asperger-tyttöjen vanhemmat, saako kysäistä?

up

Kyllä tyttöjenkin aspergerin tyypillisin oire silti on ongelmat sosiaalisissa suhteissa. Ei kaikki päiväuneksijat ole asseja eikä edes asseja.

sosiaalisissa suteissa voi toki oppia toimimaan jos saa (ja haluaa ottaa vastaan) kuntoutusta tai tekee siitä vaikka erityismielenkiinnon kohteen (mulle se oli sitä noin parikymppisestä n kolmevitokseksi), mutta alunperin siinä useimmiten on vahvoja haasteita.

Mulla on aspergerpoika, joka on tiedemiestyyppiä, mutta jolla ei ole mitään erityistä mielenkiinnonkohdetta ja jolla on kavereita ja joka tykkää olla kavereiden kanssa, mutta kaverit ovat nuorempia, samanikäiset eivät niin tykkää olla hänen kanssaan. Aspergereja on monenlaisia, esim. omani ekaluokan ope ihmetteli, miten hienosti poikani eläytyi esim. lukiessa. Sosiaaliset suhteen on suurin ongelma, ei ihan tajua toisia, ei sitäkään, jos toiset ovat vähän ilkeitä ja yhdessä nauramisen sijasta naurvat hänelle.

Sulla on nyt hyvä tilaisuus eheyttää itseäsi, kun kohtaat ja autat omaa lastasi. Pääsisikö kouluun eskariin? Se voisi olla vaativampi ja samalla ehkä jo tulisi selkeämmin esiin, jos jotain apua tarvitsee. Mutta millaista apua tytölle haluat? En tiedä mikä taho auttaisi, ryhmätoimintaterapia? Diagnoosista on se hyöty, että opet paremmin ymmärtää, mutta sekään ei auta toisia lapsia ymmärtämään.

up

up

Jos on huolta lapsen kehityksestä niin soittakaa perheneuvolaan psykologille. Yleensä kunnissa ei tarvita lähetettä neuvolasta tai päiväkodista yms, vaan vanhempi voi itse soittaa ja kertoa huolista. Psykologi sitten tutkii - toki psykologin kokemuksesta riippuu onko ns silmää havaita as-piirteet (erityisesti tytöstä kun ilmenee hieman eri tavoin kuin pojilla)

[quote author="Vierailija" time="09.02.2013 klo 08:40"]

Missä ikäinen lapsi oli kun as-piirteet näkyivät hänessä selvästi?

Miten piirteet näkyvät?

Onko tyttö samankaltainen kuin oppikirjasta tutut tiedemies-tyyppiset as-pojat?

Olen ymmärtänyt että asperger on tytöillä ali-diagnosoitu juttu. Samoin uskon että oma aspergerini on jäänyt diagnosoimatta kun en ole tiedemiestyyppiä. Nyt mielestäni näen 5-v tyttäressä samoja piirteitä kuin itsessäni on (ja joita en muissa lapsissani näe), ja omien kokemusten pelossa minua jännittää tytön lähestyvä kouluunmeno ynnä muu.

Muu maailma (päiväkoti, neuvola) ei usko että lapsessa on tällaista ominaisuutta olemassa (lapsen isä kyllä uskoo kun katselee lapsen päivittäistä meininkiä kotona), keskustelujen mukaan kai sen vuoksi että lapsi ei ole kiinnostunut tähtitieteestä tai dinosauruksista tai muuten ole sillä lailla oppikirjamaisesti asperger.

Olen ymmärtänyt että tytöillä asperger voi näyttäytyä kovin erilaisena kuin pojilla ja siksi kysyisin kokemuksianne asiasta.

[/quote]poikani ei ole asperger vaikka oli pienennä kiinnostunut tähtitieteestä, avaruudesta, dinoista,

Aika huolestuttavaa, että sellaiset piirteet kuin pikkuvanhuus, kiinnostuminen jo nuorena esim. dinosauruksista, historiasta tms ja mietteliäisyys (johon yleensä liittyy yksin viihtyminen) leimataan nykyisin onglemaksi, aspergeriksi....

Olin itse tuollainen lapsena, minua kiinnosti erityisesti historia, Raamattu, erilaisten lukusarjojen ulkoa opettelu (muistin 4-vuotiaana ulkoa 100 piin desimaalia) ja tähtitiede. En minä ollut toisista lapsista erityisen kiinnostunut, koska he eivät pohtineet yhtään samanlaisia asioita kuin minä, vaan olivat mielestäni "lapsellisia". Viihdyin mieluummin pohtien syntyjä syviä kuin leikkien toisten kanssa. Mihinkään päiväkoteihin en onnekis koskaan joutunut, äiti oli kotiäitinä. 

Nykyään kaltaiseni kai leimattaisiin aspergeriksi tai asperger-piirteiseksi. Itse en ole moista diagnoosia kyllä koskaan kaivannut, enkä ymmärrä mitä se hyödyttäisi. Olen, ja olen aina ollut, erakkoluonne, mutta kouluni olen suorittanut erittäinkin kunnialla ja vielä paremmin on mennyt kun on päässyt aikuisten elämään, jossa ei ole pakkososiaalisuutta juurikaan. Voihan se ollakin, että olisin asperger kriteerien mukaan, mutta ilman mitään apuakin olen pärjännyt elämässäni hyvin ja olen onnellinen.

Olet asperger vain jos noista piirteistäsi on sinulle haittaa. Koska as-piirteesi ovat ongelmattomia et voi saada mitenkään asperger diagnoosia.

up

http://www.eskoo.fi/documents/As%20kirjo%20kokkola11112008yhteenveto.pdf

ks. AS-diat



Meillä erikoisiin piirteisiin kiinnitettiin huomiota 3-vuotiaana, mutta kun jälkeenpäin ajattelee, onhan lapsi ollut outo "aina".

Tyttäremme on mallia kiltti, ts. ei tiedemiestyyppi.

Haasteita on sosiaalisissa suhteissa ja vivahteiden ymmärtämisessä, mutta lapsella on ystävä.

Koulu menee hyvin, sen selkeät ohjeet, kurinalaisuus ja aikataulu sopivat tytölle. Vapaat sosiaaliset tilanteet ovat sitten ongelmallisempia. Lapsella ei tunnu olevan tarvetta kaverisuhteisiin vapaa-ajalla.

Minulla itselläni on hyvin vahvasti asperger-piirteitä, vaikkei diagnoosia olekaan.



Olin lapsena "pikkuvanha". Viihdyin mielummin aikuisten parissa, puhuin kirjakieltä. Säännöt ovat aina olleet minulle tärkeitä - niitä noudatetaan pilkulleen esim. jossain pelissä. Suutun (noh, nyt aikuisena en suutu, mutta ärtymystä herättää), jos esim. lautapelin sääntöjä helpotetaan nuoremmalle pelaajalle.



Olen aina lukenut paljon, mutta tähtitiede tai dinosaurukset eivät ole kiinnostaneet. Alakouluikäisenä tunnistin lähes kaikki koirarodut.

erityiskiitos 2 dioista, oli tuttua juttua. Hiukan huvitti tuo maininta kynsilakasta mahdollisena as-tytön kiinnostuksen kohteena, meillä on juuri näin. Tietokone on toinen mikä lasta kiinnostaa, ja kätevästä nämä saa yhdistettyä pelaamalla netissä tytöille suunnattuja meikkaus- ja manikyyripelejä.



Minua huolettaa koulun alku siksi että lapsi on sen tyyppinen ettei tottele määräyksiä tai kehotuksia, mutta onnistuu luistamaan usein jotenkin niin elegantilla tavalla että on hankala jälkeenpäin sanoa miten sluibaus tapahtui. Tämä on myös omaa erityisosaamistani, minulla on esim. opiskeluajoilta arvosanoja (hyviäkin) sellaisista kursseista joille en osallistunut. Koulutöiden ja läksyjen teon lopetin jossain vaiheessa ala-astetta, ja yläasteella olin jo täysin passiivinen. Tarkkailuluokkaa kuulemma harkittiin, mutta kun poikkesin muista häiriköistä siinä että nimenoman en häiriköinyt vaan istuin tunneilla omissa maailmoissani. Saatoin esim. näpyttää koko matikantunnin laskinta niin että luku näytöllä kasvoi aina yhdellä ja katsoa, kuinka suureen lukuun pääsen 45 min aikana. Ja tehdä tätä siis joka tunti parin vuoden ajan.



Aikuisena voin osallistua jonkin verran yhteisiin asioihin, ja työelämässä minulla menee itseasiassa todella hyvin (koska asemani on sellainen että teen itse säännöt ja päätän omasta ajankäytöstäni), mutta peruskouluaikana varsinkin tuntui todella mahdottomalta ajatukselta että olisin tehnyt niinkuin käskettiin. Tai siis tuntui että ne odotukset olivat jollakin lailla täysin mielipuolisia, mielestäni järkeviä ohjeita olisin omasta mielestäni kyllä noudattanut.



Meinaan siis että nyt kun oman lapsen kouluikä lähetyy niin pelkään aika paljon että hän putoaa samanlaiseen kuoppaan kui itse putosin ja että sillä on vaikutuksia hänen tulevaisuudelleen.



ap

as:n äiti ja ope

Kai se lähinnä huolettaa että tyttö leimaantuu vaikeaksi tapaukseksi tai että sen oma pää menee samalla lailla sekaisin kuin koen että itsellei kävi. Tai että se jollakin "normaaliuden vaatimuksella" ajetaan tavallaan nurkkaan ja alkaa sekoilla tarpeettomasti niinkuin itse vimmoissani tein.



Minulla ei siis ole diagnoosia, eika lapsellakaan tässä vaiheessa. Ajattelen että diagnoosi on hyödyllinen siinä vaiheessa jos ajaudutaan törmäyskurssille maailman kanssa, muuten ei välttämättä, koska lasta siis kotona ymmärretään ja sympataan.



Päiväkodin rutiinit ja systeemit ovat sopineet lapselle kuin nenä päähän ja hän on ollut siellä ihan elementissään. Koulussa rutiinien lisäksi tulee vaatimukset tehdä itse asioita, ja vieläpä samoja asioita samassa tahdissa muiden kanssa. Tämä ei minusta sinänsä ole kohtuuton vaatimus (ja itse asiassa yksi peruskoulun tärkeitä tehtäviä mielestäni on totuttaa ihmisiä tiettyyn epämukavuuteen), mutta hiukan ennakoin sellaista kuviota että lapsi alkaa sluibaamaan hommista ja ikäänkuin vajoamaan itseensä. Ja joutuu vaikeuksiin ja leimataan hankalaksi ja pilaa tulevaisuutensa.



Niin ja pelkään että oma sydämeni tässä prosessissa särkyy, olin jo aika mukavasti päässyt nuoruusmuistoistani eroon ja asioissa eeenpin, kunnes lapsen erikoisuus toi asioita uudelleen mieleeni.

kun jo menee pieleen.



Kun meille haettiin as-diagnoosia, päätimme, että käytämme sitä tarvittaessa, jos esim tarvitaankin enemmän tukitoimia tai kouluvalinnoissa.



Ehdotan hakemaan diagnoosia vaikkei se aiheuttaisikaan esim koulussa mitään muutoksia. Se auttaa tyttöä myös ymmärtämään itseään ja löytämään muita kaltaisiaan.

että ekoina vuosina lapsilla on yleensä halu miellyttää sekä aikuista (saada hyväksyntää) ja noudattaa koulun sääntöjä?

edes koulutulokkaina halua miellyttää aikuisia ja juuri siksi usein As havaitaan tässä vaiheessa. Päiväkodissa on vielä pärjännyt kun vaatimuksia ei juuri ole. Koulussa pitäisi tehdä jonkun toisen toiveen mukaisesti asioita ja se on vaikeaa. Itselläni on vuosien varrella ollut muutama as oppilas, joiden as on alettu epäillä kun omaehtoisuus on kärjistynyt ekaluokan aikana hurjiin mittasuhteisiin. Valitettavan usein näiden vanhempien näkemys omasta lapsestaan on ollut toinen kuin opettajan ja ensin on taisteltu pari vuotta ennen kuin vanhemmat ovat suostuneet viemään lapsen tutkittavaksi (ja sitä kautta kuntoutukseen). Tässä vaiheessa lapsen itsetunto onkin sitten jo kärsinyt, kun mm. sosiaaliset suhteet ovat tosi heikot. Koulussa kun ei ole koko ajan aikuinen ohjaamassa jonka vuoksi kyvyttömyys sosiaalisiin suhteisiin saattaa purkautua esim. väkivaltaisena käytöksenä.



Eli ajoissa tutkimuksiin ja terapiaan, sitten avoin vuorovaikutus open kanssa niin lapsen koulun aloitus sujuu hienosti. muuten voi seurata katastrofi.



terveisin,

ope

Lapsi siis nyt 5 v ja menossa eskariin ensi vuonna.



Jotta mitään tutkimuksia ruvetaan tekemään, täytyy kuulemma olla kolmelta eri taholta lausunto että syytä tutkia on. Eli vanhemmat yksin eivät riitä vaan mukana täytyy olla myös vaikka neuvola ja päiväkoti. Ymmärrän tämän hyvin, asperger on ehkä ollut jonkinmoisessa nosteessa viime aikoina ja aina on ollut vanhempia jotka omista syistään haluavat lapselleen jonkun diagnoosin.



Tässä kohta pulmana on siis se että päiväkoti ja neuvola eivät näe lapsella as-piirteitä, kuten mainitsin hän ei muistuta tyypillistä as-poikaa, ja siksi häntä ei tunnisteta aspergeriksi vaikka nyt päiväkodissa. Kirjallisuudesta löytyy hyviä kuvauksia as-tytöistä ja sitä kuvaa lapsi muistuttaa paljonkin, paikoitellen naurettavuuteen asti (tai siis on hassua löytää kirjasta tarkka kuvaus omasta lapsesta, joka on todella omituinen ja omalaatuinen).



Olen ajatellut että niillä on päiväkodissa muutakin työtä kuin alkaa perehtyä meidän perheen neurologiaan, ja siksi en ole ajanut asiaa sen enempää. Ovat kyllä fiksua väkeä siellä ja kuulemma puolto-lausunto tutkimuksen tarpeesta on mahdollista saada vaikka he eivät näekään tällaista tarvetta. Olin ajatellut lykätä asiaa kouluikään, jos aavistukseni osuvat oikein niin koulussa nämä erikoisuudet alkavat näkyä tarkemmin. Mutta siis ilmeisesti olisi hyvä vaan ajaa asiaa napakammin ja pyytää tutkimuksia nyt?

Diagnoosien runsaus

Meillä on jo 10vee tyttö jolla on rankat kaksi vuotta takana. Ensin todettiin lastenreuma sitten akuutisti psykiatriseen hoitoon josta diagnooseina vakava masennus ja syömishäiriö. Itse olen jo vuosia sanonut että tutkimalla tytöstä löytyy varmasti ainakin asperger-piirteitä. Nyt seuraava tutkimus onkin neurologisella puolella... Kouluun olen toisen luokan keväästä alkaen viestitellyt koska tyttö ei voinut luokallaan hyvin, ja näin pitkälle piti mennä ennenkuin asia on otettu tosissaan.