Lue keskustelun säännöt.
tilitystä parisuhteestani ):
08.02.2013 |
Olen kotona alle päiväkoti-ikäisen lapsen kanssa ja mieheni töissä, niin kuin normaalissakin perheessä. Ongelmana ovat mieheni piittaamattomuus perhettään kohtaan ja ehkäpä jonkin asteinen narsistinen käytös.
Mieheni on koukussa kaikkeen
väsäämiseen/rakentamiseen ja kehittelemällä kehittelee kokoajan itsellensä vaikka minkä moista projektia. Tämän vuoksi häntä näkyy kotona harvemmin, yleensä tulee vasta joskus ilta yhdeksän jälkeen. Lähtee aamulla klo 7 töihin ja tosiaan tulee iltamyöhään kotiin.
Rahapolitiikka meillä menee näin, että MINÄ maksan kaiken muun vähäisistä mammarahoista paitsi autot. Miehen tulot ovat liki 3 kertaa sen mitä minä tienaan, mutta hän laittaa rahansa oikeastaan kaikkeen muuhun, kuin kotiin. Enkä edes tiedä, että mihin :/ Ruokakaupassa käynnit menee 8/10 minun kukkarostani, koska mies vikisee, ettei tällä mukamas ole rahaa. Kerran moisen ”ei mulla ole rahaa” kauppareissun jälkeen samana iltana oli varaa kumminkin ostaa liki 700€ arvoinen härpäke autoon! Että näin... on se mukavaa, ettei rahaa löydy kodin menoihin, mutta omiin tingentangeleihin kyllä ja ihan tuosta vaan ):
Meillä on kaksi autoa ja jostain syystä mieheni käyttää sitä autoa joka nimenomaan hommattiin sitä varten, että pääsen lapsen kanssa käymään esimerkiksi kaupungilla taikka kavereilla. Olisihan tuossa pihassa tuo toinen menopeli, ongelma vain on, ettei sinne saa turvaistuinta!
Sen lisäksi, ettei lapsi näe isäänsä tarpeeksi niin minä olen alkanut tuntemaan itseni onnettomaksi, masentuneeksi ja jopa ”huonoksi avopuolisoksi”. Kysyin eilen mieheltä, että pääseekö hän huomenna lähtemään ajoissa töistä ja perustein, että olen niin yksinäinen ja kaipasin seuraa ja ylipäätänsä miestäni. Vastauksesi sain vittuuntuneella ja jotenkin marttyyrisella äänensävyllä ”no kai mä sit tuun, että antaa vaan mun hommien seistä vittu kevääseen asti”..
Kommentit (47)
Kysyit, että "entä jos et pärjäisikään".
Aikaisemmin kerroit, että tällä hetkellä hoidat kaiken, maksat (lähes) kaiken ja päälle vielä kaipaat miestä kotiin. Kun laitat miehen pihalle, sinun ei tarvitse pestä hänenkin pyykkejään, siivota hänenkin jälkiään, eikä kaivata häntä kotiin tai arvuutella milloin hän tulee vai tuleeko ollenkaan. Minusta tuo kuulostaa siltä, että taakkasi vain kevenisi, siis miksi ihmeessä et pärjäisi?
Kerroit myös, että mies lähes päivittäin sanoo rakastavansa. Voi ehkä sanoakin, mutta missä teot? Ei rakastamaansa ihmistä kohdella noin.
Kyllä, sinä itse teet tästä itsellesi vaikeaa. Ehkä pelkäät ottaa vastuuta päätöksestä, mutta samalla se kertoo siitä, että pelkäät ottaa vastuuta omasta (ja lapsesi) elämästä. Sille pelolle ei ole mitään perustetta, sillä jo nyt kannat kaiken vastuun arjesta ja lapsen hyvinvoinnista.
mutta teen siis itse tästä itselleni vaikeaa?
Jos rehellisesti ajattelisin pelkkää lapsen hyvinvointia niin olisin heittänyt miehen pellolle jo aika päiviä sitten, mutta pelkään myös "itseäni". Tiedän, että pärjäisin paljon paremmin, mutta pelkään, että en pärjäisikään.
Toi siis on sitä itsellensä turhaa selittämistä ja blaah. Pitäisi siis unohtaa kaikki mutta mitä jos alkuiset ja tosissaan ajatella vain omaa napaa ja pakata vaikka itse miehen kamat.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Kysyit, että "entä jos et pärjäisikään".
Aikaisemmin kerroit, että tällä hetkellä hoidat kaiken, maksat (lähes) kaiken ja päälle vielä kaipaat miestä kotiin. Kun laitat miehen pihalle, sinun ei tarvitse pestä hänenkin pyykkejään, siivota hänenkin jälkiään, eikä kaivata häntä kotiin tai arvuutella milloin hän tulee vai tuleeko ollenkaan. Minusta tuo kuulostaa siltä, että taakkasi vain kevenisi, siis miksi ihmeessä et pärjäisi?
Kerroit myös, että mies lähes päivittäin sanoo rakastavansa. Voi ehkä sanoakin, mutta missä teot? Ei rakastamaansa ihmistä kohdella noin.
Kyllä, sinä itse teet tästä itsellesi vaikeaa. Ehkä pelkäät ottaa vastuuta päätöksestä, mutta samalla se kertoo siitä, että pelkäät ottaa vastuuta omasta (ja lapsesi) elämästä. Sille pelolle ei ole mitään perustetta, sillä jo nyt kannat kaiken vastuun arjesta ja lapsen hyvinvoinnista.
Fyysisesti pärjään kyllä (= -AP
tehneet tuollaisen systeemin että SINÄ maksat yksin vuokran, vakuutukset, sähkön? Onko tähän joskus ollut joku järkevä peruste?
edesauttaa sinun henkistä pärjäämistäsi?
Pärjäisit aivan varmasti - ja paljon enemmän kuin "pärjäisit". Aivan varmasti.
Tottakai tuntuu kauhean vaikealle tällaiset isot muutokset ja erityisesti ne ihan ensimmäiset asekeleet. Anna itsellesi lupa tuntea pelkoa ja epävarmuutta siitä. Se on luonnollista. Se on ok. Mutta tiedät myös, että pärjäät ja että ansaitset (ja lapsenne) ympäristön, jossa kaikki voivat hyvin ja heitä arvostetaan ja tuetaan.
Varmasti myös kannat huolta siitä, miten miehen käy... miltä hänestä tuntuu... miten hän kestää... voitko "tehdä hänelle näin" jne, eikö? Koska tuntuu, että sinä olet hyvinkin empaattinen ja toisista huolehtiva ihminen. Vapauta itsesi näistä ajatuksista - et vain voi kantaa hänen epäkypsyyttään/pystymättömyyttään ym harteillasi. Kun, se ei edes auta mihinkään tai paranna mitään. Se ei ole sinun työsi, sinun työsi joka ei koskaan edes johda parempaan. Päästä siitä irti.
Meillä on vain tämä elämä kokea tätä kaunista elämää. Anna itsellesi mahdollsuus voida hyvin ja kokea arvostusta ja iloa.
Eihän miehesi ole koskaan ollut väkivaltaan taipuvainen? Sillä nuo (vakoilu/liikkumisen rajoittaminen) ovat huolesuttavia merkkejä. Mietin vain, että mikäli taipumusta väkivaltaisuuteen tai merkkejä sen mahdollisuudesta, se tulee ottaa huomioon, kun alat käsittelemään asiaa miehesi kanssa.
t. SH (joka alunperin kysyi miksi)
Sisältö jatkuu mainoksen alla
tehneet tuollaisen systeemin että SINÄ maksat yksin vuokran, vakuutukset, sähkön? Onko tähän joskus ollut joku järkevä peruste?
joo en oikeastaan tiedä, että miten tähän pisteeseen ollaan päädytty? Varmaa siten, että ennen yhteen muuttoa mies vietti öitä luonani ja oleellisesti tuolloin maksoin vuokrat + muut kulut yksin.
Oletin kyllä että samassa osoitteessa asiat muuttuvat, mutta ei nähtävästi. Sitten odottelin vähän lisää sen toivossa, että lapsen synnyttyä asiat muuttuisivat, mutta ei..
Tuntuu, että ovat vain menneet pahempaan suuntaan ajan mittaa.
nyt meni mulla luu kurkkuun! En osaa tehdä muuta kuin kouhautella olkapäitä ja änkyttää jotain epämääräistä.
Ei mitenkään :( eikä sekään auta asiaan, että kun kerroin kysyneeni eilen tämän kotiin tulosta ja vastaus oli nyt mitä oli...
Elämä nähtävästi pyörii hänen oman napansa ympärillä
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Fyysisesti pärjään kyllä (= -AP
Edelleen: miten sinun henkinen jaksaminen heikentyisi siitä, että taakkasi kevenisi?
Puhun kokemuksesta. Olin itse pitkään suhteessa, jossa minua ei rakastettu eikä arvostettu. Suhde oli täynnä henkistä väkivaltaa, minun vähättelyä ja mitätöimistä. Olin onneton ja pitkään uskoin olevani tyhmä, tylsä ja mitätön maan matonen. Lopulta tajusin, että vika ei ole ainakaan pelkästään minussa. Päätin erota, mutta siirsimme eroa, koska mies halusi "yrittää muuttua". Muutosta ei tapahtunut ja lopulta erosimme.
Vaikka jäin eron jälkeen yksin kahden pienen lapsen kanssa, oli ero helpotus! Minun ei tarvinnut enää kärsiä huonossa ilmapiirissä, minun ei tarvinnut odottaa kotiin miestä, joka ei tullut sovitusti, ei tarvinnut kaivata tai yrittää miellyttää. Minua ja tekemisiäni ei vähätelty, enkä ollut enää taakka kenellekään.
Toki jotkin käytännön asiat ovat toki helpompia, kun talossa on edes satunnaisesti kaksi aikuista. Mutta henkinen helpotus siitä, ettei ole enää riippuvainen toisesta ihmisestä tai hänen armonpaloistaan on huomattavasti suurempi.
-sama
Edelleen: miten sinun henkinen jaksaminen heikentyisi siitä, että taakkasi kevenisi?
Lähinnä taidan pelätä sitä "yksin" jäämistä, kun ei olisi enään edes sitä "osa-aikaista" miesystävää.
Olen kyllä saanut erittäin pahasti selkääni aikaisemminkin rakkauden suhteen (ex oli astetta pahempi tapaus, kuin nykyinen) ja varmasti sekin ajatus pelottaa, että kykeneekö kukaan mies kohtelemaan minua minun arvojen mukaisesti, kun tähänkään mennessä kukaan ei ole siihen kyennyt. Onko kaikki miehet samanlaisia minä, minä, minä eikä kukaan muu persoonia?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
1. vaikka ollaan yhdessä se ei tarkoita sitä, että 24/7 katellaan kainaloittain nyyhky leffoja. Molemmilla pitää olla myös se oma pieni elämä, ilman että se vaarantaa parisuhdetta.
2. vastuu asioista kannetaan yhdessä, esimerkiksi koti ja sen kustantamat menot.
3. Molemmat on samalla viivalla ja toisia kunniitetaan. Otetaan toisen tunteet/ajatukset huomioon, eikä toimita aina kuten itse haluaa. Eli kompromisseja tehdään ja joskus joustetaan omista haluista/tahdoista.
4. Parisuhteesta pidetään huolta, esimerkiksi käymällä satunnaisesti leffassa tai edes syömässä. Sitä kahden keskeistä aikaa on pakko löytyä edes kerran kuukaudessa!
ja sitten viet rahat mieheltä elatusmaksuina. Saa se perustella lastenvalvojalle minne rahat menevät jos eivät riitä. Parempia miehiä kyllä löytyy.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Miten tästä tulikin omasta suhteesta nostetta? :(
Mun on tosi kurja sun puolestasi!
Ihan ekana. Mä juttelisin miehelleni että ottaa sen auton jolla me ei voida mennä lapsien kanssa, ainakin niinä päivinä kun oltaisiin lähdössä jonnekin. Jos en autoa tarvitse niin silloin asia ei minusta ole oleellinen.
Tuo rahapuoli tuntuu kummalliselta. Meillä on yhteinen tili niin asia ei ole sen kummoisempi kuin maksetaan ja ostetaan aina kun tilillä on rahaa.
Minusta se on ihan Ok että on "omat rahat" mutta minusta on kummallista että et tiedä miehesi menoista. Hassaisitko miehen tililtä? Jos mies ei osallistu perheen menojen kattamiseen niin se on kummallista toimintaa. Se vaan on sitä.
Ja jos aamulla lähtee ja illalla tulee niin onko vain töissä? Missä se viettää aikaansa?
Onko sillä joku toinen ja sinä vaan peset sille vaatteet? Se ehkä odottaa että lapset on omatoimisempia ja sitten lähtee.
Ei tuo kuulosta minusta parisuhteelta.
Yksin jääminen voi toki pelottaa. Itse oli huonon suhteeni jälkeen lähes 8 vuotta yksin. Noiden vuosien aikana löysin omat vahvuuteni ja opin ymmärtämään mitä haluan elämältä ja mitä haluan mahdolliselta parisuhteelta tulevaisuudessa. Opin ymmärtämään, että minä itsessäni olen arvokas eikä kenelläkään ole lupa kävellä ylitseni oman etunsa nimissä.
Tuon kahdeksan vuoden aikana kaipasin parisuhdetta kovasti. Olin kuitenkin tehnyt päätöksen, etten enää aloita suhdetta vain siksi, että "olisi edes joku", vaan vasta sitten kun "se oikea" sattuu kohdalle. Välillä menetin jo toivoni, mutta ainakin opin keskittymään itseeni ja omaan hyvinvointiini. Rakensin oman ja lasteni elämän sellaiseksi, jossa meillä oli hyvä olla ja vaikka kaipasinkin rakkautta elämääni, pystyin peiliin katsoen sanomaan olevani tyytyväinen elämääni ja jopa onnellinen.
Lopulta sitten tapasin nykyisen mieheni. Mieheni on upea, paljon, paljon parempi (jos niin voi sanoa) kuin osasin edes kuvitella tai haaveilla. En olisi ikinä uskonut, että kukaan voisi rakastaa minua niin aidosti tai että kukaan voisi jakaa arvoni niin täysin. En olisi uskonut, että kukaan haluaa kohdella minua niin hyvin kuin mieheni minua kohtelee. Tiedostan kuitenkin hyvin selkeästi myös sen, että tällaista suhdetta en olisi saanut, jos en olisi oppinut tuntemaan itseäni. Tasapainoisen parisuhteen yksi oleellinen tekijä on se, että on sinut myös itsensä kanssa.
Itseään on vaikea arvostaa, tai edes oppia tuntemaan, jos elää alistuneena suhteessa. Hyvän parisuhteen löytyminen ei automaattisesti vie 8 vuotta, vaikka minun kohdallani näin kävikin. Kokemuksesta sanon myös, että mielummin olisin edelleen yksin kuin suhteessa, jossa minua ei kohdeltaisi arvojeni mukaisesti.
Tsemppiä sinulle, ap. Kuten aikaisemmin kirjoitin, tuo sinun parisuhteesi ei ole parisuhde, vaan miehesi elää sinun siivelläsi, sinun huollettavana. Sinullahan on kaksi lasta -toinen on vain virallisesti aikuinen.
-edelleen se sama
Lähinnä taidan pelätä sitä "yksin" jäämistä, kun ei olisi enään edes sitä "osa-aikaista" miesystävää.
Olen kyllä saanut erittäin pahasti selkääni aikaisemminkin rakkauden suhteen (ex oli astetta pahempi tapaus, kuin nykyinen) ja varmasti sekin ajatus pelottaa, että kykeneekö kukaan mies kohtelemaan minua minun arvojen mukaisesti, kun tähänkään mennessä kukaan ei ole siihen kyennyt. Onko kaikki miehet samanlaisia minä, minä, minä eikä kukaan muu persoonia?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
touhuilemaan omiaan ja arvailua sinäänsä mun puolelta, että omien harrastustensa parissa.
En usko, että on uskoton, tai en halua ainakaan uskoa moista.
Tällainen kuvio on myös tutuillani. Mies tienaa huippupalkkaa, nainen on pienen lapsen kanssa kotona. Siltikin, vaikka tuloerot ovat niin suuret: nainen maksaa lähes kaiken. Mies maksaa: oman autonsa huollon, oman puhelinlaskun ja sähkölaskun. Kerran viikossa hän ostaa parilla kympillä "itselleen" ruokaa. Nainen maksaa kaiken muun siis. Teini-ikäisten nuorten meikit, kampaamot, puhelinlaskut, vaatteet. Mies ei ikinä osallistu esim. vaatehankintoihin. Ja tiedän, ettei kyse ole mistään muuten vaan ostetuista vaatteista kun on niin ihana vaate, vaan ihan oikeasti jos pitää ostaa uusi talvitakki.
Tuollainen ei ole mistään kotoisin eikä kenenkään pidä elää tuollaisessa suhteessa. Seuraavan kerran kun miehesi tulee yhdeksän jälkeen kotiin, istuta hänet alas ja kerro, ettet tunne olevasi saman arvoinen tässä suhteessa. Sano ettet ala maksumieheksi, vaan kummankin täytyy osallistua yhtälailla kuluihin. Jos mies ei reagoi mitenkään, sano ettet oikein tiedä enää mitä tekisit tässä suhteessa.
Moikka ap! Olen kohtalotoverisi. Ja olen monta kertaa miettinyt jättämistä, mutta sen askeleen ottaminen vaatii niin paljon voimavaroja, mitä minulla ei tässä arjen pyörityksessä ole.
että ei voi kuin ihmetellä, miksi edelleen täällä(kin) niin usein huudellaan, että ihmiset eroavat liian helposti, antavat periksi kun ei olekaan enää kivaa jne. Kun itse asiassa eroaminen on ihan helkkarin pelottavaa, raskasta ja rankkaa ja itse asiassa ihmiset jättävät usein eroamatta, vaikka ehkä kannattaisi, koska SE on helpompaa.
AP:lle tsemppiä! Muista että meillä on vain yksi elämä ja olisi ihan hyvä, jos sen voisi elää onnellisena.
Niin ettet kertoisi miehelle mitään, taikka jätät tyyliin lapun pöydälle, että pitää tässä vähän miettiä asioita...
Jonkun pitäisi herättää sun mies! On törppö, täytyy myöntää ja ikävää sinulle.
miksi? Jos et meinaa erota, niin teepä seuraavaa:
Sen teet nyt selväksi, että auto jää pihaan, mies menköön sillä toisella autolla töihin. Sun on pakko päästä nyt lapsen kanssa pois neljän seinän sisältä. Rupea elämään omaa elämää lapsen kanssa, kerhoilkaa, kyläilkää, tehkää mitä vaan mutta pois kotoa. Älä edes pyydä miestä mukaanne. Jos se sattuu olemaan kotona, niin huikkaat vaan ovelta heippa. Et selittele menojanne millään tavalla ja et ruikuta mukaan.
Miksi olet kotiorja? Ruokaa ja puhtaat vaatteet on lapsen toki saatava. Pese ja ruoki vain itsesi ja lapsesi osalta. Mies voi hoitaa omat ruokansa ja pestä omat pyykkinsä.
Sama pätee pillunsaantiin. Seuraavan kerran kun vonkaa, voit sanoa " seisokoon mulkkusi vaikka vittu kevääseen saakka mun puolestani"
Mene töihin takaisin, lapsi päivähoitoon. Hanki siis sitä sisältöä elämääsi muualta kuin kotoa. Varmasti saan haukut näistä kommenteista, mut miksi sun pitää ruikuttaa siltä mieheltä mitään. Jotenkin tuo teidän suhde tuntuu olevan jo lopussa. Jospa sillä muuttuu ääni kellossa pikkuhiljaa, kun ylöspito, passaaminen ja perään ruikuttaminen loppuu. Ja jos ei muutu, niin lapsi kainaloon ja lähde lätkimään!
Tsemppiä sulle! Tule joskus tänne kertomaan, miten menee!
Jotkut kituuttavat huonossa suhteessa iäisyyksiä sen takia. Pitää ehkä myydä vanha ja hankkia uusi koti, jakaa omaisuus, kertoa sukulaisille ja tutuille, tottua sinkku-statukseen, arki mullistuu, tuttu ja turvallinen katoaa, fyysinen läheisyys katoaa... Sinulla tosi arki muuttuisi vähemmän kuin monella muulla, koska mies ei käytännössä auta sinua lapsen hoidossa juurikaan.