Onko terapiakäynti koskaan pahentanut oloasi? Miksi?

Vierailija kirjoitti:

Kyllä, mutta se on luonnollista. On todella ahdistavaa tulla tietoiseksi omista ongelmistaan ja syvälle haudatusta kivusta. Ei mikään muutu paremmaksi, jos ei suostu kohtaamaan nimenomaan niitä pahaa oloa aiheuttavia asioita. Mukavalla jutustelulla tuskin on kukaan eteenpäin päässyt.

Terapeutin näkökulma. Minun terapiani läheni henkistä väkiltaa ja lopulta tuntui, ettei minua nähty ollenkaan vaan pintaani liimattiin terapeutin minussa näkemiä piirteitä. Samaan aikaan terapeutti masensi, syyllisti minut terapian vuorovaikutusongelmista keskeytti traumanpurun,valehteli joka ikisen kerran että katsotaan ensi kerralla mitä tehdään. Aina ensi kerralla kontrolloi keskustelujen aiheita, en koskaan päässyt palaamaan siihen että miten hän auttaisi minut toiselle terapeutelli koska systemaattisesti muussasi minut kertomalla, että terapiastani ei tulee mitään koska minussa on xxx vika.

Täydellinen kidutus. Lopuksi valehtelin, päästäkseni pois. Hän olisi vienyt minut psykoosin partaalle ja olisin menettänyt ihmisoikeuteni.

Vierailija kirjoitti:

Mulle osui 4 vuotta sitten taaksepäin työpaikka missä oli tosi pahaa kiusaamista ja kyykyttämistä. Onnekseni sopimus oli mulla vain puoli vuotta ja ajattelin itsepäisesti että kyllä se pätkä menee vaikka päällä seisten. No puoli vuotta vedin itku silmässä ja pala kurkussa, lopulta olin niin tolkuttoman väsynyt ja surullinen jatkuvasti että en pystynyt enää mihinkään ja kävelin lääkärille. Masennus todettiin ja aloitettiin lääkitys, sen lisäksi terapia ja suositeltiin psykoterapiaa.

Pääsin aika nopeesti ns jaloilleni, liikunta alkoi maistumaan ja pää toimimaan. Perhe ja lepo oli se mikä mulla auttoi ja toi iloa.

Sitten siitä terapiasta. Siellä lähdettiin repimään auki asioita mun lapsuudesta asti, olen siis elänyt lasisen lapsuuden ja ollut todistamassa myös väkivaltaa kun siskon ex mies uhkasi tappaa mun siskon ja myös minut. Elämässä on ollut myös koulukiusaamista oppilaiden sekä opettajan toimesta. Ja paljon muuta "pientä" asiaa ja tapahtumaa jotka olen pyrkinyt käsittelemään omin voimin.

Mun perheen sisällä on asiat nykyään hyvin ja noi kaikki on vain pahoja muistoja jotka olen sulkenut pois. Niiden auki repiminen oli niin tuskaa että olin aivan hajalla terapian jälkeen monta päivää ja hiljalleen aloin kääntymään myös vanhempiani vastaan ja katkeroiduin heille miettiessä lapsuutta. Suutin myös mun siskoa siitä että se oli antanut mun joutua tilanteeseen missä mun ei olisi pitänyt olla. Katkeroiduin ihan kaikesta ja aloin pelkäämään että mitä jos olen huono äiti enkä kykene turvaamaan lapsilleni hyvää elämää vaan annan huonon mallin heille.

Terapiassa todettiin suoraan että mä en ole valmis terapiaan ja jos koen olevani onnellinen siinä missä nyt olen ilman terapiaa niin aika ei ole otollinen vielä terapialle. Sanoivat suoraan että se on rankka prosessi ja sitä on hyödytöntä aloittaa nyt jos koen sen vievän mun onneni pois.

Aloitan ehkä uudestaan terapian kun lapset ovat isoja, nyt mä haluan olla onnellinen ja huoleton näin ja terapian kanssa se ei mulle onnistu.

Juuri näin, varainkin psykodynaaminen terapia repii kaikki auki, muuttaa personaallisuuden (jos olet nyt onnellinen ja huoleton, persoonasi ei tarvitse vuosien terapiaa). Itsellenikin kävi niin, että terapia vei vain huonompaan kuntoon. Terapiat voivat olla pahinta väkivaltaa ja tulkinta on aina oikea.

Riippuu varmaan suuntauksesta. Mitä suuntausta suosittelet?

Vähättelyä koin terapeutilta. Ja kun loppui niin yritti saada itse maksamaan terapiaa... 300e ja ylikin kk ei ole kyllä hinnat kohdillaan. Paha olo aina kun puhuttiin niistä ongelmista ja itse en halua puhua.

Todellakin on. Ei altistusharjoituksia voi tehdä ilman, että ne tuntuvat ahdistavalta ja pelottavalta. Eikä se tunne aina ehdi kokonaan laskea ennen käynnin loppua. Mielen treenaaminen on ihan kuin kropankin. No pain, no gain.

Vaihtelee. En tiedä mikä on normaalia vaihtelua. Onko muilla tullut taantumisia terapiaprosessin aikana ja kuinka selvisit siitä?

Tuntuu että usein terapeutti vähättelee kokemusta, onko se jokin keino saada tunteita esiin?

Vierailija kirjoitti:

Tuntuu että usein terapeutti vähättelee kokemusta, onko se jokin keino saada tunteita esiin?

Todennäköisesti yrittää opettaa ja-ajattelua, eli parantaa sun psyykkistä joustavuutta. Meille ihmisille on tyypillistä sellainen ajattelu, että "koska mulle tapahtui x ja mulla on olo y, en pysty kokemaan/tekemään/elämään" Ja tämä yritetään korvata ajattelulla "mulle tapahtui kamalia ja mulla on tunne y ja pystyn kokemaan/elämään/tekemään."

Myötätunto tuntuu kivalta. Ja voi jopa parantaakin vähäsen, jos sitä ei ole saanut keneltäkään ollenkaan. Mutta jos pelkkä myötätunto auttaisi, niin kukaan jolla on yksikin hyvä ihmissuhde elämässään, ei tarvitsisi koskaan terapiaa.

Mitä terapiassa tapahtuu? Jutellaan vai yksin puhellaan?

Olen monta päivää paskana jos terapeutti vähättelee jossakin asiassa. En todellakaan uskalla hänelle kertoa tästä tuntemuksesta vaan kielen tunteen. Ongelma, tiedän.

Kävin 2 vuotta yksityisellä terapeutilla jonka kanssa kemiat tökki jo alussa, mutta ei ollut valinnanvaraa, ja lisäksi mut oli aivopesty uskomaan että terapiassa kuuluu hajota ja käydä suunnilleen psykoosin partaalla jotta paranisi. Ei terapiassa ole tarkoituskaan olla kivaa ja höpötellä mukavia, mutta joku raja siinäkin. Terapeutti vähätteli ja mitätöi mun kokemuksia, sai kaiken kuulostamaan siltä että mä itse olen aiheuttanut mm. 9 vuoden koulukiusaamisen ja muun, koska olen sellainen kuin olen. Ehkä olenkin, mutta miten pääsen sen aiheuttamista seurauksista yli ja opin olemaan erilainen, siihen en saanut koskaan vastausta. Uskaltauduin myös avautumaan yhdestä todella kipeästä ja henkilökohtaisesta asiasta ja terapeutti myönsi ettei tunne aihetta lainkaan, mutta töräytteli omia mielipiteitään ja jälleen mitätöi mun kokemuksen, niin että kesti yli 12 vuotta ennen kuin pystyin viimein käsittelemään koko asiaa, kun oli lopulta pakko.

Varsinkin psykpolin hoitajien kanssa taas on tavallista että mulle yritetään laittaa sanoja suuhun ja syöttää tiettyjä standardiselityksiä, "katsos kun tietyn ikäisillä tietynmerkkiset pissavehkeet omistavilla ihmisillä nää ongelmat johtuu yleensä syystä x". Kun sitten sanon että en koe itse näin, ollaan huuli pyöreänä että "ai... aijaa, aika erikoista". Ja se etten osaa kuvailla asiaani ja unohdan aina jonkun olennaisen jutun, joten noin 9 kertaa kymmenestä koen etten tule ymmärretyksi ja puran turhautumisen jälkeenpäin itseeni. Ehkä puhuminen ei vaan ole mun juttu.

Vierailija kirjoitti:

Kävin 2 vuotta yksityisellä terapeutilla jonka kanssa kemiat tökki jo alussa, mutta ei ollut valinnanvaraa, ja lisäksi mut oli aivopesty uskomaan että terapiassa kuuluu hajota ja käydä suunnilleen psykoosin partaalla jotta paranisi. Ei terapiassa ole tarkoituskaan olla kivaa ja höpötellä mukavia, mutta joku raja siinäkin. Terapeutti vähätteli ja mitätöi mun kokemuksia, sai kaiken kuulostamaan siltä että mä itse olen aiheuttanut mm. 9 vuoden koulukiusaamisen ja muun, koska olen sellainen kuin olen. Ehkä olenkin, mutta miten pääsen sen aiheuttamista seurauksista yli ja opin olemaan erilainen, siihen en saanut koskaan vastausta. Uskaltauduin myös avautumaan yhdestä todella kipeästä ja henkilökohtaisesta asiasta ja terapeutti myönsi ettei tunne aihetta lainkaan, mutta töräytteli omia mielipiteitään ja jälleen mitätöi mun kokemuksen, niin että kesti yli 12 vuotta ennen kuin pystyin viimein käsittelemään koko asiaa, kun oli lopulta pakko.

Varsinkin psykpolin hoitajien kanssa taas on tavallista että mulle yritetään laittaa sanoja suuhun ja syöttää tiettyjä standardiselityksiä, "katsos kun tietyn ikäisillä tietynmerkkiset pissavehkeet omistavilla ihmisillä nää ongelmat johtuu yleensä syystä x". Kun sitten sanon että en koe itse näin, ollaan huuli pyöreänä että "ai... aijaa, aika erikoista". Ja se etten osaa kuvailla asiaani ja unohdan aina jonkun olennaisen jutun, joten noin 9 kertaa kymmenestä koen etten tule ymmärretyksi ja puran turhautumisen jälkeenpäin itseeni. Ehkä puhuminen ei vaan ole mun juttu.

Oletko ajatellut taideterapiaa tai muuta luovaa terapiamuotoa?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Kävin 2 vuotta yksityisellä terapeutilla jonka kanssa kemiat tökki jo alussa, mutta ei ollut valinnanvaraa, ja lisäksi mut oli aivopesty uskomaan että terapiassa kuuluu hajota ja käydä suunnilleen psykoosin partaalla jotta paranisi. Ei terapiassa ole tarkoituskaan olla kivaa ja höpötellä mukavia, mutta joku raja siinäkin. Terapeutti vähätteli ja mitätöi mun kokemuksia, sai kaiken kuulostamaan siltä että mä itse olen aiheuttanut mm. 9 vuoden koulukiusaamisen ja muun, koska olen sellainen kuin olen. Ehkä olenkin, mutta miten pääsen sen aiheuttamista seurauksista yli ja opin olemaan erilainen, siihen en saanut koskaan vastausta. Uskaltauduin myös avautumaan yhdestä todella kipeästä ja henkilökohtaisesta asiasta ja terapeutti myönsi ettei tunne aihetta lainkaan, mutta töräytteli omia mielipiteitään ja jälleen mitätöi mun kokemuksen, niin että kesti yli 12 vuotta ennen kuin pystyin viimein käsittelemään koko asiaa, kun oli lopulta pakko.

Varsinkin psykpolin hoitajien kanssa taas on tavallista että mulle yritetään laittaa sanoja suuhun ja syöttää tiettyjä standardiselityksiä, "katsos kun tietyn ikäisillä tietynmerkkiset pissavehkeet omistavilla ihmisillä nää ongelmat johtuu yleensä syystä x". Kun sitten sanon että en koe itse näin, ollaan huuli pyöreänä että "ai... aijaa, aika erikoista". Ja se etten osaa kuvailla asiaani ja unohdan aina jonkun olennaisen jutun, joten noin 9 kertaa kymmenestä koen etten tule ymmärretyksi ja puran turhautumisen jälkeenpäin itseeni. Ehkä puhuminen ei vaan ole mun juttu.

Oletko ajatellut taideterapiaa tai muuta luovaa terapiamuotoa?

Oon ajatellut, konkreettinen tekeminen on aina ollut mulle terapeuttisempaa. Oon ollutkin joskus pari kertaa taideterapiaryhmissä mutta ne lopetettiin resurssipulan takia. 

Eikö sen juuri pidäkin olla epämukavaa että kehityt?

Vierailija kirjoitti:

Eikö sen juuri pidäkin olla epämukavaa että kehityt?

Epämukavuus ja henkinen väkivalta, mitätöinti ja alistaminen on eri asia ;)

Kehittävää epämukavuutta on purkaa traumat, mutta jos terapeutti rakentaa de ja vu - peilausessioita, provosoi, mitätöi ja keltaiseltapa, niin Silloi ei ole kyse epäilevien ja traumaattisten tilanteiden kohtaamisesta vaan väkivallasta jolla provosoidaan ihminen ääritunteiden äärelle ja kun ihminen sitten provosoituu halveksivasti mitätöidään kokemus sinun ei pitäisi aina provosoitua. Ja syytetään potilas provosoitumisesta. Tämä on narsistin taktiikka: pahoinpidellään ja halveksitaan sen jälkeen mitätöidään kokemus ja tämän jälkeen vielä syyllistetään vanhemmat miksi ihminen provosoituu ja saadaan ihmiset vihaamaan vanhempikaan. Tai jotain muuta tahoa.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Kuulkaa, on ihan normaalia, että terapiakäynti pahentaa oloa; hyvänen aika, olisihan se ihme, jollei kipeiden asoiden käsittely ei missään tuntuisi! Pitkällä aika välillä vasta helpottaa.

Mitä jos terapiakäynti pahentaa oloa ihan muista syistä kuin siitä, että käsitellään kipeitä asioita? Mitä jos olon paheneminen johtuu esim. siitä, että terapeutti syyllistää aiheetta, väheksyy, leimaa, on ennakkoluuloinen tai ei usko sitä mitä hänelle omasta elämästäni kerron? On monesti tuntunut siltä, että jään ihan yksin vaikeiden asioiden kanssa, koska terapeutti ei ilmeisesti niitä halua tai jaksa minun kanssani käsitellä.

Vika on sinussa ja kuvittelet että ammattilainen ei haluaisi käsitellä näitä kanssasi. Kyse on ongelmasta jonka tulee tulla teidän välille jotta niiden työstäminen voi alkaa. Terapeutin pitääkin tehdä kaikki vaikeaksi, että syntyy neuroosi ja olet lähellä sitä. Kuvittelet tuommoisia, käykö sinulle usein niin? Kunhan kärjistin. Muista sanoa, että tästä ei ole mitään hyötyä tämä on henkistä väkivaltaa ja vaihdat terapeuttia. Jos terapeutti on onnistunut herättämään sinussa riippuvuuden ja masennuksen muuttuu terapeutti silmän räpäyksessä ja voitte alkaa ratkomaan keskellenne tulleita sinusta itsestäsi lähtöisin olevaa neuroosia. Tuskin pääset pois vaikka ilmoittaisitkin lähteväsi.

Vierailija kirjoitti:

Eikö sen juuri pidäkin olla epämukavaa että kehityt?

Missä menee raja? Epämukavuuden saralla lievää kehittymistä vai liialliseen kuormituksen johdosta uudelleen traumatisoituminen, dissosiaatio ja lamaantuminen sekä uhrin ja alistuneen identiteetin saaminen. Elämässä on aina haasteita, terapeuttien pitäisi kulkea rinnalla elämässä eikä tehdä kaksoistodellisuus suljettujen ovien taakse jossa provosoidaan kokemaan uudelleen ja uudelleen traumatisoituja tilanteita (jotta niistä voidaan vapautua). Meiltä puuttuu mekanismi ja potilaan ääni, oikeasti vahingollisesta hoidosta. Kuinka moni joutui suljetulle tai osastolle terapian johdosta.

Mulla vaikutti terapia aina yöuniin. Terapian jälkeisenä yönä unta sai odottaa kauan. Muutenkin koin helpotusta, kun ensin terapiakertojen välit piteni viikosta kahteen ja kun terapia lopulta loppui, niin olin onnellinen. Terapiasta oli mulle kyllä apua ja usein mietin asioita, joita siellä opin, mutta raskasta se oli.

Vierailija kirjoitti:

Mulla vaikutti terapia aina yöuniin. Terapian jälkeisenä yönä unta sai odottaa kauan. Muutenkin koin helpotusta, kun ensin terapiakertojen välit piteni viikosta kahteen ja kun terapia lopulta loppui, niin olin onnellinen. Terapiasta oli mulle kyllä apua ja usein mietin asioita, joita siellä opin, mutta raskasta se oli.

Juuri näin, terapia on onnistunut. Olet oppinut uusia asioita ja koet onnellisuuden tunnetta kun se vihdoin loppuu. Ja Saanko arvata suuntaus oli psykodynaaminen ja maksoit 90e krt vko ja sitten vikan vuoden 90e joka toinen vko kolmen vuoden ajan, mitä Kela maksoi tukea sinun työkyvyn ylläpitämiseen? Oliko niin raskasta että terapia haittoi työssäkäyntiä tai opiskelua?

On pahentanut oloa, merkittävästi, mutta siitä huolimatta kävin, ajattelin, että paha olo johtuu mahdollisesti huonosta terapeutista, näin epäilen, valinnanvaraa ei juurikaan ollut.