Mitä tunteita Artun kuolema on teissä herättänyt?

Ei heidän tule antaa kuljeskella ulkona ja kavereilla yksin päiviä ja iltoja. 7-vuotiaat saavat kaikennäköisiä ajatuksia päähänsä, monet niistä eivät ole kovinkaan turvallisia, joten vanhempien pitäisi pitää huolta, että olisi aina joku pitämässä heitä silmällä.

että jokainen päivä voi tosiaankin olla viimeinen, oli ihminen sitten nuori tai vanha, terve tai sairas.

Eikä elämän kulkua voi kukaan itse ohjailla. Kaikki on loppujenlopuksi ihan sattumasta ja sattumista kiinni. Siksi jokainen päivä pitäisi elää niin, että tuntisi elävänsä ja pitäisi osata elää hetkessä.

Pidin äitiäni ihan liian nipona, kun olin lapsi. Hän varoitti aina lumilinnojen romahtamisesta, kun olimme lapsia emmekä saaneet rakentaa tunneleita ilman aikuisen valvontaa. Nyt ymmärrän, että hänen lapsuudessaan tapahtunut jonkun lapsen turha kuolema oli syynä tähän ehdottomuuteen. Eli Artun kuolema ei ole ensimmäinen lumilinna -kuolema.



Saman kiellon olen antanut myös omille lapsilleni vaikka se tuntuikin aivan ylisuojelevalta. Mutta nyt olen tyytyväinen, etten ole tässä asiassa ottanut turhia kuolemanriskejä.

Ei heidän tule antaa kuljeskella ulkona ja kavereilla yksin päiviä ja iltoja. 7-vuotiaat saavat kaikennäköisiä ajatuksia päähänsä, monet niistä eivät ole kovinkaan turvallisia, joten vanhempien pitäisi pitää huolta, että olisi aina joku pitämässä heitä silmällä.

Kuka ulkoilisi aina ekaluokkalaisen kanssa? Sinäkö?

Kyllä sen ikäiset saavat normalisti jo mennä kavereitten kanssa ulos leikkimään.

Väitätkö, ettei tätä olisi voinut sattua Artun ollessa muuten vaan ulkona leikkimässä, ihan tavallisena päivänä?

En ole ap.

ja säälin heitä.

Jokainen elämä on silti kokonainen elämä. Lapsen elämä on todennäköisesti ollut onnellinen. Perheen suru tietenkin on koskettavaa ja toivon, että he saavat surra rauhassa.

Omat lapset ei ekalla ole itsenäisesti liikkuneet.

Jokainen on vastuussa liikenneturvallisuudesta ja tuossa iässä tekee vielä asioita jotka vaarantaa sitä.



Omat lapset ei penkoissa yksin ole. Ei ennen tätä eikä tämän jälkeen. Artusta on lapsille kerrottu.



Ihmettelen sitä miten paljon Artulle on annettu vastuuta: mene yksin pitkin poikin ja vanhemmat menee lapsen juhliin jonne lapsi ei tulekaan?



Samoin ihmettelen sitä luokkaa ettei he kokoontuneet. Ettei lapsen vanhemmat etsineet luokkaa juhlan jälkeen, todistus jäi koululle.



Mutta jokainen tavallaan.

todistus jaettiin vasta pe koululla, viimeisenä päivänä niinkuin aina! Eli ei sitä todistusta jätetty silloin to juhlan jälkeen sinne koululle!

Pienille lapsille annetaan liikaa vastuuta menemisistään ja tekemisistään. Vanhempien omat menot ja oma aika on tärkeämpää kuin lapsesta huolehtiminen. Häpeilemättä annetaan lasten viettää päiväkausia muiden kodeissa ja pihoilla. Ei säännöllisiä ruoka-aikoja, eikä katsota miten pukeutuneina lapset lähtevät ulos. Ei tiedetä missä milloinkin kulkee. Käsittämätöntä leväperäisyyttä lastenhoidossa..

Sen loppumiseen ei tarvita mitään suurta ja järisyttävää, vain pieni hetki ja päätös jatkaa päivän leikkejä lumiluolassa.



Artun kuolema kosketti erityisen paljon, varmaankin siksi, että omat lapsenikin tekevät noita päätöksiä kymmeniä kertoja päivässä..

Vahinkoja tapahtuu valitettavasti vaikka kuinka niitä yrittäisi estää.

Mutta olin silti helpottunut, että lapsi löytyi eukä omlut esim. paleltunut hengiltä tai muuten kärsinyt pitkään. Jos olisi hukkunut tai kaapattu ja yhä kateissa, epätietoisuus kalvaisi vanhempia pahasti.

turhaan menettäneitä vanhempia kohtaan.



Itse 70-luvun avainkaulalapsena voin vain todeta, että omani eivät 7-vuotiaina todellakaan kulje yksin koulumatkoja tai liiku kaupungilla tai ylipäätänsä missään yksin. Suomalaisessa yhteiskunnassa on tässä kohtaa jotain todella outoa. Lapset saavat olla enemmän lapsia kouluikään asti kuin Etelä-Euroopan maissa, mutta sen jälkeen automaattisesti oletetaan, että nyt aika kokeilla itsenäistä toimintaa. Aika monta turhaa lapsikuolemaa voitaisiin välttää, jos lasten perään katsottaisiin enemmän.



Eikä yllä olevalla ole mitään yhteyttä nyt Artun kuolemaan, vaan yleisesti suomalaiseen mentaliteettiin.

Ensisijaisesti surua ja suurta myötätuntoa vanhempia kohtaan.



Toiseksi ihmettelen ihmisiä, jotka tälläkin palstalla tekivät hirveästi johtopäätöksiä ihan omin päin tietämättä faktoja. Esimerkiksi, koska sanomalehdessä ei sanottu, että vanhemmat olivat koko iltapäivän ihan paniikissa ja yrittivät koko ajan tavoittaa ja etsiä Arttua, joku yksinkertainen av-mamma oletti, että he eivät todellakaan tehneet niin. Koska lehdessä ei sanottu niin!



Tai että koska vanhemmat menivät juhliin, he olivat ihan väliinpitämättömiä, vaikka tosiasiassa he olivat varmasti yrittäneet tavoitella poikaa koko ajan ja olivat jo huolissaan ja ajattelivat sitten, että koululla se voi olla. Mutta eipä ollutkaan. Yksinkertainen av-mamma oletti siis, että kun näin ei lukenut lehdessä, niin he varmaan ollenkaan välittäneet, menivät vain juhlimaan muina miehinä.



Mikä on ihmisten medialukutaito? Luuleeko yksinkertaisimmat, että lehdissä lukee _ihan kaikki_ mitä tilanteeseen liittyy. Ja ellei lue, vanhempia voidaan syyttää ihan mistä vain. Ihmetytti siis ihmisten oikeudentajun puuttuminen ja julmuus.

Itse 70-luvun avainkaulalapsena voin vain todeta, että omani eivät 7-vuotiaina todellakaan kulje yksin koulumatkoja tai liiku kaupungilla tai ylipäätänsä missään yksin. Suomalaisessa yhteiskunnassa on tässä kohtaa jotain todella outoa. Lapset saavat olla enemmän lapsia kouluikään asti kuin Etelä-Euroopan maissa, mutta sen jälkeen automaattisesti oletetaan, että nyt aika kokeilla itsenäistä toimintaa. Aika monta turhaa lapsikuolemaa voitaisiin välttää, jos lasten perään katsottaisiin enemmän.



Eikä yllä olevalla ole mitään yhteyttä nyt Artun kuolemaan, vaan yleisesti suomalaiseen mentaliteettiin.

[/quote]

mutta myös turvallisuuteen ja paikannusteknologiaan liittyviä ajatuksia.

Samalla mietin, miten aina joku pieni elämä voi loppua milloin vaan, aivan käsittämättömämn pienenkin asian takia. Ajattelen omaa lastani, näin untakin Artun katoamisen jälkeen siitä, että omani katosi vieraassa suurkaupungissa matkalla silmänräpäyksessä....



Jumala otti Artun luokseen taivaan kotiin!



(Se mitä en ymmärrä on taas ylihuolehtiminen, se ettei lapsi pääse minnekään yksin, koska siitä tulee taas vielä pahempia ongelmia ihan varmasti lapsen kasvaessa.)

(Se mitä en ymmärrä on taas ylihuolehtiminen, se ettei lapsi pääse minnekään yksin, koska siitä tulee taas vielä pahempia ongelmia ihan varmasti lapsen kasvaessa.)

pitää lasta pumpulissa kuin pitää huolta lapsen turvallisuudesta. Suomalainen mentaliteetti on tässä kohtaa todella kummallinen, kun esim. 7-v. päästetään kulkemaan yksin tai jätetään yksin kotiin. Tuskin sen lapsen vieressä on joka hetki istuttava, mutta monessa maassa saisi lastensuojeluviranomaiset niskaansa, jos jättäisi hakematta koulusta tai kotona ei olisi joku odottamassa alle 10-v. lasta.

En ole koskaan myötäelänyt kenenkään vieraan ihmisen tuskaa niin kuin nyt. Seurasin aamusta iltaan miten etsinnät etenee ja mietin pääni puhki missä lapsi voisi olla. Yölläkin pyörin vain sängyssäni ja havahduin monesti koiranunestani.



Luin Artun löytymisestä kesken kauppareissun, teksti-tv oli auki ja otsikot näkyvillä. Meinasi taju lähteä ja polvet notkahdellen raahauduin autoon. Itkin avoimen vuolaasti jo kaupassa, vaikka olin ihan yksin.



Edelleen mietin monia kertoja päivässä koko juttua, voimia ja lämpimiä ajatuksia Artun vanhemmille!

Siihen, että ihmiset ottaa niin tunteella. Maailmassa on nälänhätää, sotia, kidutusta ja raiskauksia. Yhden lapsen onnettomuus on valitettava asia, mutta olen kiinnostunut suuremmista kuvioista.