Lue keskustelun säännöt.
Nyt kyllä osui pilkka omaan nilkkaan (laihduttavasta tuttavasta)
04.12.2012 |
Olin vuosi sitten vielä ylipainoinen ja kävimme erään tuttavan kanssa keskustelua ylipainosta ja ylipainoisista ihmisistä. Hänen mielestään (tuolloin) ihmiselle saa sanoa suoraan, että on läski ja jokainen ihminen pystyy tekemään ylipainolleen jotain, eikä koskaan pitäisi hyväksyä omaa ylipainoaan vaan todella tehdä asialle jotain. Esitti muitakin kärkkäitä mielipiteitä asiasta käyttäen kärkkäämpiä sanoja kuten "läski" ja "ihrakasa" ym. Ei tuntunut lainkaan välittävän siitä, että puhui toiselle ylipainoiselle ihmisille. Niin, oli tosiaan siis itsekin ylipainoinen, mutta päättänyt alkaa laihduttaa.
No minulla oli tuolloin laihdutusprosessi jo hyvässä vauhdissa ja nykyisin olen jo normaalipainoinen, lähes ihannepainossani. Eilen sitten käytiin kahvilla pitkästä aikaa tuon tuttavan kanssa ja hän ruikutti minulle, miten on aloittanu saliharrastuksen jo muutama kuukausi sitten, mutta paino ei ole pudonnut kiloakaan. Kyllä, mielessäni nauroin. Niin, että ei se painonpudotus aina niin helppoa ole kuin sellainen voisi luulla, jonka ei sitä itse ole tarvinnut tehdä.
Kommentit (3)
Itselläni on 2kg raja, jonka jälkeen on tehtävä asialle jotain, eikä vain odoteltava kuinka paino tästä vielä nousee. Ikää on nyt 41v, lapsia 2 ja vaativa työ & jatko-opinnot ja aikaa ja ennenkaikea tahtoa on vaan jostain revittävä, jos meinaa pitää terveydestään ja ulkonäöstään huolta. Ja sen kun tekee, niin ei joudu tuollaisiin tilanteisiin :)
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
olen itsekin ollut enemmän tai vähemmän pyöreä koko elämäni, ja totta kai tietty ihmistyyppi luulee, että olen ylipainoinen koska en vaan ymmärrä, että elämällä kuten nämä erinomaiset ihmiset, olisin minäkin hoikempi. Mutta en mä jää hellimään näitä loukkauksia ja katkeroitumaan niistä.
Useinhan tuollaiset ap:n kuvailemat ihmiset ovat koko ajan hirveän hermostuneita siitä, meneekö kaikki oikein ja standardien mukaisesti. Heille on elämän korkeimpia arvoja olla aina kuten keskivertoihminen, ja se kertoo siitä, että sisältä se itsetunto on aika haavoittuvainen. Heillä jää, ihan näin ystävällisesti sanottuna, sen vuoksi paljon elämässä kokematta ja oppimatta, koska he keskittävät sen energiansa tuomitsemiseen ja paheksuntaan ymmärtämisen ja oppimisen sijasta. Se on jotenkin niin inhimillistä, etten mä oikein pysty tuntemaan vahingoniloa, kun heille sitten itselleen tapahtuu asioita joista ovat vuosikausia muita moittineet. Totta kai on hyvä juttu, että noista touudentorvista tulee paljon siedettävämpiä ihmisiä kun saavat vähän perspektiiviä asioihin.
Olin noin kolmikymppiseksi asti 48-kilon kukkakeppi, vaikka join kaljaa liikaa, söin pikaruokaa enkä todelllakaan välittänyt pätkääkään miten syön. Pidin reilusti ylipainoiselle äidilleni ja monelle muullekin saarnoja siitä, että miten kukaan voi päästää itsensä ylipainoiseksi, ja kuvittelin että se vaatii ihan valtavaa mässyttämistä jatkuvasti että tulee edes vaikka 80-kiloiseksi. Myös laihdutuksen piti olla helppo nakki - kalorit alas ja paino lähtee alas.
No, kolmenkympin jälkeen alkoi tapahtua mulle jotain kummaa, aloin nimittäin lihoa, vaikka elämäntapani enemmänkin terveellistyivät kuin huononivat. Biletys ja kaljoittelu väheni, aloin laittaa itse ruokaa kotipizzojen ja grillituotteiden ostamisen sijaan. Mutta painoa vaan tuli ja tuli. 35-vuotiaana painoin jo 70 kiloa, ja päätin että nyt lähtee kyllä läskimakkarat. Mutta eipä se laihdutus niin helppoa ollutkaan. Kroppa kun vastaa mielihaluilla yrityksiin vähentää kaloreita ruoasta, ja sitten huonona hetkenä tulee "repsahdus" vaikka kuinka olisi hyvänä hetkenä päättänyt että nyt pitää tämä itsekuri enkä tosiaan syö suklaata tai muuta kaloripitoista ennen kuin paino on normaalirajoissa.