Lue keskustelun säännöt.
Onko muita naisia, jotka vierastavat miehiä vielä näin aikuisenakin? :/
06.01.2013 |
Kiusallista ja en pääse tästä eroon. Hävettää, kun tuttavaperheessäkin kyläilemme, niin en osaa puhua isännän kuullen oikein mitään. Ainoastaan, jos jäämme emännän kanssa kahden, tulee juttua. Muuten olen enimmäkseen hiljaa, ja se vaivaannuttaa minua itseäni valtavasti. Ehkä helpottaisi, jos osaisi hyväksyä itsessään tuon(kin) ominaisuuden, mutta kun en osaa :(
Oppiiko sitä ikinä ja millään tavalla normaaliksi sosiaaliseksi ihmiseksi? :´(
Kommentit (7)
Nuorena en ujostellut ollenkaan, vaan tulin oikein hyvin juttuun heidän kanssaan. Mutta just samalla tavalla käyttäydyn miesseurassa kuin ap:kin. Musta on tullut sitä "epäsosiaalisempi", mitä enemmän on tullut ikää.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Siitä hyvä lähteä. Jos pakko valita niin mä vierastan ennemmin naisia kun miehiä :)
Lapsena/nuorena se oli samanikäisiä poikia ja kaikkia aikuisia sukupuolesta riippumatta. Ei ole harmaintakaan hajua miksi.
Jotenkin en osaa olla neutraali. No, oma isäsuhde oli _HUONO_.
nuorempana jossain vaiheessa tulin ihan hyvin juttuun miesten kanssa, silloin kun sitä oli teini-iässä ja miehet "juoksi" ;) perässä. Mutta myöhemmin olen alkanut jälleen vierastaa kovasti miehiä. Tällä hetkellä erittäin paljon. KAIKKIA miehiä, paitsi omaani tietty. Kyllä, isäsuhde on ollut aina huono, ja ala-asteen miesopettaja 3.-6. luokan ajan oli kauhea :(
ap
Sisältö jatkuu mainoksen alla
kiva myös kutsua kylään vieraita, kun emäntä on tuppisuuna toisen miehen läsnäollessa.
mieheni tietää ongelmani ja hän yrittää tilanteissa auttaa. Esim kyselemällä multa asioista jne. Kyllä mä silloin puhun. Mutta itsenäisesti aloitettu lause ei onnistu.
mun ja miehen seurustelukin aikoinaa oli surkuhupaisaa. Mies oli sitkeä ja vaan yritti. Luulikin pitkään, etten mä tahdo seukata, mutta erotilanteessa sain sen verran suutani auki.. Enkä mä silloin edes tajunnut ongelmaani, mua vaan pidettiin pirun ujona. Kaikkea muuta oikeasti.
mun ongelma juontuu hankalista isähahmoista, jotka vaihtui lapsuudessani ja nykyäänkin vielä... Äidillä siis miehet vaihtui ja aina kyseessä oli viinaan menevä nyrkkisankari. Moni yritti leikkiä isää ja auktoriteettia löytyi ja kunnioitusta piti olla.
mä olen nyt 40 v ja olen sinut ongelmani kanssa. enkä piilottele sitä, vaan pyrin kertomaan lähimmilleni. Sen jälkeen oikeastaan se pahin lukko on auennut.
miehen puolinen perhe on aivan uskomattoman ihana. Appivanhemmat järkkäs mulle muutaman terapiatunnin, että löytyisi ongelman ydin, jota pääsis työstämään. Siellä tämä isäjuurettomuus ja kasvojen menettämisen pelko autoriteetin edessä löytyi.
tsemppiä sulle tulevia tilanteita varten. Anna itselles mahdollisuus.
En mä ole toista sukupuolta ujostellut nuorenakaan.