Esimies kertoi juoruilusta

Minulla on uusi esimies, nainen, joka on uutena juuri tullut taloon. Tiukka ja vaativa, kertoo sen itsekin. En selvästi ole hänen suosiossaan, sillä hänellä on mm. tiimipalavereissa tapana päättää alaistensa raportointijärjestys aina niin, että minulle jätetään se viimeinen puoli minuuttia. Istuin missä tahansa, hän aloittaa kierroksen minusta toiseen suuntaan, että jään viimeiseksi. Hän keskeyttää ja lopettaa juttuni, koska ei ilmeisesti halua, että puhun saman verran kuin muut. Ihan suoranaista ilkeilyäkin hän harrastaa muiden edessä. Väittää ettei asioista ole sovittu hänen kanssaan, vaikka on ja sitten käskee lopettaa keskustelun. Tai ivailee, kuinka olen tehnyt hyvän raportin, mutta nyt kun siihen saisi sitä asiaakin. Tai teen päätyökseni projektia, jolla ei esimieheni mukaan ole kenellekään mitään merkitystä tai tuotoksella mitään käyttöä. Pariin kertaan hän on jopa vihjaillut, että "tässäkin firmassa ihmiset saisivat pestä tukkansa sentään pikkujouluihin." Ja tämä kommentti juuri minun läsnäollessani useaan eri otteeseen. (Ja for the record, pesen tukkani säännöllisesti).



Hän ei myöskään noudata aikatauluja, vaan muuttaa suunnitelmia siten, että työni menee uusiksi viime hetkellä. Päättää vastuulleni kuuluvia asioita mututuntumalla ilman asioihin perehtymistä ja suostumatta kuulemaan perusteluitani sille, miksi suosittaisin asiaa tuntevana jotain muuta. Kun suivaannuin asiasta hän suivaantui takaisin. Tämän jälkeen minä olen se, joka on vaikea ja "joka ei kestä palautetta". Keskustelimme kahden hänen käytöksestään, ja hänen kohdallaan ei ole kyse halusta olla aina oikeassa tai ilkeilyssä, vaan "suoruudesta". Hän ihan ylpeänä naurahti, kuinka hän on tästä suoruudestaan kuullut aiemminkin.



Nyt esimies sitten nerokkaan ja ovelan tavan keksikin itseluottamukseni murentamiseksi. Hän sanoi, että on "kuullut käytävillä", että olen kohottanut ääntäni työkaverilleni. Tunnistan tuon yksittäisen tilanteen. Kyse ei kuitenkaan ollut huutamisesta tai epäkorrektista sananvaihdosta, vaikka asioista kiistelimmekin. Ja ennen kaikkea, en ollut tilanteessa yksin ja toinen osapuolikaan syytön viilipytty. Mutta toki esimies vieritti syyn minun harteilleni, koska olen "aiemminkin suhtautunut huonosti" (hänen) palautteeseensa, enkä kestä minkäänlaista palautetta. Esimieheni ei kuitenkaan luonnollisesti ilmoittanut, kuka minusta on kannellut. Tai minkälaisen version asiasta kertonut. Pidin asiasta esimiehelle kantelemista kuitenkin täysin ylimitoitettuna reaktiona. Tuo osapuolena oleva työkaveri se ei kuitenkaan ollut, ja olemme ainakin tietääkseni ihan sopuisissa väleissä ainakin päällisin puolin.



Kiva mennä töihin kun et tiedä millä seinillä on korvat. Ei tullut mieleenikään, että joku kärkkyy ihmisten ovilla kuuntelemassa keskusteluja ja raportoi niistä sitten esimiehelle. Mukava mietiskellä, että kuka on mikäkin naisiaan. Teennäisten hymyjen takana kun voi olla ihan jotain muuta.



Työpaikallamme on muutenkin aika "mielenkiintoinen" työkulttuuri. Noin parikymmenen hengen osastolta on kevään jälkeen lähtenyt vapaaehtoisesti muihin taloihin juuri "unohtumattoman" organisaatiokulttuurin vuoksi.



Joskus mietin, että olenko jo itse vainoharhainen, mutta tuntuu, että tällainen asioiden vääristely selän takana on yleistä. Syyksi riittää, ettei naama jotakuta miellytä. Tai joku on saanut jotain mitä sinulla itselläsi ei ole, ylennyksen. Tai satut olemaan alle neljäkymppinen, kun toinen nainen on parhaat päivänsä jo nähnyt. Tai olet saanut lapsen, kun naapurihuoneen kollega ei ehkä sellaista voi saada.



Entä mistä tällainen kaikki kertoo. Toisille hymyillään ja sitten takanapäin puhutaan paskaa. Esitetään kivaa ja kannustavaa esimiestä ja sitten sivalletaan yllättäen suoraan sydämeen. Onko kyse passiivis-aggressiivisuudesta, vai mistä?



Tekisi mieli ottaa ja lähteä. 2 viikossa pääsisin pois työsuhteesta ja 2 kuukauden varoajalla hoitovapaalle. Mutta kun tässä talouden tilanteessa alani töitä ei ole juuri haussa ja vastuu lapsen elättämisestäkin painaa. Pahimpina hetkinä lohdutan itseäni herkuttelemalla ajatuksella, kuinka erään entisen työkaverin tavoin jätän pomoni selviytymään projektistani pahimmalla kiirehetkellä. Siinähän sitten osoittaa osaavansa kaiken.