hei kaikki kaltoinkohdellut (aikuiset) lapset! miten pystyit antamaan anteeksi?

jouduin lapsena hurjan henkisen väkivallan kohteeksi, järkyttävää kerrassaan kun jälkeenpäin miettii.



Olen ns. antanut anteeksi, mutten unohtanut. Siis, että ymmärrän, ettei vanhemmillani ollut muita keinoja, he eivät kyenneet muunlaiseen toimintaan. Eivät viitsineet vaivautua yrittämään toisella tapaa, tai ovat itse henkisesti sen verran rikki, etteivät muuhun kyenneet.



Olemme jonkinlaisissa tekemisissä. Ei ole mitkään lämpimät välit, eikä tule ikinä olemaankaan. Kuitenkin silloin tällöin nähdään. Omien lasteni takia olen työntänyt omat tunteeni sivuun/käsitellyt ne aika pitkälle. Haluan kuitenkin, että lapseni edes jotenkin tuntevat isovanhempansa.



Olen käynyt terapiassa. Siellä käsiteltiin asiaa todella kattavasti. Opin siellä ottamaan etäisyyttä asiaan. Opin ymmärtämään, että omaa suhtautumistani voin harjoituksen kautta muuttaa. En voi muuttaa vanhempiani, enkä menneisyyttä. Voin vain vaikuttaa siihen, miten itse suhtaudun asiaan, miten toimin tulevaisuudessa jne...



En tiedä, onko se anteeksianto välttämättä se tie onneen. Minun terapeuttini sanoi, että kaikkea ei voi eikä tarvitse antaa anteeksi, kunhan saa ne asiat itse käsiteltyä niin, että ne ei enää paina ja niihin saa etäisyyttä.



Terapiasta oli kyllä loistava apu! Hienoa, että olet menossa sinäkin terpiaan.

mutta ei se tarkoita että pitäisi alkaa kaveeraamaan tai viihtyä yhdessä. Minussa rikottiin jotain ja siksi haluan pitää heidät käsivarren päässä elämästäni.



Näemme mahdollisimman vähän, kahvitteluhetki silloin tällöin riittää.



Olen sikäli antanut anteeksi, koska tiedät, etteivät he pystyneet parempaan ja kaiken aikaa luulivat olevansa yviä vanhempia. Ongelmana vaan on se, että he eivät vieläkään näe toiminnassaan mitään väärää, koska joutuivat itsekin lapsena samanlaisen myllyn läpi kuin itsekin ja pitivät esim selkäsaunoja ja nöyryyttämistä vaan rakkaudellisena kasvattamisena.

Takana on vanhempien väkivaltaisuutta ja alkoholismia.

Olen selviytynyt siitä. Kun olin asunut kaksi vuotta poissa kotoa, aloin hengittää normaalisti. Opettelin hymyilemään ja sain nukuttua kokonaisia öitä. Opettelin tietoisesti luottamaan ihmisiin ja uskomaan, että hyväntahtoisia ja luotettavia ihmisiä on olemassa.



Tällä hetkellä olen naimisissa hyvän miehen kanssa ja tiedostan kyllä, että välillä ajatukseni ja tunteeni kumpuavat menneisyydestä, kun olen vihaisella päällä ja syyllistän häntä turhaan joistain asioista. Osaan kuitenkin pitää suuni kiinni, koska en halua menettää tai loukata häntä. Joskus itken öisin pahaa oloa, varsinkin PMS saattaa laukaista parin päivän masennuksen ja vanhat kummitukset tulevat esiin. Pyrin kuitenkin itkemään vain silloin, kun mies jo nukkuu. Voin kyllä puhuakin hänen kanssaan asioista ja hän on ymmärtäväinen ja lempeä, mutta tiedän, että toiselle on rasittavaa aina uudelleen ja uudelleen käsitellä toisen traumoja. Sen takia yritän piilottaa satunnaisen pahan oloni häneltä, koska tiedän, että paha olo menee aina ohi ja seuraavana päivänä kaikki on taas hyvin.



Terapiassa en ole käynyt, en ole myöskään lukenut mitään itsehoito-oppaita. Uskon terveeseen maalaisjärkeen ja elän jalat kiinni maanpinnassa. Kun paha olo iskee, täytyy vain elää sen tunteen läpi ja luottaa siihen, että pian on taas ihan hyvä ja rauhallinen olo. Täytyy myös osata tiedostaa, että syy on menneisyydessä, ei kenessä tahansa syyttömässä kanssakulkijassa.



Vanhempani asuvat kaukana. Soittelemme kuukausittain kuulumisia ja tapaamme pari kertaa vuodessa. Näennäisesti meillä on hyvä suhde, mutta pyrin välttämään yhdessäoloa mahdollisimman paljon. Lapsemme eivät tee yön-yli-vierailuja mummolaan. En ole antanut vanhemmilleni anteeksi enkä aio unohtaa, millaista elämää jouduin siinä talossa elämään 18 vuotta. Sen avulla pystyn luomaan omille lapsilleni mahdollisimman turvallisen ja hyvän kodin. Meillä ei lyödä, juoda tai harjoiteta henkistä väkivaltaa.



Mielestäni anteeksi antaminen ja nöyrtyminen siihen, että on aiheuttanut tai kokenut vääryyttää ja haluaa sen korjata ja sopia, on tärkeää. Ihan mitä tahansa ei mielestäni kuitenkaan tarvitse antaa anteeksi. Vuosia koin tunnontuskia, kun en pystynyt antamaan vanhemmilleni anteeksi. Nyttemmin vanhempana olen muuttumut itselleni lempeämmäksi.



Toista poskea ei aina tarvitse kääntää. Tärkeintä on löytää tapa elää niin, ettei menneisyydessä koettu vääryys katkeroita nykyhetkeä.

Lapsuudenkotini ongelmia olivat alkoholismi (isä), henkinen väkivalta (isä, äiti -> koko perhe) ja fyysinen väkivalta (isä -> minä). Sekä molempien vanhempien (diagnosoimattomat, lievät?) mielenterveysongelmat.



Olin itse hyvin epätasapainoinen sen jälkeen, kun muutin omilleni. Tätä kesti noin viisi vuotta. Myös ihmissuhteeni olivat hankalia ja väkivaltaisia, ja olin itsetuhoinen.



Paraneminen alkoi, kun kohtasin nykyisen mieheni ja sain kokea rakkautta. Ensimmäiset pari vuotta yhdessä oli silti kamalaa, koettelin mieheni rajoja ja rakkauden kestävyyttä, yritin provosoida häntäkin väkivaltaiseksi tai jättämään minut. Ei onnistunut :) Elämä tasaantui, muutaman vuoden tunsin olevani onnellinen, mutta lapsuuden kokemukset olivat siellä taustalla. Noin kolmikymppisenä masennuin, kävin terapiat ja sen jälkeen elämä on tuntunut hyvältä. Nyt olen 38 v.



Vanhemmilleni olen antanut anteeksi. Isäni oli sairas, äitini uhri hänkin. Isäni on sittemmin saanut alkoholismin kuriin ja avioeron jälkeen molemmat vanhempani ovat onnellisempia ja voivat paremmin. Olen yhteydessä molempiin, en tunne kaunaa ja myös rakastan heitä. Lapsillani on hyvä suhde isovanhempiinsa eivätkä varmasti uskoisi, jos kertoisin millaista lapsuuteni oli.



Minulle anteeksianto on luontaista, en osaa kantaa kaunaa. Olen antanut anteeksi kaikille muillekin minua väärin kohdelleille eikä se ole tuntunut vaikealta. Minun kohdallani siis elämä tuskin tuntuisi hyvältä, jos kantaisin kaunaa jotakin henkilöä kohtaan, mutta yhtä lailla pahalta voi tuntua väkisin anteeksi antaminen, kun se ei tule luonnostaan.



Toisaalta lapsuudenkodissa kärsimäni vääryydet myös todella kuuluvat kohdallani menneisyyteen, mikä tekee anteeksiannon myös helpommaksi. Vanhempani kohtelevat minua nykyään kaikin puolin hyvin. Äitini kanssa olen käynyt lapsuuden asioita läpi, isäni kanssa en. En usko, että hän kokonaan edes muistaa, mitä kaikkea on humalassa tehnyt ja kuinka satuttanut. Koen myös, että hän on meistä se heikompi: hänelle asian käsitteleminen olisi liian vaikeaa, ei hän varmastikaan kestäisi syyllisyyttä, jos ottaisin menneet esiin. Minulla ei ole siihen tarvetta, ja olen tyytyväinen siihen, kuinka asiat ovat nyt.

Isäni on narsisti, joka käytti lapsiinsa henkistä ja fyysistä väkivaltaa ja harrasti vähintään seksuaalisesti halventavia puheita, mahdollisesti myös tekoja.



En ole "normaali".