Miten selvitä jos ei pääse kutsumusammattiinsa?

Tähän on vaikea ottaa kantaa erittelemättä tilannetta. Tässähän voi olla kyse esim:

- ala on sellainen, että henkilöllä ei todellakaan ole siihen mitään edellytyksiä eikä harjoittelu auta. Kyse voi olla vaikka laulajan, balettitanssijan tai ammattijääkiekkoilijan urasta. Tai sitten henkilöllä on joku terveydellinen syy kuten sokeus mikä rajoittaa ammatinvalintaa. 

- ala on sellainen, että sitä on vaikea päästä opiskelemaan, mutta siihen on realistiset mahdollisuudet, jos vain kehittää osaamistaan. Esimerkiksi lääkäri tai opettaja.

- ala on henkilölle joku päähänpinttymä, josta on epärealistiset käsitykset. Roikutaan siis kiinni jossain vanhessa unelmassa, vaikka tosiasiassa ammatti ei vastaa sitä, mikä nykyisessä elämäntilanteessa olisi "unelmaa".

Jos kyse on tuosta kakkosvaihtoehdosta, niin sitten vain pitää kehittää taitojaan ja itsekuria, jotta voi saavuttaa unelmansa. Itse hain 3 kertaa ennen kuin pääsin opiskelemaan arkkitehtuuria :)

Jos taas kyse on siitä, ettei unelma-ammattia oikeasti voi saavuttaa tai sen tavoittelu ei ole mielekästä, pitää vain keksiä muu vaihtoehto. Ammatti ja työ on joka tapauksessa vain pieni osa elämää. SUURIN OSA ihmisistä ei ole missään unelmaduunissaan. Suurimalle osalle riittää se, että työ ja työkaverit on ihan ok ja palkkaa saa sen verran, että tulee toimeen, on varaa harrastaa ja käydä lomamatkoilla. Ja aika monella ei työtilanne ole noinkaan hyvä.

[quote author="Vierailija" time="28.03.2013 klo 11:39"]

Ammatti ja työ on joka tapauksessa vain pieni osa elämää.

[/quote]

Tämä ei kyllä pidä paikkaansa (ainakaan tietyillä akateemisilla aloilla).

Hanki harrastuksesta sisältö elämääsi tai jos se ei riitä, opiskele muu ammatti ja ala sijoittamaan osaa palkastasi "kakkosammattina".

Hanki toinen ammatti ja tee sitä työtä ajatellen, että teet sitä rahan takia ja elättääksesi perheesi ja maksaakseni laskut. Ota se kutsumustyö harrastukseksi tai opiskele sitä pikkuhiljaa itseksesi vuosien mittaan jollain erikoiskursseilla. Usein kutsumus pysyy hyvänä, kun ei joudu tekemään sitä kutsumustyötä arkityönään.

Minun kutsumustyöni oli opettaja. Kouluttauduin siihen ja sain heti työpaikan ja olin todella onnellinen. Sitten tajusin, millaista paskaa se työ oikeasti on. En ollut tajunnut, että nykynuoriso on tuollaista (itse olen siis pienestä kylästä lähtöisin, siellä kaikki tuntuivat olevan aikoinaan niin hyvätapaisia ja fiksuja...) ja että vanhemmista voisi olla niin jumalaton riesa. Usein vanhemmat käyttäytyvät vielä hirveämmin kuin heidän lapsensa, ja se on paljon sanottu se!

Aloin miettiä, mitä muuta voisin elämässäni tehdä, mutta eipä tältä suunnalta oikein alani muuta työtä löydy. Vuosia kiduin tässä "kutsumusammatissani", jota olin alkanut vihata. Sitten rauhoituin. Aloin ottaa vähän rennommin. En ottanut nokkiini jokaisesta syyttävästä huoltajan nälväisystä. Ajattelin, että onhan tässä aika lyhyet päivät ja pitkät lomat, ja palkka on sellainen, että sillä maksaa laskut. Mennään nyt tällä sitten loputkin työvuodet. Osaan tämän työn, ja vaikka varsinaista kutsumusta ei enää olekaan, en enää tunne tarvetta vaihtaa alaa.

Olenkin opetellut siihen, että työ on työtä, elämä on jotain muuta. Etsin ja saan nautintoni jostain muualta kuin työpaikalta.

[quote author="Vierailija" time="08.01.2013 klo 07:57"]

joka on monelle kutsumusammatti. Minulle tähän päätyminen oli sattumusten summa.

En voi tajuta näitä tämän alan kouhkapäitä, jotka vouhkaa ja kouhkaa ja vouhkaa ja kouhkaa. En kerta kaikkiaan osaa suhtautua tähän niin. Ja mitä olen burnouteja katsellut, niin hyvä etten osaa. Tuolla kaikella totisuudella ja "paneutumisella" vetää itsensä piippuun muutamassa vuodessa.

Tämä on vain työ. Elämä on sitten muuta.

[/quote]

Olis voinut olla mun kynästä tuo. Olen sairaanhoitaja, mutta alalle päädyin muutaman mutkan kautta, ja nykyiseen työpaikkaankin sattumusten summana. Huomaan usein katsovani työtäni hieman eri vinkkelistä kuin ne, jotka ovat nimenomaan halunneen hoitajiksi ja auttamaan. Tykkään työstäni, nautin sen haasteista (työskentelen erikoissairaanhoidossa) ja meillä on erityisen loistava työyhteisö. Mutta kehtaan myös vaatia osaamistani vastaavaa palkkaa, en väsytä itseäni työllä rnkä vapaa-ajallani ole enää sanna sairaanhoitaja. Työ on työtä.

Vaikea sanoa. Minä kuvittelin olevani taiteellinen ihminen. Amk:n muotoilu- ja graafisen suunnittelun linjat, kuvataiteen ja jopa teatterikorkeakoulun näyttelijäntyön  pääsykokeet tuli vuosien aikana koettua. Kun  ei ovet alkaneet avautua minnekään, päätin, että nyt loppu pelleily ja haluan kouluttautua "kunnon" ammattiin. Hain opiskelemaan sairaanhoitajaksi ja pääsin ekalla yrittämällä. Opiskelen vielä ja toivon, että pidän työstäni sitten tulevaisuudessa. Ainakin ala on mielenkiintoinen, mutta päätös alkaa opiskella juuri tätä alaa oli todellinen suunnan muutos minulle. Ei olisi vielä muutama vuosi sitten tullut mieleenkään, että voisin joskus olla hoitoalalla. 

Sh:n ammatissa ainakin työn luonne sopii minulle paremmin. Taidealoilla töitä olisi epäsäännöllisesti vähän milloin sattuu, joskus enemmän ja joskus vähemmän. Oon sen verran stressaaja, että hermoilisin koko ajan, mistä seuraavaksi rahat revin. Sh:n ammatissa on mahdollista saada vakinainen työ ja niitä töitä ainakin riittää. Vuorotyökään ei haittaa. Taidetta voi aina harrastaa vapaa-ajalla, kehittyä äärettömän hyväksi ja näyttää niille onnekkaille paskiaisille, jotka ovat päässeet sitä kouluihin opiskelemaan. ;)

Hyvä valinta! taidetta voi hyvin harrastaa vapaa-aikanaItse olen yliopiston käynyt mutta jos nyt voisin valita uudestaan lähtisin ehkä just sh koulutukseen... Töitä riittää, ja on tärkeää työtä, voi mennä vaikka ulkomaille... 

mutta omakohtainen kokemus on, että sitten ei ole ammatillisesti tyytyväinen ikinä ja työn suhteen kaikki menee pieleen.

joten kannattaa olla avoimin mielin. Itse olen päätynyt monen mutkan ja sattuman kautta sellaiseen ammattiin, jota en olisi osannut kuvitellakaan itselleni sopivaksi mutta josta pidän nyt kovasti.