Voiko 4v lapsen kasvattaa araksi? Mies sitä mieltä, että teen niin.

Olin itse aivan järkyttävän ujo lapsena, ja suuri osa siitä oli kyllä äitini syytä. Sosiaalisuuteen kannustamisen sijaan hän pelotteli muista ihmisistä! Kaikki vaarallinen oli kiellettyä, esim. puissa kiipeily, kiipeily yleensäkin, kaikki missä olisi saattanut pudota tai naarmuuntua tms. Myös oikeasti turvallisia asioita kiellettiin "varmuuden vuoksi". Äiti siis opetti pelkäämään kaikkea ja kaikkia. Sukulaisvierailulla sitten päiviteltiin, kun en puhunut kenellekään... Niin miksihän en, kun olin paska jäykkänä aina ihmisten ilmoilla.



"Hyvä käytös" oli tärkeintä maailmassa, ja se tarkoitti sitä, että piti olla näkymätön, ei millään tavoin kerätä huomiota. Kaikille piti hymyillä ja vastata aina "oikein". Mulla oli ihan järkyttävät paineet aina kun lähdettiin kotoa. Pelkäsin koko ajan nolaavani äidin tai tekeväni jotain tosi typerää. En uskaltanut tyyliin tervehtiä tuttuja ihmisiä tai laskea liukumäkeä.



Eli voit äitinä vaikuttaa erittäin paljon. Älä varoittele! Kannusta! Mutta ei yhtäkkiä voi alkaa pientä karaisemaan, se on julmaa

Jos kerran päiväkoti sujuu hyvin, ei ole huolta että ylihuolehtisit pojasta. Yökylään ehtii myöhemminkin. Lasta voi kasvattaa araksi väkivallalla ja alistamisella.

Ap, anna kun arvaan. 4-vuotias on päiväkodissa ja sinä kotona kaksosten kanssa? Ja lapsi takertuu kummasti äitiin?



Mitä jos ottaisit sen 4-vuotiaankin kotiin?

Esimerkiksi tuo vieressä nukkuminen:



1. vaihe: lapsi siirtyy nukkumaan omaan sänkyynsä, mutta aikuinen nukkuu patjalla lattialla ihan hänen vieressään (tätä ainakin pari viikkoa niin, että se sujuu helposti)



2. vaihe: aikuinen nukkuu edelleen lapsen kanssa samassa huoneessa, mutta siirtää vähän kerrallaan patjaa vähän kauemmaksi lapsen sängystä (ei salaa lapsen nukkuessa, vaan ihan lapsen tietten jo ennen nukkumaanmenoa)



3. vaihe: aikuinen ei enää nuku samassa huoneessa, mutta on siellä kyllä illalla niin kauan, että lapsi rupeaa nukkumaan. Jos lapsi näkee yöllä painajaisia, saa hän tulla vanhempien huoneen lattialla olevalle patjalle nukkumaan, mutta ei vanhempien sänkyyn.



4. vaihe: aikuinen on lapsen huoneessa illalla ennen lapsen nukahtamista, mutta käy aina välillä hoitamassa jonkin asian. Aikuinen sanoo lapselle selvästi huoneesta lähtiessään, että hän hoitaa sen ja sen asian, mutta tulee sitten takaisin. Ja aikuinen tulee aina takaisin lupauksen mukaan.



5. vaihe: vähän kerrallaan aikuisen nukuttamisvaiheessa hoitamat asiat pitenevät, kunnes päästään siihen, että lapsi ehtiikin nukahtaa ennen kuin aikuinen tulee takaisin (aikuinen kuitenkin aina tulee takaisin lupauksensa mukaan).



6. vaihe: aikuinen vain saattelee lapsen sänkyyn, suorittaa normaalit nukutusrituaalit (esim. iltasatu, -rukous, tuutulaulu) ja poistuu sitten. Edelleen lapsi voi tulla vanhempien huoneessa olevalle patjalle nukkumaan, jos hän herää keskellä yötä painajaisiin.

Kun tuntuu, että se itku tulee silmään heti, jos on vähänkään jotain uutta ja rohkeutta vaativaa toimintaa. ap

Itkusta huolimatta uusiin asioihin kannustetaan ja se itku jätetään huomioimatta ( jos siis kyyneleet vaan lähellä) Jos hysteeristä huutoa ja itkua niin sitten hetki rauhoittelua ja uusi yritys saman tien. Mutta itku on ihan ok, ei sitä pidä sinun eikä pojan isän pelätä tai yrittää välttää.

Sanot että olette kumpikin ujoja ja arkoja; miten toimitte itse tällä hetkellä sosiaalisissa tilanteissa? Jutteletteko reippaasti vaikka ventovieraankin kanssa vai kierrättekö näkymättöminä seiniä ja juttelette keskenänne kotona kuinka kamalaa tilanteessa x,y ja z on? Lapsi imee kaikkein eniten teidän käytöksestänne myös siinä voitte auttaa häntä avoimuuteen olemalla itse avoimia uusissa tilanteissa!

Meillä myös 4-vuotias poika ja hän on luonteeltaan kanssa aika ujo, mutta tarpeen tullen kyllä tempperamenttiä löytyy!



Sanoisin että siinä teet ainakin väärin että jos lapsi nukkuu sinun kanssasi. Meillä ei ole esimerkiksi koskaan ollut perhepetiä, mutta lapsi on nukkunut kyllä samassa huoneessa meidän kanssa omassa sängyssään 0-vuotiaasta, 2-vuotiaaksi saakka. Siitä lähtien opetettu sitten nukkumaan omassa huoneessa, omassa sängyssään.



Harrastustakaan tuon ikäinen ei vielä tarvitse. Niitä voi katsoa sitten kun lapsi tulee kouluikään (7v.) että alkaisi järjestelmällisesti harrastamaan jotain, tuommoinen 7-vuotias osaa myöskin paremmin ilmaista ja päättää mitä haluaisi oikeasti harrastaa.. 4veelle se ilmaisu ei välttämättä ole vielä niin selvää. Just vanhempien kanssa voi "harrastaa" vaikka uintia tuollain satunnaisesti kuten sanoit :)



Ja mummolassa tuon ikäisen kyllä pitäisi jo oppia olemaan ilman vanhempia! ei kai herranjumala hänen tarvitse omiaan ukkia ja mummoa pelätä... niidenhän pitäisi olla mukavia ja ihania hahmoja lapsen elämässä :)) meillä on ollut mummolassa kylässä meidän vanhempien kanssa aina tuohon 3v. ikään saakka. Sitten 3-vuotiaasta lähtien ollut välillä itsekseenkin öitä mummolassa, kun ymmärtää ja tajuaa että ukki ja mummo on hänen puolellaan joka asiassa ja että siellä on tosiaan turvallista ja mukavaa olla.



Eli ehkä minäkin suosisin HIEMAN persuuksille "potkimista" jotta poika rohkaistuu, mutta äitinä ymmärrän täysin tunteesi ja huolesi kun ainahan sen pikkumussukan haluaisi pitää mahdollisimman lähellä itseään ja mahdollisimman pitkään! ;)



Kyllä se siitä.

Parempi välttää tekemästä epäonnistuneita toimia joilla voi olla pitkäaikaiset traumaattiset vaikutukset lapseesi. Mielestäni aika parantaa haavat, älä jätä lastasi koska hän tarvitsee vielä sinua.

nyt vasta pääsin koneelle, kun mies jumitti tässä omia nettihommiaan. Moni epäili, että olisin sillä tavalla ylisuojeleva, että varoittelisin koko ajan kaikesta enkä antaisi laskea liukumäkeä tai kiipeillä lumikasoilla. Olen mielestäni siinä suhteessa pikemminkin aika rento äiti ja lapset saavat kyllä laskea mäkiä, hyppiä ja juosta. Poika ei liikunnallisesti olekaan pelokas, vaan juoksentelee ja liikkuu muutenkin ihan taitavasti ja rohkeasti joka paikassa. Kauppakärryjenkin työntäminen sujuu hyvin, ei häntä silloin pelota. Ongelmat ovat pikemminkin sosiaalisissa tilanteissa ja siinä, kun pitäisi jäädä jonnekin yksin ilman vanhempia.



Joku kysyi, miten me vanhemmat itse hoidamme sosiaaliset tilanteet - no, en tosiaan ryntää suin päin rennosti juttelemaan ventovieraille! Olen aika arka enkä tykkää puhua vieraille ihmisille, toki pojan läsnäollessa yritän tsempata parhaani mukaan. En ole sentään sairaalloisen ujo, eikä mieskään :)



Jos meillä olisi täällä paikkakunnalla tuttu mummola, poika olisi varmasti jo ollutkin siellä yötä. Mutta mummolaan on matkaa useita satoja kilometrejä, joten yökyläily yksin ei siellä oikein onnistu. Täällä meilläpäin asuu vain pari kaukaisempaa sukulaista miehen puolelta. Mies haluaisi, että poika harjoittelisi yökyläilyä siellä, mutta nämä kaukaisemmat sukulaiset eivät ole pojalle niin kovin tuttuja eikä se ole minusta hyvä idea. Etenkään, kun poika itse ei todellakaan halua sinne yöksi. Meillä on pikkuisen tuota ongelmaa, että poika ei uskalla näyttää isälleen pelkäävänsä. Jos mies kysyy poikaa johonkin "pelottavaan" juttuun, poika saattaa suostua (esim. yökylään), mutta tulee sitten jälkeenpäin kuiskuttamaan minulle, että sanoi vahingossa iskälle väärin eikä oikeasti haluakaan mennä ja voisinko minä mennä kertomaan sen iskälle. Ja sitten mies saa taas huomautella minulle paapomisesta!



No mutta ehkä en sitten ala karaista lasta pakottamalla isoihin juttuihin yksin, vaan yritän kehitellä jotain pienimuotoista rohkaisua ja luen vähän kirjallisuutta tästä!



ap

Ja me annettiin olla jänö. Esimerkiksi 4-vuotiaana lähti pois leikkipaikoista, jos tuli liikaa häliseviä, vieraita lapsia. Ei ikinä olisi uskaltanut mennä vieraaseen porukkaan ja aikuisiakin ujosteli. Pikkuhiljaa alkoi 4-vuotiaana tulla rohkeutta. Kerran näin vastailevan naapurin sedälle aidan yli ja olin hämmästynyt. Samoin muistan aina, kun oma-aloitteisesti alkoi puhua 5-vuotiaana vieraalle lapselle pallomeressä laivalla. Me miehen kanssa vieläkin muistetaan sen pojan nimi ja ikäkin, kun se oli meille niin suuri ihme. Nyt on 8-vuotias. Edelleen rauhallinen ja ujokin, mutta pärjää hienosti porukassa, kavereita on paljon ja uskaltaa tehdä kaiken tarvittavan.



Musta ei kannata pakottaa. Näytätte itse mallia, miten ihmisten kanssa toimitaan. Eli puhutte, olette sosiaalisia ja ette pelottele vierailla ihmisillä lasta. Suhtaudutte positiivisesti muuhun maailmaan. Se tarttuu ujompaankin lapseen ajanmittaan ja lapsi saa tilaa itse hakea paikkansa. Eli sinä voit vaikka puhua puistossa vieraalle lapselle. Et usuta omaasi vaan näytät mallia, että näin sitä voi vieraillekin puhua "kuolematta".

Anna olla oma itsensä , reipastuu kyllä sitten kun on sen aika. Miehesi kaipaisi kyllä vähän apua, onko hänelle vaikeaa se , että poika on arka ? Isän ongelmahan tuo on , ei pojan.

eikä lapsen todellakaan tarvinnut lähteä minnekään yökylään, vaikka mummola olisi ollut aika lähelläkin. Mitään turhia karaisuja ei pidä alkaa tekemään, toki voi kannustaa ja rohkaista, mutta pieni askelin ja kannattaa muistaa, että yökyläily voi olla lapselle iso juttu. Jari Sinkkosen mukaan lapsi ei jää mistään paitsi, jos ei yökyläile tuon ikäisenä, sen aika voi tulla ihan hyvin myöhemmin, etenkin, kun mummola on etäällä.



Luota itseesi ap, olet varmasti toiminut lapsen parasta ajatelleen ja sitä tukien. meillä muuten lapsi on nyt ekaluokkalaisena sosiaalisesti hyvinkin pärjäävä ja haluttua seuraa, on yökyläillyt jne. Ja on nukkunut omasta halustaan omassa huoneessaan jo vuoden. Jotta kyllä ne lapset lähtevät siitä helmoista etäämmälle kun sen aika tulee, kun ovat ensin saaneet sitä mitä omalle temperamentilleen tarvitsevat, läheisyyttä ja turvallisuutta.

Ujo lapsi ei karaisemalla rohkaistu. Päinvastoin: itsetunto murenee ja jää heikoksi.



Lapsesi kuulostaa ihan normaalilta, aralta 4-vuotiaalta; sinä ihan hyvältä äidiltä ja miehesikin huolet ovat toisaalta ymmärrettävät. Hänen kannattaisi miettiä miten häntä kasvatettiin: saiko olla oma ujo itsensä jne? Ehkä voisit ostaa hänelle joululahjaksi jonkun tempperamentista kertovan kirjan.



Ei neljävuotiaan vielä tarvitse olla reipas, saati mennä yksin harrastamaan.

Meidän esimoispoikamme oli todella arka 6-vuotiaaksi asti. Nykyisin on reipas, itsenäinen ja kaveripiireissä suosittu tokaluokkalainen. Muistelisin, että hän vasta neljän vanhana alkoi puhumaan toisille lapsille. Ystävyyssuhteita syntyi paljon myöhemmin.

minusta tuossa iässä olla valmis sellaisiin harrastuksiin, missä pitää pärjätä ilman omia vanhempia. Ilmeisesti miehesi ei pysty käsittelemään ujoutta ja hyväksy lapsen epävarmuutta - ei lapsessa eikä ehkä itsessäkään. Jos joku tuon ikäinen onkin suuna päänä menemässä kaikkeen mukaan vapaaehtoisesti, ei teidän lapsen tarvitse olla sellainen eikä hän temperamentiltaan sellainen selvästikään ole. Kannattaa kasvattaa lapsi niin että hän tuntee olevansa hyväksytty, siitä se aito rohkeus tulee sitten myöhemmin, ja hän kykenee olemaan rohkeasti sosiaalisissa tilanteissa ja kohtaamaan uusia tilanteita.



Kun saa turvan ja tuen nyt, oppii luottamaan itseen ja muihin ja maailmaan. Liika tyrkkiminen on huono juttu.



t. lto

Meillä on myös ujo ja arka 4v esikoinen ja 2v pikkusisarus. Mieleniinnolla luen mitä vinkkejä tilanteeseesi saat, koska kirjoituksesi oli suurilta osin kuin olisi ollut omaa tekstiäni.

Ekaksi tuosta yökyläilystä. Meillä mummo asuu ihan lähellä ja kuopus on rakastanut mummoa aivan hirveästi. Pari kertaa koetettiin viedä lapsi mummolle yökylään sillä puheella että haetaan kesken yön jos tarvetta. Ja aina mummo soitti joko illalla nukkumaanmenon aikaan tai sitten yöllä että nyt sais tulla hakemaan. Meidän muuten reipas ja vaikka koko päivän mummolla viihtyvä lapsi ei ollut valmis yökyläilyyn. Sitten lapsi sai kerhossa "yökyläily" hammastahnan. Kertoi että nyt hän haluaa yöksi mummolle kun on sitä varten uusi pieni hammastahna. Tyttö pääsi mummolle ja oli yön siellä. Eli kaikki aikanaan ja ap;n kuvaamaa ujoa lasta en kyllä yrittäisi jollekkin oudommalle sukulaiselle viedän yökylään pitkiin aikoihin.



Ja ennen yökyläilyjä muualla voisi kokeilla yöpymistä kotona jonkun muun hoivissa ja niiin että vanhemmat lupaavat tulla jos on tarve niin vaikka keskellä yötä. Ja jos kotona on myös pienemmät sisarukset on heistäkin ehkä turvaa esikoiselle.



Itse olin pienenä todella ujo (en jutellut ennen kouluikää kellekkään vieraille jne). Mutta ajan saatossa minusta tuli hyvinkin puhelias ja saatan jutella kaupassakin ventovieraan kanssa sujuvasti vaikka mistä. Onneksi minua ei "karaistu" vaan sain omassa tahdissani edetä ja kannustusta sain toki uusien asioiden kohtaamiseen.



Voisiko ap antaa miehensä lukea tämän ketjun ? Löytäisittekö keskusteluunaihetta ja hyvässä tapauksessa ymmärtäisitte jatkossa enemmän toistenne mielipiteitä ja ajatuksia tilanteesta.



Tsemppiä