Onko terapiakäynti koskaan pahentanut oloasi? Miksi?
Vai onko teillä terapiassa käyneillä aina parempi olo terapiakäynnin jälkeen?
Kommentit (63)
tilapäisesti. Jos on käsitelty vaikeita ja ahdistavia asioita, niin kyllähän usein on inhottava olo sellaisen session jälkeen. Joskus on voinut myös suututtaa se mitä terapeutti on sanonut tai vihjannut, vaikka usein sitten joskus myöhemmin on huomannut että hän oli oikeassa.
mutta pitkällä aikavälillä olo ja koko elämänlaatu on parantunut huomattavasti. Usein näillä kerroilla, kun on tullut paha olo, on käsitelty jotain hyvin vaikeaa asiaa, ja tunnereaktio on jatkunut vielä istunnon jälkeenkin. En kokenut sitä pahaksi asiaksi kuitenkaan, sillä pääsin kuitenkin eteenpäin terapiassani noidenkin kokemuksten ja tunteiden kautta.
Onneksi terapeuttini aluksi sanoi, että juuri silloin kun ei tee mieli lähteä terapiaan, on hyvä mennä, sillä silloin voi olla tulossa jotakin tärkeää. Ja oikeassa oli.
Terapeutti myös ärsyttää välillä, ja oli todella opettavasta käydä läpi hänen kanssaan näitä jonkinlaisia skismoja (jotka olivat oikeastaan kokonaan minusta lähtöisin olevia suhtautumismalleja). Oma terapeuttini oli hyvä peili, toivottavasti sinunkin on sinulle!
Mitä syvemmällä asian ytimessä ollaan, sen pahemmalta on tuntunut. Toisaalta kunnon parkuminen tai tuskittelu on helpottanut oloa myöhemmin.
Olen käynyt pariterapiassa perhekriisin takia ja kognitiivisessa terapiassa toipuessani masennuskierteestä. silloin mentiin aika syvälle koko persoonallisuuden rakenteeseen ja omien ajattelumallien syntyyn. Oli todella kovaa työtä.
Terapiassa ei ole tarkoituskaan olla kivaa.
Silloin kun terapeutti hoitaa itseään, ja pakottaa minut hoitamaan itseään. Silloin kun hän nimitteli minua ja solvasi. Silloin kun terapeutin ammattitaito loppui, ja hänen luonteensa virheet tuli esille. Siinä kohtaa pitää kävellä huoneesta ulos ja tehdä valitus.
Nyt minulla on uusi terapeutti, ja hän on todella ihana!
tilapäisesti. Jos on käsitelty vaikeita ja ahdistavia asioita, niin kyllähän usein on inhottava olo sellaisen session jälkeen. Joskus on voinut myös suututtaa se mitä terapeutti on sanonut tai vihjannut, vaikka usein sitten joskus myöhemmin on huomannut että hän oli oikeassa.
ihmisiä hekin vain ovat
jos on ollut sellainen kerta että on päästy tosi syvälle ja pitkälle. henkisesti kuitenkin on aina ollut keveämpi olo. Mulla on hyvä suhde terapeuttiini.
Normaalielämässä pyrin olemaan vatvomatta, ja unohtamaan ne murheet. Ns. terapiahan on sitä, että jonkun hoitajan kanssa niitä sitten vatvotaan. Usein meni viikko ennen, ja viikko jälkeen miettiessä, mitä haluaisin sanoa, ja tulinko ilmaisseeksi itseäni tarpeeksi selvästi.
Ja jos tätä ns. hoitoa ei tunne tarvitsevansa, olet hoitokielteinen, ja siten vaaraksi lapsillesi.
Nyt olen onneksi eläkkeellä, eikä näitä pakkokäyntejä enää ole viemässä voimia esim. kaupassa käymiseltä, määräänsä enempää kun ei jaksa.
tilapäisesti. Jos on käsitelty vaikeita ja ahdistavia asioita, niin kyllähän usein on inhottava olo sellaisen session jälkeen. Joskus on voinut myös suututtaa se mitä terapeutti on sanonut tai vihjannut, vaikka usein sitten joskus myöhemmin on huomannut että hän oli oikeassa.
Mutta eihän kukaan terapeutti ole aina oikeassa ihmisiä hekin vain ovat
Ei tietenkään ole, enkä minä ainakaan ole koskaan niin luullutkaan. Mutta joskus jos osuu ns. arkaan paikkaan, tulee kiellettyä sellaisiakin asioita jotka pohjimmiltaan on ihan totta. Siis omasta mielestäkin, sitten kun suostuu sitä miettimään oman ensireaktionsa jälkeen. Aina ei toki päädy samalle kannalle kuin terapeutti koskaan.
Mutta esim. minä kiivaastuin pahasti kun terapeutti ensimmäisen kerran vihjasi että minäkin voisin tarvita myös muita ihmisiä, läheisiä. Minä olin varma, että ongelmani ei johdu siitä yhtään, että olen yksinäinen, ja että itseasiassa olen erakkoluonne jonka on paras olla yksin. Ajattelin että terapeutti ei ymmärrä vaan minun erityisyyttäni ja yrittää tunkea minut tavisten kanssa samaan muottiin. Loppujen lopuksi päädyin itse siihen, että yksinäisyys oli yksi keskeinen ongelmani.
Aloin toipua kunnolla vasta kun ilmoitin lopettavani. Harvoin on mikään helpottanut niin paljon kuin sen älyttömyyden taakse jättäminen.
En tahtoisi käydä, koska en jaksa kuunnella tuntemattomien vuodatusta enkä ole heistä kiinnostunut muutenkaan. Tahtoisin oman terapeutin ja pois huoneesta kaikki itkevät huomiohuoraajat... vaan eipä onnistu, ei ole kunnalla varaa sellaiseen, ja niinpä myös minun sairauteni jakavat käyvät ryhmäsessioissa vaikka missä tahansa alkeellisessakin oppaassa sanotaan, että tämä ei ole suositeltavaa kys. sairauden kohdalla.
Jälkikäteen olo on ahdistunut, hankala, väsynyt ja vihainen. Loppuilta menee ihan oudoissa fiiliksissä.
mutta koskaan olo ei ole ollut ahdistuneempi sieltä tullessa. Kova myllerrys päässä kävi aina pari päivää käynnin jälkeen.
on
terapeutiksi sattui resupaidassa oleva keski-ikäinen möllöttävä g-pää. oikein v i t t ui li, kun kyseenalaistin hänen ammattittatoaan. sellainen seinääntuijottelija. helpon rahan perässä ja ei todellakaan mikä vuorovaikutuksen expertti. sai vissiin fudut klinikalta ja perusti yksityisen. en seurannut perässä. sai enemmän tuhoa aikaan kuin mitään parantumista. pitäisi heti lähteä, jos huomaa ei toimi.
Kuulkaa, on ihan normaalia, että terapiakäynti pahentaa oloa; hyvänen aika, olisihan se ihme, jollei kipeiden asoiden käsittely ei missään tuntuisi! Pitkällä aika välillä vasta helpottaa.
Vierailija kirjoitti:
Kuulkaa, on ihan normaalia, että terapiakäynti pahentaa oloa; hyvänen aika, olisihan se ihme, jollei kipeiden asoiden käsittely ei missään tuntuisi! Pitkällä aika välillä vasta helpottaa.
Mitä jos terapiakäynti pahentaa oloa ihan muista syistä kuin siitä, että käsitellään kipeitä asioita? Mitä jos olon paheneminen johtuu esim. siitä, että terapeutti syyllistää aiheetta, väheksyy, leimaa, on ennakkoluuloinen tai ei usko sitä mitä hänelle omasta elämästäni kerron? On monesti tuntunut siltä, että jään ihan yksin vaikeiden asioiden kanssa, koska terapeutti ei ilmeisesti niitä halua tai jaksa minun kanssani käsitellä.
Pitkällä aika välillä vasta helpottaa.
^ Mistä toiki väite on peräsin?? Entä jos oma luonne on vaikka tosi ns nopea , sillonko pitää mennä hidastemposessa rytmissä ja ootella tuloksia?
Miksei terapia vois parantaa myös nopeella aikavälillä? Miks sen täytyy olla hidasta? Ja kuinka hidasta? :D
fdgppogrkogrglrg kirjoitti:
Pitkällä aika välillä vasta helpottaa.
^ Mistä toiki väite on peräsin?? Entä jos oma luonne on vaikka tosi ns nopea , sillonko pitää mennä hidastemposessa rytmissä ja ootella tuloksia?
Miksei terapia vois parantaa myös nopeella aikavälillä? Miks sen täytyy olla hidasta? Ja kuinka hidasta? :D
Niinpä. Eikö olisi kustannustehokkaampaa, että terapiassa tulisi tulosta nopealla aikavälillä? Minusta terapiassa heitetään paljon aikaa hukkaan, koska terapeutti haluaa tutkia koko psyyken. Siihen menee valtavasti aikaa, koska ihmisen psyyke on todella laaja kokonaisuus, eikä sen tutkimiseen kokonaisuudessaan edes välttämättä riitä kolmen vuoden Kelan tukema terapia. Mitä jos fyysisessä terveydenhoidossa tehtäisiin samoin, tutkittaisiin koko keho potilaalta? Siihenhän menisi valtavasti aikaa ja resursseja. Sen sijaan fyysisessä terveydenhoidossa kysytään potilaalta mitä oireita hänellä on ja tutkimuksia tehdään sen perusteella mitä potilas kertoo ja mihin oireisiin hän haluaa ja tarvitsee apua. Miksei psyykkinen terveydenhoito voi olla samanlaista? Siis että kysyttäisiin potilaalta mitä oireita hänellä on, ja tutkittaisiin ja hoidettaisiin sen perusteella.
Kyllähän se olo pahentuu, jos tuntuu, ettei ole tullut kuulluksi. Minulla esimerkiksi oli joitakin vuosia sitten ongelma ateriarytmien kanssa, ahdisti niin kovasti että unohdin syödä ja sitten söin liian harvoin ja liian isoja annoksia. Terapeutti halusi käydä tätä läpi pelkästään miettimällä, että mitkä olisi helppoja ja terveellisiä välipaloja, kun taas mä olisin toivonut enemmän keinoja siihen ahdistuksen hallitsemiseen. :( Onneksi tuon jälkeen tuli ihan mahtava terapeutti, jolla oli jos jonkinlaista ideaa ihan siihen oikeaan ongelmaan, eli ahdistukseen ja sen kontrollointiin.
Terapia tosiaankin voi pahentaa oloa, tottakai, kun käsitellään arkoja aiheita.
Mä lopetin terapian kun ei ollut resursseja sen tuottamien olojen kestämiseen (terapiassa käydyt asiat tuli uniin, raavin itseni nukkuessani verille tai en saanut nukuttua ollenkaan, dissosioin muuttuen 6-vuotiaaksi lapseksi jne.) ja muu elämä kärsi kohtuuttomasti terapian kylkiäisenä tulleista prosesseista ja kärsimyksestä.
Terapiahan on hyvin vaivalloinen tapa hoitaa psyykettä, sillä tulokset ovat epävarmat ja aaltoilevat sen lisäksi, että prosessi on pitkä - jopa vuosia.
Toimintaterapia ja käytösmallien tarkastelu terapeutin kanssa on hyvä ja hedelmällinen tapa kehittää itseään, mutta kunnon traumojen hoitoon suosittelen ehdottomasti terapeuttisia psykedeelejä/luonnonlääkkeitä pelkän lätinän sijaan.
Nopeampi ja tehokkaampi tapa kuin yksikään terapia.
Enpä ole peräteipillä käynyt. Jossain sairaanhoitajan keskustelussa muutaman kerran, ja se oli ihan täysin turhaa. Toista kertaa en mene. Jos en selviä ongelmieni kanssa itsekseni, niin olen selviämättä sitten.
sairaammaksi kuin todellisuudessa olen.
Olen kärsinyt äkillisestä mielenterveydenhäiriöstä, mistä olen täysin parantunut (psykoosi). Käyn silti juttelemassa vuosien jälkeen, mutta tällä hetkellä koen että parempi olisi ehkä päästä jo menneisyydestä eroon ja tuntea olevansa ns. normaali.. ;)