Pelottaa, että lapsi otetaan huostaan

Tilanne on se, että minulla ja miehellä on mennyt huonosti sen jälkeen kun saimme lapsen 1,5 vuotta sitten. Alku lapsen kanssa oli vaikeaa: yllättäen keskosena syntynyt lapsi, imetyksen tyssääminen tämän vuoksi ja tästä seurasi, että poltin itseni loppuun yrittäessäni olla se paras äiti.Masennuin, sain lääkityksen ja keskusteluapua. Lopulta viime keväänä elämä alkoi taas hymyillä.



Siinä vaiheessa parisuhteemme oli täysin laiminlyöty ja rappiolla. Voimme hyvällä omalla tunnolla sanoa olevamme hyviä vanhempia, mutta parisuhteessa emme enää osaa elää sovussa.



Asiat rakoilivat jo kesällä. Tarkempia syitä riitoihin en jaksa avata, mutta sanotaanko niin, että mies on muuttunut kireäksi, valittaa minulle joka asiasta, on pahantuulinen niin minulle kuin koko maailmalle, nälvii ja sanallisesti haastaa riitaa. Huoritellutkin on kerran aivan täysin syyttä. Minullakin on taas vaikea vaihe: kaamoksen myötä masennusta on taas noussut pintaan. Lisäksi aloitin työt, ja lapsi osoittaa vain ja ainoastaan minulle mieltään hoidon aloittamisesta. Viihtyy hoidossa ja on varsinainen hymypoika. Pärjää hienosti ja saamme harva se päivä kuulla, kuinka tasapainoisen lapsen olemme kasvattaneet. Päivittäin on kuitenkin tosi rankkaa: riittämätön olo töissä ja sitten kun haen lapsen kotiin, hän osoittaa mieltään.



Itse harvemmin nostan riidan pystyyn, mutta kun äijä aukoo, saatan suuttua oikein kunnolla.

Muutaman kerran sitten minulla on keittänyt yli, ja niin kamalaa kuin on myöntää, olen tehnyt asioita joita kadun. Kerran olen yrittänyt tukistaa äijää. Pariin kertaan olen viskannut juomalasin lattiaan (en sentään miestä päin) kun tuntuu, ettei mies ymmärrä tuskaani ja jonnekin kipu on purettava.



Yhtenä iltana sanoin miehelle, että oloni on masentunut, enkä jaksa. Siihen mies vastasikin empaattisesti, että mistäs hän voi tietää milloin olen masentunut ja milloin en. Antoi ymmärtää, että kyse on vain laiskuudestani. Se satutti äärettömästi, sillä kyllähän hänen pitäisi masennustani vuoden seuranneena tietää, ettei masennus minnekään häviä päiväksi tai pariksi ja pompsahda taas päälle. Kyllä se on pidempi prosessi.



Tällä kertaa keitti sitten täysin yli. Oli olo, että haluan viiltää itseäni, mutta sen sijaan iskin keittiöveitsellä keittiön lattiaan. Lapsi ei ollut onneksi samassa huoneessa.Tämä siis tapahtui jo kesällä, ja luulin, että asia on käsitelty.



Nyt käymme parisuhdeterapiassa. Pari kertaa olimme siellä yhdessä, mutta viime kerralla mies oli siellä yksin. Minun yksilökäynnilläni miesterapeutti suhtautui minuun heti kättelyssä jotenkin halveksuvasti ja vihamielisesti. Pian kävikin ilmi, että mies oli kertonut tilanteesta hieman asiaa väritellen. Terapeutti lähestyi asiaa toteamalla lähestulkoon, "että saatkos kiinni, miksi saat raivokohtauksia ja heilut psykoottisena kotona kaikkien edessä veitsi kädessä". Kun kerroin, miten pahalta lapsen mielenosoittaminen tuntuu, terapeutti oli sitä mieltä, että kiukuttelu johtuu minun riehumisestani. En ole lapseni edessä riehunut, ja päivähoitajakin sanoi, että hoidon aloittamisen yhteydessä tällainen käytös juuri äitiä kohtaan on aika tavallista.



Olin ihan järkyttynyt, ja tunsin oloni nurkkaan ajetuksi. Ok, hävettää se, miten olen käyttäytynyt, enkä sitä halua puolustella, mutta tilanne, joka käytökseeni johti oli kyllä henkistä väkivaltaa sekin. On väärin raivota, mutta sentään kohdistin raivon esineeseen, en kehenkään ihmiseen.



Itkin koko terapiasession, ja vielä kotonakin miehelle. Mies oli asiasta pahoillaan, ja vieläpä sitä mieltä, että terapeutti oli väännellyt hänen sanojaan. Soittipa vielä terapeutille jälkikäteen selvittääkseen asiaa.



Nyt sitten mieleeni on pälkähtänyt, että mitäs jos terapeutti ilmoittaa asiasta sosiaaliviranomaisille. Kaikki läheisemme ja päivähoitaja ovat sanoneet, että lapsemme on hyvinvoiva ja mielestämme perheenä meillä menee hyvin. Parisuhteen riidat toki vaikuttavat lapseen negatiivisesti noin yleensäkin, mutta riitamme eivät ole huutamista ja raivoamista kuin tuollaisessa poikkeustilanteessa.



Kuinka herkästi tällaiseen puututaan? Mieheni oli kyllä tehnyt terapeutille selväksi, etten ole käynyt häneen tai lapseen käsiksi, ja ettei hän voisi kuvitella niin koskaan käyvän. Itsekään en pelkää käyväni kehenkään muuhun käsiksi. Pelottaa, että olemme pian sossujen erikoistarkkailussa. Se vielä tästä puuttuisikin. Ihan kuin elämä ei olisi muutenkin tarpeeksi vaikeaa.