Mitä tunteita Artun kuolema on teissä herättänyt?

Minua on tämä elämän hauraus pelästyttänyt, kotimatkalla lapsen leikki voi kohtalon kautta käydä kuolemaksi.

Aamusta siihen asti, kun poika hävisi? Ei tarvitsisi täälläkään arvuutella mitään?

Olin näkevinäni tänään lööpin kaupassa.

aion miettiä vielä toisenkin kerran mahdollista Suomeen paluuta. Onko Suomessa todella niin että molempien vanhempien on toimeen tullakseen paiskittava niin pitkää päivää että lapset joutuvat juoksentelemaan iltapäivät yksin pitkin maita ja mantuja? Asuinmaassani lapset pääsevät 12-v asti koulusta 16:30, joten melkein aina jompi kumpi vanhemmista voi hakea. Ja jos ei voi niin isovanhemmat tai hoitaja hakee ihan varmasti. Meidän koulussa kukaan alakoululainen ei mene yksin kotiin illaksi.

Tänne muuttaessani pidin sitä kummallisena tapana mutta nyt kun on noita omiakin lapsia, olen todella tyytyväinen siihen, että minulla on mahdollisuus tehdä lyhennettyä päivää ja olla mukana lasteni elämässä kaiken koulun ulkopuolisen ajan, myös sitten kun ovat teinejä.

Mielummin sitten asuvat kanssamme sinne kolmekymppisiksi kun juoksentelevat ilman valvontaa ekaluokkalaisesta.

Olen joskus aikaisemminkin siteerannut Keijo Tahkokallion kirjaa "Kotipesän lämpöä etsimässä" ja siinä kerrotaan että tutkimusten mukaan turvallisimmin kiinnittyneet lapset löytyvät Etelä-Euroopan maista. Suomalaislapset päin vastoin eivät olleet kovin turvallisesti kiinnittyneitä.

Johan sen nyt sanoo järkikin että ekaluokkalainen ja isompikin tarvitsee vielä vanhempiaan. Itse 70-luvun avainkaulalapsena muistan kuinka olin salaa iloinen siitä kun äitini oli kerran pari viikkoa sairaslomalla kylkiluiden murtumisen jälkeen. Se tunne kun tuli koulusta kotiin ja äiti oli siellä, se oli niin ihanaa.

Minä haluaisin totuuudenmukaisen tiedon Artun päivän kulusta,

Minua on tämä elämän hauraus pelästyttänyt, kotimatkalla lapsen leikki voi kohtalon kautta käydä kuolemaksi.

Aamusta siihen asti, kun poika hävisi? Ei tarvitsisi täälläkään arvuutella mitään?

Älä ole niin hemmetin itsekäs, että tässä tarvitsisi alkaa SINUA terapoimaan, koska niinku SINULLA on huono olla ja tämä mietityttää sinua. MINÄ haluaisin tiedon. Suhteuta tätä nyt taas siihen vanhempien suruun, meillä kaikilla muilla on ihan hemmetin helppoa. Yritä nyt vain elää sen kanssa, että meidän kaikkien ei tarvitse tietää jokaista yksityiskohtaa eivätkä vanhemmat ole velvoitettuja tulemaan asialla enää yhtään julkisuuteen. Ja yritä myös elää sen kanssa, että vaikka näin kävi, vanhemmat eivät silti ole lähtökohtaisesti hirviöitä, jotka eivät yhtään välittäneet. Vaikkei sitä lehdissä todisteltu ja alleviivattu.

Ei siis saisi edes yksin kävellä, niin vai? Toivon todella, että oma lapseni selviää sillä en halua joutua teidän haaskalintujen käsiin. Sitä voi kuolla kotipihallakin. Jumalauta että tonikäinen ei saa kävellä yksin, mutta mammat antaa 4v. ulkoilla yksin. Sairaita olette.

että lapseni elävät todella suojattua elämää. Kuljetetaan kavereille ja sieltä kotiin, sama harrastusten kanssa.



Joulujuhliin mennään yhdessä ja sieltä poistutaan yhdessä. Ruoka-aikoina koko perhe syömässä jne.



Kuoleman lisäksi järkytti eniten se, että on ihan normaalia koulun joulujuhlapäivänä/iltana haahuilla pienen lapsen ilman minkäänlaista valvontaa.

Minä haluaisin totuuudenmukaisen tiedon Artun päivän kulusta, Aamusta siihen asti, kun poika hävisi? Ei tarvitsisi täälläkään arvuutella mitään?

Mikä oikeus ja tarve meillä on tietää kaikki? Miksi kaikki pitää penkoa auki, kun omaisille pitäisi antaa rauha surra. Rikosta ei ole tapahtunut, vain valtavan ikävä onnettomuus.

Meidän ulkopuolisten ja tuntemattomien lienee jo aikaa lakata tällä jutulla mässäily, varoittaa vielä kerran omia lapsiamme lumiluolista ja jatkaa elämäämme, jonka hauraudesta olemme juuri saaneet muistutuksen.

perheelle.

silti kiinnostaisi myös tietää päivän tarkka kulku.

Milloin poika huomattiin kadonneen, eli ei saatu kännykällä kiinni. Ennen vai jälkeen klo 17. Ja tiesivätkö kaverit kyseisestä lumiluolasta.

Tästä voisi ottaa oppia ,kuinka nopeasti olisi syytä aloittaa etsinnät vastaavassa tapauksessa, kun lapsi katoaa. Tai vaikka kesällä katoaa, niin kaikki leikkipaikat pitäisi kartoittaaa heti.

aion miettiä vielä toisenkin kerran mahdollista Suomeen paluuta. Onko Suomessa todella niin että molempien vanhempien on toimeen tullakseen paiskittava niin pitkää päivää että lapset joutuvat juoksentelemaan iltapäivät yksin pitkin maita ja mantuja? Asuinmaassani lapset pääsevät 12-v asti koulusta 16:30, joten melkein aina jompi kumpi vanhemmista voi hakea. Ja jos ei voi niin isovanhemmat tai hoitaja hakee ihan varmasti. Meidän koulussa kukaan alakoululainen ei mene yksin kotiin illaksi. Tänne muuttaessani pidin sitä kummallisena tapana mutta nyt kun on noita omiakin lapsia, olen todella tyytyväinen siihen, että minulla on mahdollisuus tehdä lyhennettyä päivää ja olla mukana lasteni elämässä kaiken koulun ulkopuolisen ajan, myös sitten kun ovat teinejä. Mielummin sitten asuvat kanssamme sinne kolmekymppisiksi kun juoksentelevat ilman valvontaa ekaluokkalaisesta. Olen joskus aikaisemminkin siteerannut Keijo Tahkokallion kirjaa "Kotipesän lämpöä etsimässä" ja siinä kerrotaan että tutkimusten mukaan turvallisimmin kiinnittyneet lapset löytyvät Etelä-Euroopan maista. Suomalaislapset päin vastoin eivät olleet kovin turvallisesti kiinnittyneitä. Johan sen nyt sanoo järkikin että ekaluokkalainen ja isompikin tarvitsee vielä vanhempiaan. Itse 70-luvun avainkaulalapsena muistan kuinka olin salaa iloinen siitä kun äitini oli kerran pari viikkoa sairaslomalla kylkiluiden murtumisen jälkeen. Se tunne kun tuli koulusta kotiin ja äiti oli siellä, se oli niin ihanaa.

No jos sä näet sen lapsesi 16.30 niin et sä sen kanssa ole yhtään sen enempää kuin suurin osa suomalaisista on.

tietoa teille, kun se ei teille kuulu. Viisaita vanhempia, kun eivät anna medialle mitään tietoa, että saatte arvostella heidän vanhemmuuttaan. Sinne lumen alle olisi voinut jäädä joku muu lapsi.

Artun katoaminen herätti varmasti meissä jokaisessa ylöjärveläisessä ensin huolta ja hätää, joka sitten pojan löytymisen jälkeen vaihtui pohjattomaksi suruksi. Kaupunkilaiset lyöttäytyivät yhteen ja vapaaehtoisia etsijöitä oli todella paljon. Minäkin.

Tieto siitä, että Arttu oli löytynyt kuolleena, ihan tästä oman kadun varrelta, oli suunnaton järkytys joka hiljensi saman tien jokaisen etsinnöissä mukana olleen.

Ylöjärven kirkko oli jouluaattona ääriään myöden täynnä ihmisiä, jotka halusivat sytyttää Artulle kynttilän. Ylöjärven kaupunkiin laskeutui hiljainen suru, joulumielestä ei ollut tietoakaan.

Toivon omaisille suunnattoman paljon voimia jaksaa tästä eteenpäin!

iltapäivisin.



Toisaalta tunsin myös lievää helpotustakin Artun vanhempien puolesta, että lapsi sentään löydettiin, eikä sietämätön epätietoisuus enää jatkunut.



Lapsen menetys on suurin tuska, mitä vanhemmat voivat kohdata, mutta silti kuvittelisin jatkuvan epätietoiasuuden olevan (ehkä?) vieläkin piinaavampaa.

aion miettiä vielä toisenkin kerran mahdollista Suomeen paluuta. Onko Suomessa todella niin että molempien vanhempien on toimeen tullakseen paiskittava niin pitkää päivää että lapset joutuvat juoksentelemaan iltapäivät yksin pitkin maita ja mantuja? Asuinmaassani lapset pääsevät 12-v asti koulusta 16:30, joten melkein aina jompi kumpi vanhemmista voi hakea. Ja jos ei voi niin isovanhemmat tai hoitaja hakee ihan varmasti. Meidän koulussa kukaan alakoululainen ei mene yksin kotiin illaksi. Tänne muuttaessani pidin sitä kummallisena tapana mutta nyt kun on noita omiakin lapsia, olen todella tyytyväinen siihen, että minulla on mahdollisuus tehdä lyhennettyä päivää ja olla mukana lasteni elämässä kaiken koulun ulkopuolisen ajan, myös sitten kun ovat teinejä. Mielummin sitten asuvat kanssamme sinne kolmekymppisiksi kun juoksentelevat ilman valvontaa ekaluokkalaisesta. Olen joskus aikaisemminkin siteerannut Keijo Tahkokallion kirjaa "Kotipesän lämpöä etsimässä" ja siinä kerrotaan että tutkimusten mukaan turvallisimmin kiinnittyneet lapset löytyvät Etelä-Euroopan maista. Suomalaislapset päin vastoin eivät olleet kovin turvallisesti kiinnittyneitä. Johan sen nyt sanoo järkikin että ekaluokkalainen ja isompikin tarvitsee vielä vanhempiaan. Itse 70-luvun avainkaulalapsena muistan kuinka olin salaa iloinen siitä kun äitini oli kerran pari viikkoa sairaslomalla kylkiluiden murtumisen jälkeen. Se tunne kun tuli koulusta kotiin ja äiti oli siellä, se oli niin ihanaa.

No jos sä näet sen lapsesi 16.30 niin et sä sen kanssa ole yhtään sen enempää kuin suurin osa suomalaisista on.

Lapseni aloittavat koulun aamulla vasta 9:30 ja käyvät isänsä kanssa kotona syömässä klo 12:30-14:30 välisen ajan. Pääpointtini tässä ei kuitenkaan ole se montako tuntia päivässä sen lapsen kanssa ollaan ja mihin aikaan koulusta päästään vaan se, että alakoululaiset ovat kaiken koulun ulkopuolisen ajan jonkun luotettavan aikuisen valvovan silmän alla.

aion miettiä vielä toisenkin kerran mahdollista Suomeen paluuta. Onko Suomessa todella niin että molempien vanhempien on toimeen tullakseen paiskittava niin pitkää päivää että lapset joutuvat juoksentelemaan iltapäivät yksin pitkin maita ja mantuja? Asuinmaassani lapset pääsevät 12-v asti koulusta 16:30, joten melkein aina jompi kumpi vanhemmista voi hakea. Ja jos ei voi niin isovanhemmat tai hoitaja hakee ihan varmasti. Meidän koulussa kukaan alakoululainen ei mene yksin kotiin illaksi. Tänne muuttaessani pidin sitä kummallisena tapana mutta nyt kun on noita omiakin lapsia, olen todella tyytyväinen siihen, että minulla on mahdollisuus tehdä lyhennettyä päivää ja olla mukana lasteni elämässä kaiken koulun ulkopuolisen ajan, myös sitten kun ovat teinejä. Mielummin sitten asuvat kanssamme sinne kolmekymppisiksi kun juoksentelevat ilman valvontaa ekaluokkalaisesta. Olen joskus aikaisemminkin siteerannut Keijo Tahkokallion kirjaa "Kotipesän lämpöä etsimässä" ja siinä kerrotaan että tutkimusten mukaan turvallisimmin kiinnittyneet lapset löytyvät Etelä-Euroopan maista. Suomalaislapset päin vastoin eivät olleet kovin turvallisesti kiinnittyneitä. Johan sen nyt sanoo järkikin että ekaluokkalainen ja isompikin tarvitsee vielä vanhempiaan. Itse 70-luvun avainkaulalapsena muistan kuinka olin salaa iloinen siitä kun äitini oli kerran pari viikkoa sairaslomalla kylkiluiden murtumisen jälkeen. Se tunne kun tuli koulusta kotiin ja äiti oli siellä, se oli niin ihanaa.

No jos sä näet sen lapsesi 16.30 niin et sä sen kanssa ole yhtään sen enempää kuin suurin osa suomalaisista on.

Lapseni aloittavat koulun aamulla vasta 9:30 ja käyvät isänsä kanssa kotona syömässä klo 12:30-14:30 välisen ajan. Pääpointtini tässä ei kuitenkaan ole se montako tuntia päivässä sen lapsen kanssa ollaan ja mihin aikaan koulusta päästään vaan se, että alakoululaiset ovat kaiken koulun ulkopuolisen ajan jonkun luotettavan aikuisen valvovan silmän alla.

Ei ole Suomessakaan harvinaista, että joku on kotona tai että vanhempi tekee vaikka etätöitä. Hyvin moni eka- ja tokaluokkalainen on iltapäiväkerhossa. Meillä esim isoäiti on joka viikko meillä.

Minua on tämä elämän hauraus pelästyttänyt, kotimatkalla lapsen leikki voi kohtalon kautta käydä kuolemaksi.

Aamusta siihen asti, kun poika hävisi? Ei tarvitsisi täälläkään arvuutella mitään?

Loppuis nuo arvailut?

että tämän tapahtuminen juuri joulun alla saattoi olla syy, että tuntemattomat ihmiset niin kovasti myötäelivät surussa. Jos tämä olisi tapahtunut helmikuussa, olisiko ollut toisin?

Siihen, että ihmiset ottaa niin tunteella. Maailmassa on nälänhätää, sotia, kidutusta ja raiskauksia. Yhden lapsen onnettomuus on valitettava asia, mutta olen kiinnostunut suuremmista kuvioista.

Pelästytti ja pisti miettimään omia lapsuuden lumileikkejä. Olen myös surullinen perheen puolesta. Toisaalta olin myös helpottunut, että kyseinen lapsi ei joutunut minkään hullun pedofiilin kiduttamaksi.

Pelästytti ja pisti miettimään omia lapsuuden lumileikkejä. Olen myös surullinen perheen puolesta. Toisaalta olin myös helpottunut, että kyseinen lapsi ei joutunut minkään hullun pedofiilin kiduttamaksi.

Tai siis ei mitään tunteita herättänyt.

Artun katoaminen herätti varmasti meissä jokaisessa ylöjärveläisessä ensin huolta ja hätää, joka sitten pojan löytymisen jälkeen vaihtui pohjattomaksi suruksi. Kaupunkilaiset lyöttäytyivät yhteen ja vapaaehtoisia etsijöitä oli todella paljon. Minäkin.

Tieto siitä, että Arttu oli löytynyt kuolleena, ihan tästä oman kadun varrelta, oli suunnaton järkytys joka hiljensi saman tien jokaisen etsinnöissä mukana olleen.

Ylöjärven kirkko oli jouluaattona ääriään myöden täynnä ihmisiä, jotka halusivat sytyttää Artulle kynttilän. Ylöjärven kaupunkiin laskeutui hiljainen suru, joulumielestä ei ollut tietoakaan.

Toivon omaisille suunnattoman paljon voimia jaksaa tästä eteenpäin!

Olen Ylöjärveltä eikä kyllä herättänyt minussa huolta eikä hätää... Joulumieltä löytyi vaikka muille jakaa. :)