"Vauva-aika on helppoa, vaikeudet alkaa vasta isompien lasten kanssa" Samaa vai eri mieltä?

Kun aika ei riittänyt. Työpäivät 8-tuntisia, siihen 1,5 tunnin työmatkat päälle. Lapselle ruoka pöytään ja ei kun nukkumaan. Se oli ihan perseestä. Lapsi oireili ja minä oireilin. Ja pikku koululaisen kanssa oli myös vaikea sovittaa työtä ja äitiyttä, kun työvuorot painottuivat aivan liiaksi iltoihin. Nyt on taas helpompaa, kun on työttömänä teinin kanssa.

Meillä oli allergia-ja koliikkivauvoja ja yhtä vauvoista odotettiin teholta niin, ettei tiedetty, saadaanko syliin hengissä vai kuolleena.

Silti koin, että rankinta oli kun lähtivät maailmalle. Kun pelkäsi, onko osannut antaa oikeat eväät, että siivet kantaa. Kun mietti, että pääseekö yöllä kotiin kun on myrsky ja lunta pyryttää ja ajavat yötä vasten. Kun ei aamuyöstä kuulunut kotiin ja mietti, että onko joku tappanut ja raiskannut.

Mutta kuten ap sanoi,kyse on varmaan jokaisen henkilökohtaisesta ongemansietokyvystä ja ongelmienratkaisumalleista. Koliikki ja väsymys minusta oli kuitenkin asioita, joille pystyin jotain. Mutta kun aikuistuva nuori on jossain, et voi sille yhtään mitään.

Ja meillä sentään oli todella kilttejä murrosikäisiä, jotka eivät aiheuttaneet mitään ongelmia.

vauvana pystyi olemaan koko ajan läsnä ja "vahtia" sekä ohjata lapsen kasvua ja kehitystä. Nyt 2-v on ihan mahdoton. Parina päivänä tapahtunut; tarttunut huuli kiinni metalliin ulkona, tipahtanut muutaman kerran kiipeillessä, kaivaa kaapit ja jääkapit (syö herkkuja sieltä), tiputtanut tavaroita ja rikkonut, kiusannut sisaruksia, repinyt heidän joulukorttinsa ja piirustukset jne. Isompien kouluhommissa menee aikaa. Myös heidän surujensa kuuntelemisessa, harrastuksiin ja kavereiden luo kuskaamisessa, kaverisuhteet monimutkaisia. Mulla on sydän syrjällään jatkuvasti. Vauvaaika oli niin huoletonta, vaikka olnkin kuoleman väsynyt. No onneksi saan ny nukkua yleensä öisin, niin voin sitten selviä kaikkia muita asioita päivisin ja iltaisin.

oppimisvaikeuksia. Ensin rankka työpäivä, ruokaa pöytään, kotitöitä, harrastuskuljetteluakin ja sitten loputtomat sessiot lukemista, laskemista, sanojen lukemista... Konstin keksimistä konstin perään. Lapsi oireilee, hermoilee, huutaa, haukkuu. (Koulussa kiltti ja hiljainen tietysti.) Kaverisolmuja, lapsella itsetunto kovilla. Jatkuvasti huono omatunto itsellä, ettei ole tehnyt parastaan, ikään kuin olisi koulussa uudestaan itsekin, muttei voinut enää kunnolla vaikuttaa mihinkään.



Ja unenpuutettakin yhä! Kun vuorokaudessa ei vaan ollut tarpeeksi tunteja vuosiin...

Kumpikaan lapsista ei ollut vauvana allerginen tai koliikkinen tai muutenkaan erityisen paljon sairaana. Minusta oli aivan ihanaa olla kotona ja kiinni ihanassa vauvassa, tykkäsin imettämisestä enkä ole helposti pitkästyvää lajia, joten aikuisen seuran puute ei vaivannut - jos vielä olisi imettäjänaisten ammattikunta niin se olisi ihan mun juttuni.



Uhmaikä oli toisen lapsen kohdalla paha ja raskas, toisen ei. Toistaiseksi rankinta on mielestäni nyt, kun toisella lapsella on vaikeuksisa koulussa ja ikätoverien kanssa. Tunnen oloni tosi voimattomaksi, pettyneeksi ja ahdistuneeksi, tunnen että vanhemmuus on paljon vaikeampaa kuin osasin odottaa. En näköjään ole onnistunut siinä kovin hyvin.

Meillä vaikeinta on ollut esikoisen uhma 2,5-3,5-vuotiaana. Reilu puoli vuotta meni niin, että itkin lähes joka päivä ja tunsin oloni epäonnistuneeksi vanhemmaksi. Ihan mieletön fiilis, kun sen täysin rajattoman lapsen kuoren alta purkautui reilu 3-vuotiaana ihana ja hyväkäytöksinen lapsi ja kaikki se vaivannäkö ja rajoista kiinnipitäminen lopultakin palkittiin. MOnta yötä mietin, onko mitään järkeä olla sellainen natsivanhempi, kun isovanhemmatkin mäkättivät, että ollaan liian tiukkoja ja lapset nyt vain ovat tuollaisia...



Myös esikoisen vauva-aika oli rankka, koska itse kärsin unettomuudesta ja kipuilin äitiyden kanssa. Silti se väsymys saatiin katkaistua enkä epäillyt kykyjäni äitinä yhtä paljon kuin uhmaikäisen kanssa.



Kuopuksen vauva-aika ja uhmaikä ovat olleet helppoja, vaikka olikin sairas vauva.



Veikkaan, että näistä kahdesta se murrosikä tulee olemaan vaikeampi. Koin jo uhmaiänä kanssa sen aallonpohjan, joten uskon, että murrosiässä on pohja näkyvissä jälleen. On rankkaa olla rajoista kiinnipitävä vanhempi, kun tulokset ovat heikot. Silloin miettii, toimiiko tämä todella vai pitäisikö yrittää jotain muuta.

Minulla myös unenpuute on kamalinta mitä tiedän ja se vaikuttaa niin suuresti kaikkeen. Täysissä sielun ja ruumiin voimissa kaikki on paljon helpompaa. Olen myös äitinä enemmän kasvattajatyyppi kuin "imettäjä/ vauvanhoitajatyyppi", joten ne kasvatusjutut hanskaan paljon paremmin kuin valvomisen ja sen, että pieni lapsi ei vain ymmärrä.

olivat vaikeimmat. Kaksi lasta pienellä välillä, vaikka lapset sinällään olivat helppoja. Itselleni ole vaikeaa antaa itseni niin täysin lapsille, unohdin itseni.



Nyt kun lapset ovat esikoulu- ja kouluiässä. Lapset ymmärtävät puhetta ja syy-seuraus-suhteita, eikä jokaisesta asiasta tarvitse vääntää ja huutaa ja kiukuta. Esim. ulos pääsee nopeasti, jos laittaa vaatteet päälle ja että kiukkuaminen ei vaikuta nopeuttavasti.

Ensimmäisen lapsen olen kokenut kaikenkaikkiaan rankemmaksi. Ensimmäiset 1.5-vuotta sydänvikaisen kanssa valvomista yöt. Myöhemmin 3-4vuoden välillä kauheita raivareita ja uhmaa. Minäkin olen monesti miettinyt että viedäkö lapsi psykologille, kun saattaa raivota joskus tunninkin.

Nyt olemme kuitenkin onneksi oppineet ennakoimaan raivarit ja yleensä ne jää tulematta. Pienempi on ollut alun koliikkia lukuunottamatta ihanan helppo ja kiltti lapsi.

Kolmannesta haaveilen joskus, mutta juuri tuo ensimmäisen lapsen kanssa jaksaminen ja järjissään pysyminen pistää jarruttamaan. Toisaalta jo haaveilen mitä kaikkea pystymme yhdessä tekemään kun lapset isompia. Toivottavasti murkkuikä ei ole kovin kauhea. Muistan kyllä itse olleeni aika vaikea.

tahtojen taistelu, koulujuttujen hoitaminen ym. raskasta.

Vauva-aikana vaivasi unenpuute, se on helposti korjattavissa nukkumalla, toisin kuin nyt (esi)teinien kanssa olevat ongelmat eivät ratkea nukkumalla.

tavallaan rankinta, unen vähyys ainakin. Toisaalta myös ihanaa. Nyt isot lapset, huoli ei lopu koskaan, mut muuten aika helppoa.

Mulla on viisi lasta, joista kolme on jo täysi-ikäisiä. Heidän teini-ikänsä oli helppo, ei oikeastaan juuri mitään kunnon ongelmia ollut. Nyt yksi on teini-iässä ja hänkin on oikein helppo, valoisa ja ihana nuori. Nuorin on 10-vuotias eikä vielä ole mitään hankaluuksia ilmennyt. Mutta kaikkien vauva-aikana olin aika uupunut.

omien lasteni vauva-ajat olivat verraten helppoja. Ei koliikkia, ei epänormaalia väsymystä, ei mitään erikoista. Toistaiseksi raskainta on ollut 1. uhmaikä siinä 2 ikävuoden tienoilla. Erityisesti meidän keskimmäinen lapsi, joka oli siihen asti ollut kuin herran enkeli, muuttui aivan kuin eri ihmiseksi. Välillä ajattelin sen olevan riivattu ja mietin tosissani, pitäisikö lapsi vielä psykologille.



Mulla on vanhin lapsi vasta tokaluokalla, en tiedä vielä, mitä tuleman pitää.

yhden lapsen kohdalla vauva-aika ja pikkulapsiaika,

toisen murrosikä on ollut todella haastaavaa aikaa



jos näistä pitäisi valita kumpi hankalampaa niin tämä murrosikäinen

Vauva-aikana vaivasi unenpuute, se on helposti korjattavissa nukkumalla, toisin kuin nyt (esi)teinien kanssa olevat ongelmat eivät ratkea nukkumalla.

mä en pystynyt. Unirytmini oli aivan sekaisin yöherätyksistä, nukahtaminen kesti aina kauan, yleensä niin kauan että en ollut ehtinyt edes nukahtamaan kun vauva jo herätti seuraavan kerran yöllä. Päivällä en pystynyt nukkumana laisinkaan, vaikka lapsi olisi ollut päiväunillakin. Hoitajia ei ollut, yökylään lasta ei saanut mihinkään.

ap

Koko ajan helpottaa, kun lapset kasvaa.



Meillä lapset 1, 3, 7 ja 8.



Tykkään itsekin koulusta, joten se on helppo homma.



Uhmikset on uhmiksia ja niitä osaan käsitellä.



Murrosikää ei olla vielä koettu, siinä on taatusti omat haasteensa.