opettaisin heidät kunnioittamaan ja rakastamaan toisiaan :D



Tulkitsin myös lapsia ihan liian suorasukaisesti muutaman hetken käytöksen perusteella.

Riehuva lapsi=ei saa tarpeeksi huomiota/hellyyttä

Pelkäävä lapsi= on kokenut jotain pahaa

Kiltti lapsi=hyvin kasvatettu



VÄÄÄÄRIIIIIN!!! Olin idiootti. Onneksi pidin suurimman osan tyhmistä luuloistani itselläni. Mutta, koska itse lin noin tyhmä, sama tyhmyys on pakko suoda myös toisille.

kohalle tilanteita,mut poitsu onki vasta 5kk!mut varmasti tulee..