Onko terapiakäynti koskaan pahentanut oloasi? Miksi?

Kyllä, mutta se on luonnollista. On todella ahdistavaa tulla tietoiseksi omista ongelmistaan ja syvälle haudatusta kivusta. Ei mikään muutu paremmaksi, jos ei suostu kohtaamaan nimenomaan niitä pahaa oloa aiheuttavia asioita. Mukavalla jutustelulla tuskin on kukaan eteenpäin päässyt.

Vierailija kirjoitti:

Kyllä, mutta se on luonnollista. On todella ahdistavaa tulla tietoiseksi omista ongelmistaan ja syvälle haudatusta kivusta. Ei mikään muutu paremmaksi, jos ei suostu kohtaamaan nimenomaan niitä pahaa oloa aiheuttavia asioita. Mukavalla jutustelulla tuskin on kukaan eteenpäin päässyt.

Aina sanotaan niin, että terapian kuuluukin ahdistaa siinä käsiteltävien asioiden takia. Mutta mitä jos se on terapeutti, joka ei suostu käsittelemään kunnolla potilaan kokemia vaikeita asioita? Se jos mikä on ahdistavaa. Tulee väkisinkin mieleen, että ehkä terapeutti vain haluaa mennä siitä missä aita on matalin, ja samalla nostaa isoa palkkaa työstä, jota ei edes kunnolla tee. Tämä on tosi helppoa juuri mielenterveysalalla, koska mistään hoitovirheestä on vaikea jäädä kiinni, eikä potilaiden valituksiin juuri uskota. Jos terapiassa ei tule tulosta, se on muiden hoitavien henkilöiden mielestä aina potilaan vika, vaikka todellisuudessa olisi kysymys siitä, että terapeutti ei ole ottanut vastuuta työstään.

Vierailija kirjoitti:

fdgppogrkogrglrg kirjoitti:

Pitkällä aika välillä vasta helpottaa.

^ Mistä toiki väite on peräsin?? Entä jos oma luonne on vaikka tosi ns nopea , sillonko pitää mennä hidastemposessa rytmissä ja ootella tuloksia?

Miksei terapia vois parantaa myös nopeella aikavälillä? Miks sen täytyy olla hidasta? Ja kuinka hidasta? :D

Niinpä. Eikö olisi kustannustehokkaampaa, että terapiassa tulisi tulosta nopealla aikavälillä? Minusta terapiassa heitetään paljon aikaa hukkaan, koska terapeutti haluaa tutkia koko psyyken. Siihen menee valtavasti aikaa, koska ihmisen psyyke on todella laaja kokonaisuus, eikä sen tutkimiseen kokonaisuudessaan edes välttämättä riitä kolmen vuoden Kelan tukema terapia. Mitä jos fyysisessä terveydenhoidossa tehtäisiin samoin, tutkittaisiin koko keho potilaalta? Siihenhän menisi valtavasti aikaa ja resursseja. Sen sijaan fyysisessä terveydenhoidossa kysytään potilaalta mitä oireita hänellä on ja tutkimuksia tehdään sen perusteella mitä potilas kertoo ja mihin oireisiin hän haluaa ja tarvitsee apua. Miksei psyykkinen terveydenhoito voi olla samanlaista? Siis että kysyttäisiin potilaalta mitä oireita hänellä on, ja tutkittaisiin ja hoidettaisiin sen perusteella.

Oletko tosissas? Tälkaisella logiikalla nuo isot herratki porskuttaa vissiin, ei hajuakaan mistään. Tietysti terapeutti kartoittaa oireet. Mutta usein ne on vasta varsinaisen ongelman ensimmäinen vinkki. Siinä missä jalan voi röntgenkuvata, terapeutti ei näe potilaan kehoon mitä siellä on. Onko hän traumatisoitunut, mielenterveysongelmainen, persoonallisuushäiriöinen vai mitä. Hänen pitää edetä varovasti. Jos vaikka potilasta on lapsena käytetty hyväksi, eikä potilas ole siitä tietoinen, niin terapeutinko pitäis kustannustehokkaasti vaan murskata potilaan minäkuva ja kaivaa kaikki paska sieltä esiin. Ihminen on tosi herkkä rakennelma, ja voi mennä kauan ennenkuin potilas pystyy kohtaamaan koko totuuden elämästään. Yks esimerkki esim näin.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

fdgppogrkogrglrg kirjoitti:

Pitkällä aika välillä vasta helpottaa.

^ Mistä toiki väite on peräsin?? Entä jos oma luonne on vaikka tosi ns nopea , sillonko pitää mennä hidastemposessa rytmissä ja ootella tuloksia?

Miksei terapia vois parantaa myös nopeella aikavälillä? Miks sen täytyy olla hidasta? Ja kuinka hidasta? :D

Niinpä. Eikö olisi kustannustehokkaampaa, että terapiassa tulisi tulosta nopealla aikavälillä? Minusta terapiassa heitetään paljon aikaa hukkaan, koska terapeutti haluaa tutkia koko psyyken. Siihen menee valtavasti aikaa, koska ihmisen psyyke on todella laaja kokonaisuus, eikä sen tutkimiseen kokonaisuudessaan edes välttämättä riitä kolmen vuoden Kelan tukema terapia. Mitä jos fyysisessä terveydenhoidossa tehtäisiin samoin, tutkittaisiin koko keho potilaalta? Siihenhän menisi valtavasti aikaa ja resursseja. Sen sijaan fyysisessä terveydenhoidossa kysytään potilaalta mitä oireita hänellä on ja tutkimuksia tehdään sen perusteella mitä potilas kertoo ja mihin oireisiin hän haluaa ja tarvitsee apua. Miksei psyykkinen terveydenhoito voi olla samanlaista? Siis että kysyttäisiin potilaalta mitä oireita hänellä on, ja tutkittaisiin ja hoidettaisiin sen perusteella.

Oletko tosissas? Tälkaisella logiikalla nuo isot herratki porskuttaa vissiin, ei hajuakaan mistään. Tietysti terapeutti kartoittaa oireet. Mutta usein ne on vasta varsinaisen ongelman ensimmäinen vinkki. Siinä missä jalan voi röntgenkuvata, terapeutti ei näe potilaan kehoon mitä siellä on. Onko hän traumatisoitunut, mielenterveysongelmainen, persoonallisuushäiriöinen vai mitä. Hänen pitää edetä varovasti. Jos vaikka potilasta on lapsena käytetty hyväksi, eikä potilas ole siitä tietoinen, niin terapeutinko pitäis kustannustehokkaasti vaan murskata potilaan minäkuva ja kaivaa kaikki paska sieltä esiin. Ihminen on tosi herkkä rakennelma, ja voi mennä kauan ennenkuin potilas pystyy kohtaamaan koko totuuden elämästään. Yks esimerkki esim näin.

Jaa ei hajuakaan mistään? Miksi koet tarvetta mennä henklökohtaisuuksiin sen sijaan, että keskusteltaisiin asiallisesti? Loukkasiko viestini sinua jotenkin henkilökohtaisella tasolla?

Kyllä minulla on "hajua" asioista. Olen itse käynyt vuosia terapiassa. En tiedä ilmaisinko itseäni jotenkin väärin, jos tuli jotenkin se kuva, että olen kuin jotkut "isot herrat", kun olen todellisuudessa kaukana niistä. Ehkä se sanan "kustannustehokkuus" käyttäminen johti harhaan. Sillä sanalla tarkoitin kuitenkin sitäkin, että potilaan ei tarvitsisi välttämättä maksaa itseään kipeäksi vuosikausien terapian vuoksi.

Olen kokenut potilaana terapiassa hankalaksi sen, että minua ei kuunnella. Haluaisin mennä mahdollisimman pian asiaan, ja pohtia omia oireitani. Mutta minkäs teet kun terapeutti ei ota tosissaan sitä mitä sanon, eikä välttämättä edes usko, että minulla on niitä oireita, joista puhun. On mennyt ihan hirveästi aikaa ja energiaa ja myös rahaa siihen, että olen saanut terapeuttini uskomaan minua! Ja se tuntuu tosi pahalta!

Mulle osui 4 vuotta sitten taaksepäin työpaikka missä oli tosi pahaa kiusaamista ja kyykyttämistä. Onnekseni sopimus oli mulla vain puoli vuotta ja ajattelin itsepäisesti että kyllä se pätkä menee vaikka päällä seisten. No puoli vuotta vedin itku silmässä ja pala kurkussa, lopulta olin niin tolkuttoman väsynyt ja surullinen jatkuvasti että en pystynyt enää mihinkään ja kävelin lääkärille. Masennus todettiin ja aloitettiin lääkitys, sen lisäksi terapia ja suositeltiin psykoterapiaa.

Pääsin aika nopeesti ns jaloilleni, liikunta alkoi maistumaan ja pää toimimaan. Perhe ja lepo oli se mikä mulla auttoi ja toi iloa.

Sitten siitä terapiasta. Siellä lähdettiin repimään auki asioita mun lapsuudesta asti, olen siis elänyt lasisen lapsuuden ja ollut todistamassa myös väkivaltaa kun siskon ex mies uhkasi tappaa mun siskon ja myös minut. Elämässä on ollut myös koulukiusaamista oppilaiden sekä opettajan toimesta. Ja paljon muuta "pientä" asiaa ja tapahtumaa jotka olen pyrkinyt käsittelemään omin voimin.

Mun perheen sisällä on asiat nykyään hyvin ja noi kaikki on vain pahoja muistoja jotka olen sulkenut pois. Niiden auki repiminen oli niin tuskaa että olin aivan hajalla terapian jälkeen monta päivää ja hiljalleen aloin kääntymään myös vanhempiani vastaan ja katkeroiduin heille miettiessä lapsuutta. Suutin myös mun siskoa siitä että se oli antanut mun joutua tilanteeseen missä mun ei olisi pitänyt olla. Katkeroiduin ihan kaikesta ja aloin pelkäämään että mitä jos olen huono äiti enkä kykene turvaamaan lapsilleni hyvää elämää vaan annan huonon mallin heille.

Terapiassa todettiin suoraan että mä en ole valmis terapiaan ja jos koen olevani onnellinen siinä missä nyt olen ilman terapiaa niin aika ei ole otollinen vielä terapialle. Sanoivat suoraan että se on rankka prosessi ja sitä on hyödytöntä aloittaa nyt jos koen sen vievän mun onneni pois.

Aloitan ehkä uudestaan terapian kun lapset ovat isoja, nyt mä haluan olla onnellinen ja huoleton näin ja terapian kanssa se ei mulle onnistu.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

fdgppogrkogrglrg kirjoitti:

Pitkällä aika välillä vasta helpottaa.

^ Mistä toiki väite on peräsin?? Entä jos oma luonne on vaikka tosi ns nopea , sillonko pitää mennä hidastemposessa rytmissä ja ootella tuloksia?

Miksei terapia vois parantaa myös nopeella aikavälillä? Miks sen täytyy olla hidasta? Ja kuinka hidasta? :D

Niinpä. Eikö olisi kustannustehokkaampaa, että terapiassa tulisi tulosta nopealla aikavälillä? Minusta terapiassa heitetään paljon aikaa hukkaan, koska terapeutti haluaa tutkia koko psyyken. Siihen menee valtavasti aikaa, koska ihmisen psyyke on todella laaja kokonaisuus, eikä sen tutkimiseen kokonaisuudessaan edes välttämättä riitä kolmen vuoden Kelan tukema terapia. Mitä jos fyysisessä terveydenhoidossa tehtäisiin samoin, tutkittaisiin koko keho potilaalta? Siihenhän menisi valtavasti aikaa ja resursseja. Sen sijaan fyysisessä terveydenhoidossa kysytään potilaalta mitä oireita hänellä on ja tutkimuksia tehdään sen perusteella mitä potilas kertoo ja mihin oireisiin hän haluaa ja tarvitsee apua. Miksei psyykkinen terveydenhoito voi olla samanlaista? Siis että kysyttäisiin potilaalta mitä oireita hänellä on, ja tutkittaisiin ja hoidettaisiin sen perusteella.

Oletko tosissas? Tälkaisella logiikalla nuo isot herratki porskuttaa vissiin, ei hajuakaan mistään. Tietysti terapeutti kartoittaa oireet. Mutta usein ne on vasta varsinaisen ongelman ensimmäinen vinkki. Siinä missä jalan voi röntgenkuvata, terapeutti ei näe potilaan kehoon mitä siellä on. Onko hän traumatisoitunut, mielenterveysongelmainen, persoonallisuushäiriöinen vai mitä. Hänen pitää edetä varovasti. Jos vaikka potilasta on lapsena käytetty hyväksi, eikä potilas ole siitä tietoinen, niin terapeutinko pitäis kustannustehokkaasti vaan murskata potilaan minäkuva ja kaivaa kaikki paska sieltä esiin. Ihminen on tosi herkkä rakennelma, ja voi mennä kauan ennenkuin potilas pystyy kohtaamaan koko totuuden elämästään. Yks esimerkki esim näin.

Vähän huolestuttaa tuo lause "jos vaikka potilasta on lapsena käytetty hyväksi, eikä potilas ole siitä tietoinen, niin terapeutinko pitäis kustannustehokkaasti vaan murskata potilaan minäkuva ja kaivaa kaikki paska sieltä esiin". Ensinnäkin, miten terapeutti voi todistaa sen, että lapsena on käytetty hyväksi, jos potilaallakaan ei ole minkäänlaista muistikuvaa asiasta? Entä jos terapeutti on väärässä, ja pakkosyöttää potilaalle ajatuksen siitä, että häntä on hyväksikäytetty, ja potilas uskoo terapeuttia. Siinähän luodaan potilaalle valemuistoja! Tämänkaltaisten tapausten takia on rikottu turhaan perheitä, ja joku on voinut jopa joutua syyttä vankilaan. Esimerkkejä näistä on varsinkin rapakon takaa. Myös minulla itselläni on kokemusta siitä, että terapeutti koettaa pakkosyöttää minulle jotain asiaa, joka ei pidä paikkaansa.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

fdgppogrkogrglrg kirjoitti:

Pitkällä aika välillä vasta helpottaa.

^ Mistä toiki väite on peräsin?? Entä jos oma luonne on vaikka tosi ns nopea , sillonko pitää mennä hidastemposessa rytmissä ja ootella tuloksia?

Miksei terapia vois parantaa myös nopeella aikavälillä? Miks sen täytyy olla hidasta? Ja kuinka hidasta? :D

Niinpä. Eikö olisi kustannustehokkaampaa, että terapiassa tulisi tulosta nopealla aikavälillä? Minusta terapiassa heitetään paljon aikaa hukkaan, koska terapeutti haluaa tutkia koko psyyken. Siihen menee valtavasti aikaa, koska ihmisen psyyke on todella laaja kokonaisuus, eikä sen tutkimiseen kokonaisuudessaan edes välttämättä riitä kolmen vuoden Kelan tukema terapia. Mitä jos fyysisessä terveydenhoidossa tehtäisiin samoin, tutkittaisiin koko keho potilaalta? Siihenhän menisi valtavasti aikaa ja resursseja. Sen sijaan fyysisessä terveydenhoidossa kysytään potilaalta mitä oireita hänellä on ja tutkimuksia tehdään sen perusteella mitä potilas kertoo ja mihin oireisiin hän haluaa ja tarvitsee apua. Miksei psyykkinen terveydenhoito voi olla samanlaista? Siis että kysyttäisiin potilaalta mitä oireita hänellä on, ja tutkittaisiin ja hoidettaisiin sen perusteella.

Oletko tosissas? Tälkaisella logiikalla nuo isot herratki porskuttaa vissiin, ei hajuakaan mistään. Tietysti terapeutti kartoittaa oireet. Mutta usein ne on vasta varsinaisen ongelman ensimmäinen vinkki. Siinä missä jalan voi röntgenkuvata, terapeutti ei näe potilaan kehoon mitä siellä on. Onko hän traumatisoitunut, mielenterveysongelmainen, persoonallisuushäiriöinen vai mitä. Hänen pitää edetä varovasti. Jos vaikka potilasta on lapsena käytetty hyväksi, eikä potilas ole siitä tietoinen, niin terapeutinko pitäis kustannustehokkaasti vaan murskata potilaan minäkuva ja kaivaa kaikki paska sieltä esiin. Ihminen on tosi herkkä rakennelma, ja voi mennä kauan ennenkuin potilas pystyy kohtaamaan koko totuuden elämästään. Yks esimerkki esim näin.

Vähän huolestuttaa tuo lause "jos vaikka potilasta on lapsena käytetty hyväksi, eikä potilas ole siitä tietoinen, niin terapeutinko pitäis kustannustehokkaasti vaan murskata potilaan minäkuva ja kaivaa kaikki paska sieltä esiin". Ensinnäkin, miten terapeutti voi todistaa sen, että lapsena on käytetty hyväksi, jos potilaallakaan ei ole minkäänlaista muistikuvaa asiasta? Entä jos terapeutti on väärässä, ja pakkosyöttää potilaalle ajatuksen siitä, että häntä on hyväksikäytetty, ja potilas uskoo terapeuttia. Siinähän luodaan potilaalle valemuistoja! Tämänkaltaisten tapausten takia on rikottu turhaan perheitä, ja joku on voinut jopa joutua syyttä vankilaan. Esimerkkejä näistä on varsinkin rapakon takaa. Myös minulla itselläni on kokemusta siitä, että terapeutti koettaa pakkosyöttää minulle jotain asiaa, joka ei pidä paikkaansa.

Jatkan vielä. Lainaus: "Terapeutinko pitäis vaan kustannustehokkaasti murskata potilaan minäkuva ja kaivaa kaikki paska sieltä esiin". On aika raaka ilmaus tuo "murskata potilaan minäkuva". En itse ainakaan haluaisi mennä sellaiselle terapeutille, jonka tavoitteena olisi murskata potilaan minäkuva.

Vierailija kirjoitti:

Aloin toipua kunnolla vasta kun ilmoitin lopettavani. Harvoin on mikään helpottanut niin paljon kuin sen älyttömyyden taakse jättäminen.

Mulle tuli ihan samanlainen tunne silloin kun lopetin psykoanalyyttisesti suuntautuneen terapian. Ei enää transferenssineuroosin kyttäämistä tai uteluja siitä miten kakkiminen sujuu.

Vierailija kirjoitti:

Mulle osui 4 vuotta sitten taaksepäin työpaikka missä oli tosi pahaa kiusaamista ja kyykyttämistä. Onnekseni sopimus oli mulla vain puoli vuotta ja ajattelin itsepäisesti että kyllä se pätkä menee vaikka päällä seisten. No puoli vuotta vedin itku silmässä ja pala kurkussa, lopulta olin niin tolkuttoman väsynyt ja surullinen jatkuvasti että en pystynyt enää mihinkään ja kävelin lääkärille. Masennus todettiin ja aloitettiin lääkitys, sen lisäksi terapia ja suositeltiin psykoterapiaa.

Pääsin aika nopeesti ns jaloilleni, liikunta alkoi maistumaan ja pää toimimaan. Perhe ja lepo oli se mikä mulla auttoi ja toi iloa.

Sitten siitä terapiasta. Siellä lähdettiin repimään auki asioita mun lapsuudesta asti, olen siis elänyt lasisen lapsuuden ja ollut todistamassa myös väkivaltaa kun siskon ex mies uhkasi tappaa mun siskon ja myös minut. Elämässä on ollut myös koulukiusaamista oppilaiden sekä opettajan toimesta. Ja paljon muuta "pientä" asiaa ja tapahtumaa jotka olen pyrkinyt käsittelemään omin voimin.

Mun perheen sisällä on asiat nykyään hyvin ja noi kaikki on vain pahoja muistoja jotka olen sulkenut pois. Niiden auki repiminen oli niin tuskaa että olin aivan hajalla terapian jälkeen monta päivää ja hiljalleen aloin kääntymään myös vanhempiani vastaan ja katkeroiduin heille miettiessä lapsuutta. Suutin myös mun siskoa siitä että se oli antanut mun joutua tilanteeseen missä mun ei olisi pitänyt olla. Katkeroiduin ihan kaikesta ja aloin pelkäämään että mitä jos olen huono äiti enkä kykene turvaamaan lapsilleni hyvää elämää vaan annan huonon mallin heille.

Terapiassa todettiin suoraan että mä en ole valmis terapiaan ja jos koen olevani onnellinen siinä missä nyt olen ilman terapiaa niin aika ei ole otollinen vielä terapialle. Sanoivat suoraan että se on rankka prosessi ja sitä on hyödytöntä aloittaa nyt jos koen sen vievän mun onneni pois.

Aloitan ehkä uudestaan terapian kun lapset ovat isoja, nyt mä haluan olla onnellinen ja huoleton näin ja terapian kanssa se ei mulle onnistu.

Jos olet noinkin hyvin päässyt traumaattisten tapahtumien yli, että pystyt elämään onnellista ja tavallista aikuisen ihmisen elämää, niin et välttämättä mitään terapiaa edes tarvitse. Eri juttu sitten, jos traumatisoituminen alkaa jossain vaiheessa häiritä normaalia elämää. Minusta on ihan luonnollista, että työpaikkakiusaaminen vetää mielen matalaksi. Siitä kyllä voi toipua ihan itsekseenkin, niinkuin sinä olet toipunut. Taidat olla kuitenkin aika vahva ihminen. Itsellä sellainen tilanne, etten ole lapsuuden traumaattisista tapahtumista toipunut, ja haluaisin terapiaa, mutta psykiatrian polilla taidetaan olla sitä vastaan. :(

Psykodynaaminen terapia, jossa sinulla on sinulle sopimaton terapeutti. Sitten hän on välillä hiljaa, sen pitäisi olla ns. vapaan assosiaation menetelmä. Todellisuushan on, että hiljaisuus ja mykkänä oleminen on manipulaation keino, jolla vastapuoli saadaan tekemään haluamansa. Sitten tuo lyttääminen, väheksyminen ja mollaaminen on oman kokemukseni mukaan sitä, että silläkin hän hakee sinussa reaktiota jossa alat puhumaan sellaisista asioista, jotka paljastavat sinusta jotain. 

Ja kyllä - jäät yksin vaikeiden asioiden kanssa. Terapeutti auttaa sinua näkemään omat ongelmasi lyttäämällä, mollaamalla, väheksymällä ja ennakkoluuloilla. Näin tulet tietoiseksi omasta "mustasta puolestasi" se voidaan integroida sinuun ja potilaan, eli sinulla on terapian lopuksi terveempi ymmärrys itsestäsi. 

Nyt vain kysyt itseltäsi, toimiiko tuo suhde. Onko terapeutti kanssasi samalla aaltopituudella? Jos on, jatka ihmeessä. Voit löytää itsestäsi ihan uusia puolia kaiken mollaamisen keskellä, auttaahan terapeutti näkemään sinusta itsestäsi ihan uusia puolia. Jos et halua niitä katsoa, on se vain vastustusta. Katso vain avoimesti ja ala toistamaan, niin olenkin. Olen ihan kauhea, juuri niin en osaa mitään. Olet varmaan oikeassa, muut tietävät paremmin. Tai sitten räjähdä sille, että pskapää kuka hullu maksaa tästä. En tule enään ja hae itsellesi uusi terapeutti. Jos tuntuu pahalta koko ajan ja olo vain pahenee, etkä pidä terapeutin otteesta tai hänen tavastaan käsitellä asiaa, niin mene psykiatrille. Kerro mitä terapiassa tapahtuu ja sitten vaihda terapeuttia. Psykiatrien pitäisi oikeasti tietää mitä missäkin suuntauksessa tapahtuu. 

Niin ja vielä tuosta yksin jäämisestä. Analyyttisten terapioiden idea on että autetaan sinua saamaan parempi ymmärrys itsestäsi ja sinulle itsellesi ymmärrys, että ne ovat vain toisten määritelmiä sinusta. Eivät sinun omia käsityksiäsi. SInun pitää sanoa, että ai sinä ajattelet niin. Minä en enään kuuntele tätä. Tietyn suuntaisten terapioiden idea on, että sinut tehdään sellaiseksi, että itse autat itseäsi. Sillä on kuulemma parempi ja pitkäkestoisempi vaikutus. Eli terapeutti ei sinua auta, hän tekee sinusta sellaisen että itse voit auttaa itseäsi. Sen ongelman kuuluukin elää teidän välissänne ja terapeutti vain provosoi sitä. 

Vierailija kirjoitti:

Terapia tosiaankin voi pahentaa oloa, tottakai, kun käsitellään arkoja aiheita.

Mä lopetin terapian kun ei ollut resursseja sen tuottamien olojen kestämiseen (terapiassa käydyt asiat tuli uniin, raavin itseni nukkuessani verille tai en saanut nukuttua ollenkaan, dissosioin muuttuen 6-vuotiaaksi lapseksi jne.) ja muu elämä kärsi kohtuuttomasti terapian kylkiäisenä tulleista prosesseista ja kärsimystä.

Kuvaat hyvin terapian ytimen. Kela nostaa palkan, saat pahemman trauman dissosioidessasi ja terapeutin nostaessaan palkkaa yhteiskunnalta saaden sinut vielä huonommaksi.

Vierailija kirjoitti:

Kuulkaa, on ihan normaalia, että terapiakäynti pahentaa oloa; hyvänen aika, olisihan se ihme, jollei kipeiden asoiden käsittely ei missään tuntuisi! Pitkällä aika välillä vasta helpottaa.

Tämä on analyyttisten ja dynaamisten terapioiden piirre. Yleisesti tiedetään että terapia voi aiheuttaa jopa pysyviä haittoja minäkuvaan ja persoonallisuuteen sekä tiedetään jopa itsemurhista

Kävin ex-puolisoni kanssa pariterapeutilla. Terapeutti asettui heti hyvin selkeästi exän puolelle. Ilmoitin etten aio käydä siellä enää, koska mitä hyötyä tuollaisesta on, jos terapeutti valitsee heti kumpi on väärässä - aivan kuin se olisi joku tuomioistuin muka.

Vierailija kirjoitti:

Silloin kun terapeutti hoitaa itseään, ja pakottaa minut hoitamaan itseään. Silloin kun hän nimitteli minua ja solvasi. Silloin kun terapeutin ammattitaito loppui, ja hänen luonteensa virheet tuli esille. Siinä kohtaa pitää kävellä huoneesta ulos ja tehdä valitus.

Nyt minulla on uusi terapeutti, ja hän on todella ihana!

Ensimmäinen taisi olla psykodynaaminen? Se koko teoria lähtee siitä, että terapeutin tehtävä on auttaa sinut tietoiseksi vioistasi, eli valaista näyttämösi jotta voit keksiä kuinka huono ihminen olet ja jos koet että terapeutti vaan solvaa ja mitätöi, olet liian heikkokuntoinen ettet kestä terapeutin tulkintoja.

Vierailija kirjoitti:

Aloin toipua kunnolla vasta kun ilmoitin lopettavani. Harvoin on mikään helpottanut niin paljon kuin sen älyttömyyden taakse jättäminen.

Vasta psykodynaamisessa terapiassa oppii kuinka käönteinen ja sairas maailma on. Se on pahimmillaan psykologista triggeröintiö jonka tehtövänä on TUTKIA mieltä (erillaisten yllykkeiden ja provosointien kautta sekä analysoida kuinka paljon ristiriitaisuuksia potilas sietää.

Joko sietokykysi kasvaa tai sairastut pahemmin tai jopa itsemurhia on kyseisten kiusaamisterioiden tiimoilta havaittu.. mutta vika ei ole koskaan terapiassa vaan potilaassa, jos potilas kokee kiusaamista terapiassa johtuu se vain transferenssista, eli potilasta on kiusattu aikaisemmin tai varhaisesta vuorovaikutuksesta, jonka terapeutti on vain paljastanut.

Sairasta, terepioissa on haittavaikutuksia. Jos aloittaa lääkkeet lääkkeissä on seloste ja haittavaikutusinformaatio sekä ohje miten haittavaikutuksia voi tunnistaa. Terapioissa pitäisi olla myös eri terapiasuuntauksien tuoteseloste ja tietoisuus haittavaikutuksista. Osa haittavakutuksista ja riskeistä voi olla jopa sellaisia, että potilaalle tulee terapiasta pysyviä haittoja..

Mutta pitkäkestoisia terapioita markkinoidaan kestoltaan noin 1-3 vuotta kestävinä. Mutta kun psykodynaamisen tai analyyttisen kun aloittaa, niin 3v on vasta alkua ja joudut sairaslomalle. Psykodynaamiset kestää jopa kymneniä vuosia ja ihmisitä on tullu riippuvaisia (epäterve riippuvuus) että ovat.myynet talot ja asunnot. Ihminen ei ole ikinä valmis

Analyyttisten ja psykodynaaminen terapia pitäisi lopettaa yhteiskunnan kuntouttavan ja työkykyä ylläpitävän terapian tuesta. Siinä ei ei ole mitään kuntouttavaa.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

fdgppogrkogrglrg kirjoitti:

Pitkällä aika välillä vasta helpottaa.

^ Mistä toiki väite on peräsin?? Entä jos oma luonne on vaikka tosi ns nopea , sillonko pitää mennä hidastemposessa rytmissä ja ootella tuloksia?

Miksei terapia vois parantaa myös nopeella aikavälillä? Miks sen täytyy olla hidasta? Ja kuinka hidasta? :D

Niinpä. Eikö olisi kustannustehokkaampaa, että terapiassa tulisi tulosta nopealla aikavälillä? Minusta terapiassa heitetään paljon aikaa hukkaan, koska terapeutti haluaa tutkia koko psyyken. Siihen menee valtavasti aikaa, koska ihmisen psyyke on todella laaja kokonaisuus, eikä sen tutkimiseen kokonaisuudessaan edes välttämättä riitä kolmen vuoden Kelan tukema terapia. Mitä jos fyysisessä terveydenhoidossa tehtäisiin samoin, tutkittaisiin koko keho potilaalta? Siihenhän menisi valtavasti aikaa ja resursseja. Sen sijaan fyysisessä terveydenhoidossa kysytään potilaalta mitä oireita hänellä on ja tutkimuksia tehdään sen perusteella mitä potilas kertoo ja mihin oireisiin hän haluaa ja tarvitsee apua. Miksei psyykkinen terveydenhoito voi olla samanlaista? Siis että kysyttäisiin potilaalta mitä oireita hänellä on, ja tutkittaisiin ja hoidettaisiin sen perusteella.

Oletko tosissas? Tälkaisella logiikalla nuo isot herratki porskuttaa vissiin, ei hajuakaan mistään. Tietysti terapeutti kartoittaa oireet. Mutta usein ne on vasta varsinaisen ongelman ensimmäinen vinkki. Siinä missä jalan voi röntgenkuvata, terapeutti ei näe potilaan kehoon mitä siellä on. Onko hän traumatisoitunut, mielenterveysongelmainen, persoonallisuushäiriöinen vai mitä. Hänen pitää edetä varovasti. Jos vaikka potilasta on lapsena käytetty hyväksi, eikä potilas ole siitä tietoinen, niin terapeutinko pitäis kustannustehokkaasti vaan murskata potilaan minäkuva ja kaivaa kaikki paska sieltä esiin. Ihminen on tosi herkkä rakennelma, ja voi mennä kauan ennenkuin potilas pystyy kohtaamaan koko totuuden elämästään. Yks esimerkki esim näin.

Psykodynaaminen ja analyyttiset ovat tarkoitettu psyykkeen ja mielen tutkimiseen sekä testaamiseen, triggeröintiin. On tutkimuksia, jotka ovat nostaneet esille että kyseinen terpia tuottaa sitä olettaa ja triggeröi.

Eii. Muttta mä tarviiin varmaan sitä marihuonan johdannaista (concertaaa) etttä saan hahmotuskykyä vähän parannettua.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

fdgppogrkogrglrg kirjoitti:

Pitkällä aika välillä vasta helpottaa.

^ Mistä toiki väite on peräsin?? Entä jos oma luonne on vaikka tosi ns nopea , sillonko pitää mennä hidastemposessa rytmissä ja ootella tuloksia?

Miksei terapia vois parantaa myös nopeella aikavälillä? Miks sen täytyy olla hidasta? Ja kuinka hidasta? :D

Niinpä. Eikö olisi kustannustehokkaampaa, että terapiassa tulisi tulosta nopealla aikavälillä? Minusta terapiassa heitetään paljon aikaa hukkaan, koska terapeutti haluaa tutkia koko psyyken. Siihen menee valtavasti aikaa, koska ihmisen psyyke on todella laaja kokonaisuus, eikä sen tutkimiseen kokonaisuudessaan edes välttämättä riitä kolmen vuoden Kelan tukema terapia. Mitä jos fyysisessä terveydenhoidossa tehtäisiin samoin, tutkittaisiin koko keho potilaalta? Siihenhän menisi valtavasti aikaa ja resursseja. Sen sijaan fyysisessä terveydenhoidossa kysytään potilaalta mitä oireita hänellä on ja tutkimuksia tehdään sen perusteella mitä potilas kertoo ja mihin oireisiin hän haluaa ja tarvitsee apua. Miksei psyykkinen terveydenhoito voi olla samanlaista? Siis että kysyttäisiin potilaalta mitä oireita hänellä on, ja tutkittaisiin ja hoidettaisiin sen perusteella.

Oletko tosissas? Tälkaisella logiikalla nuo isot herratki porskuttaa vissiin, ei hajuakaan mistään. Tietysti terapeutti kartoittaa oireet. Mutta usein ne on vasta varsinaisen ongelman ensimmäinen vinkki. Siinä missä jalan voi röntgenkuvata, terapeutti ei näe potilaan kehoon mitä siellä on. Onko hän traumatisoitunut, mielenterveysongelmainen, persoonallisuushäiriöinen vai mitä. Hänen pitää edetä varovasti. Jos vaikka potilasta on lapsena käytetty hyväksi, eikä potilas ole siitä tietoinen, niin terapeutinko pitäis kustannustehokkaasti vaan murskata potilaan minäkuva ja kaivaa kaikki paska sieltä esiin. Ihminen on tosi herkkä rakennelma, ja voi mennä kauan ennenkuin potilas pystyy kohtaamaan koko totuuden elämästään. Yks esimerkki esim näin.

Jaa ei hajuakaan mistään? Miksi koet tarvetta mennä henklökohtaisuuksiin sen sijaan, että keskusteltaisiin asiallisesti? Loukkasiko viestini sinua jotenkin henkilökohtaisella tasolla?

Kyllä minulla on "hajua" asioista. Olen itse käynyt vuosia terapiassa. En tiedä ilmaisinko itseäni jotenkin väärin, jos tuli jotenkin se kuva, että olen kuin jotkut "isot herrat", kun olen todellisuudessa kaukana niistä. Ehkä se sanan "kustannustehokkuus" käyttäminen johti harhaan. Sillä sanalla tarkoitin kuitenkin sitäkin, että potilaan ei tarvitsisi välttämättä maksaa itseään kipeäksi vuosikausien terapian vuoksi.

Olen kokenut potilaana terapiassa hankalaksi sen, että minua ei kuunnella. Haluaisin mennä mahdollisimman pian asiaan, ja pohtia omia oireitani. Mutta minkäs teet kun terapeutti ei ota tosissaan sitä mitä sanon, eikä välttämättä edes usko, että minulla on niitä oireita, joista puhun. On mennyt ihan hirveästi aikaa ja energiaa ja myös rahaa siihen, että olen saanut terapeuttini uskomaan minua! Ja se tuntuu tosi pahalta!

Terapiassa sinun pitää saada terveellisempi käsitys itsestäsi ja siitä miten terapeutti sinut näkee ja muut sinut kokevat. Olet sairas, et tule muiden kanssa toimeen, sinut lytätään ja saadaan tietoiseksi kaikista niistä piirteistä miksi sinulla on ongelma ja se, että syytät muista ongelmistasi. Jos syytät terapeuttia vointisi huononemisesta, on sekin vain sairasta ja johtuu siitä että sinulla on varhaisen vuorovakutuksen vuoksi kokemusongelmia.

Oikeasti terapia pitäisi tarjota joka ikisen kerra helpotusta, mutta näin ei ole ja teoriatkin sallivat sen että terapiassa voinnin tulee ensin huonota, kun tulet tietoiseksi siitä miten sinut nähdään muiden mielestä.

Ja se että potilaa pitää saada ensin terapeutilta kyky käsitellä näitä asoita, siks käydään pitkää terapiaa koska persoonalisuude rakenteet pitää purkaa ja potilaat nähdään aluksi kyvyttöminä.