Mistä sen tietää, että parisuhde on tiensä päässä?

Minulla on samanlainen tilanne. Kun mies on poissa, tulee ikävä. Sitten kun on paikalla, rupeaa taas ärsyttämään. Se taas johtuu siitä, että suhteessamme on niiiin paljon puutteita. Kaverisuhteelta tämä vaikuttaa, vaikuttanut olevan sellainen jo pitkään.Minkäänlaista läheisyyttä ei ole. Ei yhdessä tekemistä, ei fyysistä kontakia. Mies istuu koneellaan omissa oloissa, itse olen lapsemme kanssa ja sillon kun tämä nukkuu päiväuniaan, olen omissa oloissani. Olen ottanu muutaman kerran puheeksi tämän ongelman ja suoraan kertonut, että olen yksinäinen, turhautunut ja tunnen itseni kelvottomaksi! Mies ei tee itse mitään alotteita, esim halauksiin ym, vaan odottaa, että minä teen. Sitten kun yritän niitä tehdä ja menen lähelle, syliin, viereen, tulee sillä sekunnilla tälle kiire keittämään kahvia, mennä tupakalla tms ja ajaa minut pois.. Turhaudun ja tulee paha mieli ja päätän, että antaa olla! Eli eipä tästä pääse mihinkään. Mitä hittoa hän on kanssani, jos en kiinnosta pätkääkään! Nyt nukuttu eri huoneissa yli puoli vuotta..

Omia mielipiteitähän ja käsityksiä tässä voi esittää, mutta ei kai sitä lopullisesti tiedä kuin jokainen itse omassa parisuhteessaan.

Meillä on eroprosessi juuri käynnistynyt. Viitisen vuotta sitten ajattelin eroa ensimmäisen kerran, ja pelkkä ajatus elämästä ilman miestä tuntui taivaalliselta. Ehkä silloin olisi jo pitänyt tajuta. Mutta toisaalta ajattelen kyllä niin, että olen tarvinnut tämän viisi vuotta asian käsittelemiseen. Noin vuosi sitten oli se viimeinen pisara, kun keskustelimme ja tajusin, että mies ei todellakaan ole sellainen ihminen, jonka kanssa haluan viettää loppuelämäni. Jotenkin siinä valkeni se, että koko tämän pitkän avioliiton ajan olen ikään kuin kieltänyt niiden asioiden olemassaolon, missä emme sovi yhteen ollenkaan ja missä ei ole olemassa kompromissia. Ne samat asiat johtivat aina säännöllisin väliajoin riitaan ja sitten sovittiin ja kaikki oli muka hyvin, mutta eiväthän ristiriidat koskaan mihinkään hävinneet, vaikka yritimme kuvitella niin.

Kuulostaa hirveältä..Meillä hieman samanlaista. Mies käyttää yhteisiä rahoja omiin juttuihin niinkun lystää (tupakka, pelit..) jos itse haluaisin esim jonkun vaatteen ostaa niin "ei oo varaa semmosiin turhuuksiin!" niin, tupakkahan ei ole turhuus.. Huutaa myös usein ja tuntuu välillä, ettei osaa nätisti puhua, vaan ärjymällä / tiuskimalla eikä hermoja ole. Petipuuhia meillä noin 2-3 kertaa puolessa vuodessa ja nekin kerrat tyyliin viidessä minuutissa ohi, koska mies hermostuu jos pitäisi kauemmin nähdä vaivaa toisen eteen..että maku se on mennyt jo siihenkin hommaan, aikoja sitten..

Miksi te mieluummin eroatte kun hoitaisitte suhteenne kuntoon? Ihan yhtä paljon energiaa menee eron järjestelyyn ja hoitamiseen asiat kuntoon siinä suhteessa, ja lopputuloksena on hajonnut perhe. Miksi ette mieluummin käytä sitä energiaa parisuhteen parantamiseen, terapiaan yksin ja yhdessä esimerkiksi? Ja nyt kaikki alkoholisti-narsisti-väkivalta-suhteissa elävät älkää suotta vastatko tähän, ylläoleva kysymys ei koske teitä. Vaan juurikin sitä osuutta, jossa toisen naama vaan alkaa kyllästyttää eikä toisen menot kiinnosta enää yhtään. Itsellä on pitkä suhde takana, avioliittoa 11v ja sitä ennen yhdessä oloa 4v ja pitkän liiton rakkaus ja kiintymys on jotain niin toista kuin alkuhuuma, että tästä en tosiaan ihan äkkiä olisi valmis luopumaan, ja kaikille soisin tällaisen pitkän suhteen tuoman rakkauden.

Jos mies on piittaamaton, miksi se viitsisi yrittää parisuhdetta kuntoon? Siihen tarvitaan kaksi. Sinä 25 et voi käsittää, mistä on kyse.

Sinä 26, miksi olet lähtenyt suhteeseen piittaamattoman miehen kanssa? Onko se yhtäkkiä muuttunut sellaiseksi vai ollut alusta asti? Olen kyllä varmaan tosi lapsellinen mutta tuntuu epäuskottavalta että hyvä parisuhde yhtäkkiä muuttuu toisen puolelta kylmäksi, välinpitämättömäksi ja huonoksi. Ei mene jakeluun. Huonoja aikoja tulee kaikkiin suhteisiin ja ne kuuluu pakettiin, niistä vaan sitten selvitään eikä lyödä hanskoja tiskiin ja etsitä seuraavaa suhdetta. TAi no, voihan niinkin tehdä mutta silloin saa vaihtaa kumppania 5 vuoden välein.

Nämä on niin monimutkaisia juttuja ettei tosi ookkaan. Mikä on toiselle hyvä, niin toiselle huono. Itsekin kauan paininut parisuhteessa jossa yhä enenevässä määrin huomaan että tietyt asiat eivät vaan muutu ja samoista asioista riidellään. Näen että lapset kärsivät. Itsekin riitaisasta kodista. Jostain kumman syystä ajatus siitä, ettemme koskaan saisi olla koko perheenä kesälomalla tai hiihtolomalla tai että mies toisin uuden mahdollisen siippansa esim. lasten rippijuhliin tms., tuntuu pahalta. Minä olen nähnyt ympärilläni eroja joista lapset ovat kärsineet. Olen tullut siihen tulokseen että tein niin tai näin niin kärsivät. Lopulta kai kysymys siitä kuinka hyvin itse itsensä tuntee. Toiset saavat eron onnistumaan hyvin ja kaikilla on hyvä olla. Minua harmittaa ettei minulla ole uskallusta luoda omaa elämää yksin lasten kanssa. Hienoa että jotku pystyy siihen! Koen olevani liian voimaton noin lopulliseen ratkaisuun.

[quote author="Vierailija" time="24.02.2013 klo 13:43"]Sinä 26, miksi olet lähtenyt suhteeseen piittaamattoman miehen kanssa? Onko se yhtäkkiä muuttunut sellaiseksi vai ollut alusta asti? Olen kyllä varmaan tosi lapsellinen mutta tuntuu epäuskottavalta että hyvä parisuhde yhtäkkiä muuttuu toisen puolelta kylmäksi, välinpitämättömäksi ja huonoksi. Ei mene jakeluun. Huonoja aikoja tulee kaikkiin suhteisiin ja ne kuuluu pakettiin, niistä vaan sitten selvitään eikä lyödä hanskoja tiskiin ja etsitä seuraavaa suhdetta. TAi no, voihan niinkin tehdä mutta silloin saa vaihtaa kumppania 5 vuoden välein.
[/quote]
Ihmiset muuttuvat, ihmiset kypsyvät kokemusten myötä. Vaaleanpunaiset lasit muuttuvat vähitellen kirkkaiksi. Hienoa jos sinä ja kumppanisi olette staattisia. Kaikki eivät ole.

Kaikki eivät todellakaan ole staattisia - itse asiassa kenenkään ei pitäisi ollakaan! Mutta vain positiivisessa mielessä tietenkin. Eli allekirjoitan kirjoituksesi ed. kommentoija. Olen ollut mieheni kanssa 20 vuotta ja läpi on käyty tilanteita jos toisia näiden vuosien aikana. Pitkän aikaa alussa oli tasaista ja "mukavaa", mutta vähitellen elämä alkoi opettaa. Tapahtuma tapahtumalta ne vaaleanpunaiset lasit alkoivat valua silmiltäni - vaikka sitä vastaan tyhmästi taistelinkin. Halusinhan kaiken jatkuvan "hyvänä". Pariin kertaan olen pohtinut oikeasti lähtemistä - ja onpa siitä keskusteltukin vakavasti - vaan jokin on saanut aina jäämään ja yrittämään vielä kerran. Vaan viimeksi pari vuotta sitten jysähti oikein tiiliseinä eteen täysin yllättäin ja ihmettelin itsekseni, miksi minun piti vielä tällainenkin koettelemus läpi käydä. Vaan eipä mennyt kauaa, kun tapahtuneen opetuksen opin. Kova oli sekin elämänkoulun oppitunti, mutta ehdottomasti näin täytyi tapahtua, etten olisi elämääni tuhlannut ja väärin ajatuksin elänyt. Eli vaikka olen kovastikin elämänkoulua jo ed. miehenikin kanssa läpikäynyt (väkivaltainen alkoholisti), olen huomannut, ettei sitä ole koskaan "valmis" ja haluaa uskoa aina hyvään. Vaan kun se elämä ei välttämättä ole aina sitä hyvää, voi tulla isojakin yllätyksiä, kun osaa katsoa asioita (ja ihmisiä) toiselta kantilta ja vähän kauempaa. Olen siis aika ikävässä tilanteessa omassa parisuhteessani, koska olen löytänyt miehestäni aivan uusia puolia - joita hän ei tietenkään allekirjoita, hän haluaisi jatkaa edelleen siinä pehmeässä pumpuliunessa, kun kaikki on hyvin ja homma pyörii. Eli kulissit kunnossa, totuus niiden takana aivan jotain muuta. En tiedä, olenko tekemisissä esim. narsistin tms. kanssa vai mikä sen kaiken takana on. Ellei viestini oikeasti mene pian perille oman päänsä selvittämisestä esim. terapiassa, minun on pakko lähteä pelastaakseni itseni. Hän kun ei huomaa/tunnista/tunnusta aiheuttamaansa painetta ja pahaa oloa minua kohtaan. Päinvastoin: minähän se olen kaiken ikävän alku ja juuri. Järkyttävä tilanne, en olisi ikinä voinut kuvitella joutuvani tässä suhteessa tähän jamaan. Elämä on opettanut näiden elettyjen vuosikymmenten aikana ainakin sen, ettei pidä luottaa minkään pysyvän, sanoohan sanontakin, että vain muutos on pysyvää. 

Itse erosin miehestäni, oltuaan yhdessä 14 vuotta ja saaneet 3 lasta. Miehessäni ei erikoisempaa vikaa ollut, muuta kuin ettei meillä ollut mitään yhteistä lapsien lisäksi. Olimme kasvaneet nuorista aikuisiksi ja valitettavan erilaisiksi. Olimme vain kavereita saman katon alla. Lapsien takia mietin eroa n.3 vuoden ajan ja lopulta en kestänyt enää tilannetta.

Eron jälkeen löysin nykyisen mieheni, olemme olleet yhdessä 12-vuotta enkä ole ole ollut onnellisempi koskaan. Riidat kuuluvat arkeen ja elämään sekä se että toinen ärsyttää. mutta ikinä ei välillämme ole kipinä hävinnyt. Entinen mieheni on löytänyt uuden puolison ja olemme vitsaileet että eromme oli paras päätös ikinä, koska molemmat löysivät onnensa. Lapsetkin ovat sanoneet että eron aika oli ikävää, mutta molemmat vanhemmat olivat mukavampia ja poikani sanoi että olis kai tässä voinu huonomminkin käydä, toinen olisi voinut kuolla tai sairastua. Nyt hän sai pitää molemmat vanhempansa ja tavata heitä kun haluaa.

Jokainen löytää oman tiensä tallata ja vastaa niistä, toivottavasti katkeroitumatta.

Vierailija kirjoitti:

Jos siis emme ole riidoissa toistemme kanssa. Riitelemme aina samoista asioista. Yksi asia on miehen rahankäyttö, mies pelaa rahaa nettipeleihin suhteessa tuloihin ihan liikaa (esim. 1/3 osa viikon ruokabudjetista). Jää sitten minun päänvaivakseni miettiä miten taloudellisesti pärjätään.

Toinen asia on se, että mies on suuttuessaan aivan hirveä. Esim. jos suuttuu lapsille niin huutaa heille aivan pää punaisena, joskus haukkuu myös lapsia. Minulle karjuu myös jos suuttuu. Lisäksi usein, jos hän on minulle suuttunut, niin mies pelaa lisää rahaa nettipeleihin.

Väsyneenä aamulla mies rähjää, kun pitää herätä, herää aina liian myöhään ja tulee kiire. Sitten mies purkaa kiukkuaan lapsiin, jos lapset eivät toimi tarpeeksi nopeasti. En tiedä, tämä on tällaista ajatuksenvirtaa, mutta nämä asiat ovat viikoittain esillä ja alan olla aika väsynyt. ap

Mikä aiheutti sen, että miehesi alkoi pelaamaan näin paljon nettipelejä? Siihen on aina syy ja aina se syy ei ole miehessä.

En haluaisi mennä töistä kotiin, kun miehen räpätys alkaa heti kun astun kynnyksen yli. Joskus tulee jo pihalle huutamaan ennen kuin pääsen autosta ulos.

En enää halunnut kertoa puolisolleni asioita eikä sitä kyllä kiinnostanutkaan. Näin suhteessa enemmän negatiivisia kuin positiivisia asioita. Meil ei enää ollut oikein muuta yhteistä kun toi lapsi. Oikeastaan jatkuvaa riitelyä sun muuta ikävää mistä en edes jaksa kirjoitaa. Oli todella selväpeli mulle.

Vähän OF, mutta kuitenkin .

Yhdessä kotimaisessa sarjassa sanottiin "jos toinen lähtee, on hän mielessään lähtenyt aikoja sitten"

Joku sanoi, ettei lapsi ikinä toivo vanhempiensa eroa.

Minä toivoin aina lapsena, että vanhempani eroaisivat. Väkivaltainen isäni manipuloi ja pomotteli äitiäni ja huiteli viikonloput ties missä. Äiti sitten yritti pitää taloa kasassa ja kasvattaa lapsilaumaa. Oli ihan mieletön helpotus, kun isä viimein häipyi lopullisesti. Olin silloin 13-vuotias ja muistan elävästi, miten aluksi pelkäsin monta kuukautta vanhempieni palaavan yhteen. Onneksi niin ei käynyt ja perheemme elämästä tuli paljon parempaa, äitikin löysi kunnollisen miehen myöhemmin.

Up!

Vierailija kirjoitti:

Moni on toivonut aikuisena, että vanhempansa olisivat eronneet eivätkä olleet kamalassa perhe/parisuhdehelvetissä "lasten takia", katkeroituneena toisiinsa ja omaan elämäänsä.

Tästä tuli juuri pitkän ajan tutkimus, että lapset ovat onnellisia melko tulehtuneessakin perhetilanteessa, kunhan vaan vanhemmat pysyvät yhdessä. On lähinnä vanhempien vakuuttelua itselleen, että ero olisi hyväksi lapsille.

Kukaan lapsi ei toivo vanhempiensa eroavan, ei ainakaan tosissaan ja niin että ymmärtäisi sen seuraukset.

No näytäpä tuo tutkimus. Ja käy vaikka googlaamassa esim . Lasinen lapsuus

Vierailija kirjoitti:

Kun teillä on lapsia, niin järkevää ratkaisua eroon ei ole. En halua moralisoida, mutta lapset kärsivät aina vanhempien erosta.

En tiedä, oletko itse joutunut kokemaan vanhempien eron, mutta nykyaikana kun vanhempia eroaa tiuhaan tahtiin, meitä erolapsia on monia. En tiedä ketään, sisaristani, ystävistäni jne. keitä vanhempien ero ei olisi järkyttänyt, ja kenen turvalliselta elämältä se ei olisi vienyt pohjaa. Isä ja äiti, puolet perintötekijöistäni kummaltakin, eivät välitä toisistaan, mikä ristiriita minun sisälläni sitten on?

Eli jos vaan voitte niellä ylpeytenne ja keskustella, niin eiköhän se siitä. Nykyään ihmiset ovat liian itsekkäitä, kaikkien pitää päästä toteuttamaan itseään kuin 17-vuotiaiden teinien, eikä edes omaa perhettä arvosteta. Sitä se avioliitto/parisuhde on, välillä on vähän vaikeaa, mutta perhettä ei jätetä!

Höpö höpö, minä olen eroperheestä ja en ole koskaan tuntenut mitään kärsimystä asian tiimoilta, olin 6v kun vanhempani erosi, eli tajusin jo asiasta jotain, myöskin kun olen 3 sisarukseltani kysynyt asiasta niin ovat kaikki sanoneet ettei se ollut mitenkään mullistavaa. Iät olivat silloin heillä 10, 8 ja 4

Vanha ketju mutta jatkanpa tähän.

Meillä on vaikeaa ja tuntuu että olen ainoa joka yrittää edes tehdä jotain suhteen eteen. Nyt olen väsynyt siihen.

Tuntuu etten vaan jaksa enää. Mies ei tee mitään kotitöitä, ei siis mitään sisällä eikä ulkona. Ei kosketa minua (paitsi illalla kun haluaisi seksiä). Olen yrittänyt puhua mutta ei onnistu. Syyttää vaan minua että minua ei muka kiinnosta ja yleensäkin kaikki on vaan minun syy. Olen yrittänyt selittää, että jos meillä olisi muutakin läheisyyttä niin tekisi useammin mieli. Kyllä minä miestäni haluan mutta ei ole mukavaa, kun toinen ei yritä mitään muuta kuiniltaisin käy perseeseen kiinni. Sit syyttää minua kun en innostu. Riidellessä on todella ilkeä, osaa sanoa pahasti ja tietää sen. Saa minut usein itkemään mutta se ei häntä hetkauta mitenkään. Sitten valvon yöt ja kärsin jatkuvasta väsymyksestä mikä vaikuttaa myös työntekooni. Olen myös huomannut että muistini pätkii, tavaroita tippuu käsistä ja niin edelleen.

Aiemmin meillä oli hyvä suhde ja molemmat tekivät aloitteita kaikkeen ja osallistuivat kaikkeen. Tuntui että olen löytänyt sen oikean. Enkä minä ketään toista haluakaan, haluaisin vain mieheni takaisin ja että oloni tuntuisi rakastetulta, olen sanonutkin sen. Mut ei onnistu keskustelu eikä mikään muutu. Mies vaan tuhahtelee ja antaa minun ymmärtää olevani ihan idiootti.

Tänään sanoin, ettei tästä näin mitään tule. Tulin juuri ulkoa nurmenleikkuusta ja kysyin onko tehnyt sillä välin ruokaa. Ei kun ei ole nälkä.

Alkaa tuntua että tosiaan ollaan tien päässä. Nyt.

Up