Mitä ajattelet syyksi, jos hyvännäköinen nuori nainen on aina vaan sinkkuna?

Tietää, että hänellä on varaa valita. Näin siinä tapauksessa, että ei ole edellä mainittuja heikkouksia.



Siksi hänellä ei ole mitään kiirettä pariutua vaan voi rauhassa odotella sitä Ainoaa Oikeaa.

koska en usko heidän olevan oikeasti kiinnostuneita. Mietin aina, että miksi joku voisi olla minusta kiinnostunut, kun viereisessä pöydässä joku on minua paljon paremman näköinen ja hoikempi ja sillä on isommat tissit.

Mulla oli täysin samat aatokset nuorempana (ja oikeastaan edelleenkin). Jos joku mies tuli juttelemaan, saatoin jopa aivan avoimesti ja suoraan (mutta kuitenkin ystävällisesti sanoa, että miksi ihmeessä hän tulee minulle juttelemaan, kun ne muut naiset ovat niin paljon kauniimpia kuin minä. Näin jälkikäteen ajateltuna olin kyllä varsin nätti/kaunis itsekin. En vain tuolloin lainkaan käsittänyt sitä itse, vaan pidin itseäni erittäin rumana. Lisäksi olen ujo ja epävarma, enkä ole käytännössä ikinä käynyt baareissa tms. :(

siis huono itsetunto vastakkaisen sukupuolen edustajiin nähden. Epävarmuus omasta kropasta, kiinnostavuudesta ja ties mistä.. Siitä kannattaa yrittää opetella eroon.

Yleensä onnistunut parisuhde sitten nostaa sitä itsetuntoa huomattavasti ja jos karahti kiville, niin uuden kumppanin haeskelu on huomattavasti helpompaa kuin kokemattomana. Jos kelpasin exälle niin miksen sitten noille muillekin.

Sama toimii myös työmarkkinoilla. Hyvällä työhistorialla on paljon helpompi hakea uutta duunia kuin periaatteessa pätevämmällä joka ei ole päässyt siihen ensimmäiseenkään kunnon työpaikkaan.

Eriasia sitten kannattaako vaihtaa. Itsellä sama vaimo jo reilun 16 vuotta ja työnantajakin periaatteessa samassa talossa toistakymmentä vuotta.

Mulla on näissä asioissa aika huono itsetunto. Tähän mennessä koettua:

Totta. Itselläni epävarmuus "laukesi" ensimmäisen seurustelusuhteen myötä vasta melkein kolmekymppisenä. Vaikka ko. suhde karahtikin kiville, tuli seuraavasta miehestä sitten aviomieheni. Ennen sitä onnistunutta ekaa suhdetta kuvittelin itseni suunnilleen maailman rumimmaksi, vaikka se ei oikeasti pitänytkään paikkaansa. Ihan kaunis olin ja "yrittäjiä" riitti ainakin silloin nuorempana (=teininä ja parikymppisenä).

Ekana tulee mieleen, että siinä on sellainen tosi vaativa prinsessa. Miehet ei sellaista kauan jaksa katsella, vaikka olisi kuinka nätti. Tunnen tällaisen prinsessan. Huitelee kohta jo neljääkymmentä, miehiä piisaa mutta ei ne rinnalle kauaksi aikaa jää, nainen kun vaatii järkyttävän paljon huomiota. Mikään ei riitä.

Tunnen myös tällaisen.

sillä on tosi pieni?

Nainen on ujo ja ei uskalla tehdä aloitetta tai edes osoittaa kiinnostusta jos joku muu tekee aloitteen.



Tämä on syy miksi itse miehenä olen sinkku vielä melkein 30 vuotiaana. En ole oikeastaan koskaan seurustellut ja syy siihen on ujous. Tähän kun lisätään huono itsetunto kun kalu on ehkä normaalia hieman pienempi niin ei tässä paljon tule seurusteltua.

Olen normaalin näköinen mutta ajatus on aina, että miksi tuo nainen olisi minusta kiinnostunut? Tämän jälkeen tulee se, että pieni penis ei ole riittävä joten miksi vaivautua.



Eiköhän naisilla ole ihan samanlaisia ongelmia. Ehkä pienet rinnat syövät itsetuntoa tai joku muu asia.

Mulla on näissä asioissa aika huono itsetunto. Tähän mennessä koettua:



En uskalla lähestyä miehiä, joista olen kiinnostunut, koska olen ihan varma, että he eivät voi olla kiinnostuneita minusta. Jos miehessä on musta jotain tosi mahtavaa, en keksi syitä siihen, miksi niin mahtava tyyppi haluaisi olla minun kanssani, vaikka tyyppi ei objektiivisesti ajatellen olisi mikään puolijumala. Eli jos mä olisin sä, mä olisin jonkun muun kaa.

Ohiksena: mulla on usein samanlaisia tunteita ystävistäni, mutta se ei ole niin paha, koska ystävilläni voi olla vaikka kuinka paljon muita ystäviä. Ei tunnu siltä, että olen törkeä ja harhainen, jos haluan viettää aikaa heidän kanssaan, koska he voivat viettää aikaa muidenkin ihmisten kanssa.



Sellaisia miehiä, joista en ole kiinnostunut, en lähesty, koska vietän aikaani mieluummin niiden mahtavien ystävien kanssa, vaikka joskun mietinkin, mitä ne tekevät minun kanssani.



Jos joku mies lähestyy minua, oletan, että se haluaa olla kaveri eikä ole kiinnostunut minusta naisena. Koska olen toverillinen, mies yleensä olettaa, etten ole kiinnostunut. Mulla on muutama ystävyyssuhde, joka on muinoin alkanut sillä, että mies on yrittänyt ns. pokata mut ja ehkä viennyt treffeillekin, mutta en ole missään vaiheessa tajunnut, että mies on ihastunut, koska sitä ei ole sanottu suoraan. Mulla on myös muutama ihmissuhde, joka on päättynyt siihen, että mies kypsyy "epävarmuuteen" tai tekee itkuisen tunnustuksen ja mä olen ihan hoo moilasena että mitä just tapahtui enkä osaa sanoa oikein mitään.



Sit lisäksi osa miehistä ei uskalla lähestyä minua, koska olen kuulemma pelottava, koska olen hyvännäköinen, sosiaalinen ja tiedän paljon juttuja, mistä mahdollisesti seuraa vielä mystinen oletus siitä, että mulla on paljon kosijoita ja olen vaan äärimmäisen nirso. Eli joku samantyyppinen alemmuuskompleksi kuin mulla itselläni on kiinnostaviin miehiin.





En ole nirso, olen luonteeltani ihan perusmukava enkä vaatelias prinsessa, mutta olen vaan jotenkin huono arvioimaan itseäni, ihmisiä ja ihmissuhteita tässä mielessä. Kavereille osaan antaa ihan hyvää parisuhdevaikeusempatiaa ja kuulemma ihan hyviä neuvojakin, mutta käytännössä en vaan osaa.

niin miehiä kuin naisiakin, joilla terve itsetunto ja ystäviä. Ainoa mikä hankaloituu iän myötä on lasten hankkiminen. Lähempänä 40 ikävuotta alkaa osalla olla jo epätoivoa ja osa on sopeutunut ajatukseen ettei omia lapsia saa.

Olen päälle 30 ikineitsyt vanhapiika. Missä maailmassa elät jos luulet kaltaisteni olevan sosiaalisesti syrjittyjä ja tuttavapiirin feidaamia? (Porvoossa?) En ole törmännyt moiseen ollenkaan, mulla menee ihan hyvin. Perustuuko naisen arvo siis vaan parisuhteeseen? Etkö näe itsessäsi mitään muuta arvokasta? Mulla ainakin on ihana lapsuudenperhe, suku ja ystäväpiiri, ura, harrastuksia ja se ona elämä. Maailma täynnä rakkautta.

siis huono itsetunto vastakkaisen sukupuolen edustajiin nähden. Epävarmuus omasta kropasta, kiinnostavuudesta ja ties mistä.. Siitä kannattaa yrittää opetella eroon.

Yleensä onnistunut parisuhde sitten nostaa sitä itsetuntoa huomattavasti ja jos karahti kiville, niin uuden kumppanin haeskelu on huomattavasti helpompaa kuin kokemattomana. Jos kelpasin exälle niin miksen sitten noille muillekin.

Sama toimii myös työmarkkinoilla. Hyvällä työhistorialla on paljon helpompi hakea uutta duunia kuin periaatteessa pätevämmällä joka ei ole päässyt siihen ensimmäiseenkään kunnon työpaikkaan.

Eriasia sitten kannattaako vaihtaa. Itsellä sama vaimo jo reilun 16 vuotta ja työnantajakin periaatteessa samassa talossa toistakymmentä vuotta.

Mulla on näissä asioissa aika huono itsetunto. Tähän mennessä koettua:

Ujous, huono itsetunto tai ei tahdo seurustella.



Ei kaikilla tarvii olla parisuhdetta, eikä parisuhde ole naisen elämässä tärkein, määräävä asia. Minulla on yli 3-kymppinen kaveri, joka on älyttömän kiva, viehättävä, mukava, ihana ja huumorintajuinen. Ja ikineitsyt - omien sanojensa mukaan.



Eivät ne miehet niin ihania ole, ettäkö niiden kanssa jokaisen naisen pitäisi olla.

nauttia elämästään yksin! Se ei monelta onnistu.

Oon vasta 12 vuotias mutta kaikki meijän luokalla on yhessä jonkun kanssa. Oln aina halunnut suhteen, en ikinä oo saanu toisin kuin muut. Katon youtubesta aina noita couple goals videoita kiusatakseni itseäni. Oon tosi erinlainen kuin muut, muut on pissiksiä ja tosikkoja. Ite oon tosi huumorin tajunen.