Miksi ihmiset eroaa nykyään jatkuvasti? ov
Siis todella monet lapenikin luokalta ovat eroperheestä. Luokka on rauhaton ja ongelmia on ratkonut koulukuraattorikin useasti.
Mikä ihme siinä on, että nykysuomalainen eroaa ja tekee heti pesueen lapsia toisen kanssa ja sitten on niitä minun/sinun/meidän lapsia.
Mistä tämä johtuu? Syynä on ihmisen itsekkyys ja halu toteuttaa aina välittömästi senhetkiset tarpeensa.
Ratkaisu voisi olla se, että parisuhteeseen olisi pakko panostaa ennen lasten suunnittelemista. Mitenkä se menisi? Ehkä siten, että poistettaisiin kaikki rahallinen tuki, jonka lapsen saanut perhe saa. Pois ilmainen päivähoito, pois vanhempainraha jne. Äitiysloma olisi 4 kk tai terveystilanteen mukaan. Toinen vanhempi joutuisi sitoutumaan kotiin ja olisi riippuvainen toisesta vanhemmasta, joka kävisi työssä. Työssäkäyvän eläke menisi sitten akanaan molemmille tasapuolisesti.
Kun taloudelliset tuet poistettaisiin, mietittäisiin tarkemmin, milloin on rahkeet hoitaa lapset.
Toinen juttu on sitten asenneilmasto. Ennen au-lapsi oli suuri häpeä, nykyään ei. Lehtolapsen saanutta pitäisi jälleen alkaa pitää epäonnistuneena, mutta tämä onkin jo vaikeampi juttu. Pitäisi saada ihmiset tekemään lapsia vasta, kun on uskallettu sitoutua kunnolla. (Avoliitossa on yleensä aina kyse siitä, että ei haluta sitoutua täysillä.)
Kommentit (122)
En pidä yhtään nykyään näistä "minulla on perhe ja hyvä mies ja kaikki on periaatteessa ok, mietin vain voisinko saada vieläkin enemmän, pitäisikö erota?".
Toisilla on sentään oikeitakin ongelmia.
mutta kukaan ei ole miettinyt noin kuten väität. Kaikki on yritetty mitä ikinä ollaan osattu. Lapsille vaan on todella huono malli äiti joka sietää sen että iskää panee siellä kotona jotain toista tai masentunut, ahdistunut vanhempi (jollaiseksi tulee jos asiat eivät rakea- ja toisen ihmisen puolesta ei voi asioita ratkoa) tms. Kaikki ovat eronneet siksi, että ovat voineet todella huonosti, eikä mikään ole auttanut. Itselle on kyllä helpompaa jäädä vaikka masennuslääkkeillä tai tissuttelulla huonoon suhteeseen ja luovuttaa, se on todellakin paljon helpomaa kuin lähteä, kohdata yksinäisyys, tulojen ajan rajallisuus, lasten suru. Mutta lasten vuoksi se on ainoa vaihtoehto. Eron jälkeinen elämä on paljon arvokkaampaa kuin huonossa liitossa eläminen, ja nimenomaan lapsille. Kukaan ei eroa mukavuudenhalusta, kun huolehtii arjesta yksin, siinä on mukavuudenhalu todella kaukana. Nämä tuttuni ovat ihan tavallisia, työssäkäyviä, keskiluokkaisia ihmisiä. Enkä ole vielä turhaa eroa nähnyt.
kun en suostunut olemaan mieheni alamainen ja olemaan kokonaan sidottu kotiin ja lapsiimme.
Kun minulta katosi kokonaan "oma" elämä ja minusta tuli orja sekä mieheni tyhjennysastia. Olin joka tapauksessa huono kaikessa ja ihan hirveä ämmä kun kehtasin puolustaa omia lapsiani heidän isänsä solvatessa heitä.
Minua herjattiin, petettiin ja pidettiin kynnysmattona. Lapsetkin saivat oman osansa.
Meillä ei ollut mitään suuria ongelmia ennen lapsia ja olimme olleet pitkään yhdessä. Joko minun olisi siis pitänyt osata ennustaa mitä tuleman pitää, tai jäädä lasten kanssa siihen helvettiin
Ennen oli pakkoavioliittoja, kun nainen tuli
raskaaksi vahingossa......ai niinkuin istumalla epäonnekseen vessanpöntön reunalle, jossa oli siemennestettä?
Ehkäisyvälineitä ei myyty missä vain ja pillereitä sai vain avioliitossa olevat naiset.
eikä mun tehtävä ole arvostella ja tuomita eroavia. Vaikka siitä tahtomisesta kirjoitinkin. Meillä liitto on vaatinut tahtomista nimenomaan mun osalta. Mies on ollut järkähtämätön kallio, joka on kestänyt mun todella pahat oikkuilut. Ollaan käyty pariterapiassa juttelemassa parin vuoden ajan aikoinaan. Pikkulapsiaika oli helvetillistä ja ymmärrän, miksi monet eroaa tuolloin helposti.
Meillä oli onneksi tukiverkkoa, joka otti lapsia hoitaakseen että me saatiin levähtää-etenkin minä.
Erossa mun sydämeen sattuu ne lapset. Niinkuin tuo ekaluokkalaisen kaveri jonka kulkee pää painuksissa koulumatkat. Joka viikko pitää vaihtaa kotia. Mä en aikuisenakaan jaksaisi joka viikko vaihtaa kotia, miksi lapsen pitäisi ?
25
En pidä yhtään nykyään näistä "minulla on perhe ja hyvä mies ja kaikki on periaatteessa ok, mietin vain voisinko saada vieläkin enemmän, pitäisikö erota?".
Toisilla on sentään oikeitakin ongelmia.
Mitäs ne ovat?? Luulin että jos ihminen esim. oin pahoin, hänellä on ihan oikea ongelma.
Nyt eroja selitellään sillä, että ei jaksettu, kasvettiin erilleen, ei ollut yhteistä aikaa... miten sitä olisi jos on pieniä lapsia? jostain valitaan, valitettavasti!
Sukulaisille ja tutuille on helpompi sanoa, että kasvettiin erilleen kuin se, että mies hakkaa humalapäissään tai ei osaa valita perheen ja tyttöystävän välillä.
Kertoisitko itse perheväkivallasta? Pahimmillaan sinut syyllistettäisiin siitä.
ja erosimme esikoisen vauvavuotena. Kaikista vain ei ole vanhemmaksi. Ei, vaikka vuosikausia on suunniteltu ja puhuttu. Että kyllä, olin sitoutunut, mies vain ei tehnyt niin kuin sanoi. Ja ratkaisu tähän olisi, että nyt kitkuttaisin lapsen kanssa ilman mitään tukia?
- uskottomuus
- riippuvuudet
- henkinen väkivalta
- fyysinen väkivalta
Lisäks iltalehdessä/aamulehdessä (http://www.aamulehti.fi/Kotimaa/1194696132747/artikkeli/il+nama+ovat+yl…)
olleet, perässä mun kommentit ja todettakoon että mun ex-suhteessa oli näitä kaikkia. Eli mä ilmeisesti erosin sitten mitättömistä syistä ton haastatellun mukaan... ":
kommunikaatiovaikeudet (yritä siinä sitten yksin)
,
suhteen hoitamattomuus (niin, jos toinen vaan mielummin tuijottaa telkkaa kaiken vapaa-ajan niin mikä suhde se sellainen on?...)
, toisesta vieraantuminen (no jos ei ole yhteistä aikaa niin tämä koittaa),
läheisyyden puute (seksitön suhde, nou thanks)
, rakkauden puute (ei tätäkään mulle)
, arvostuksen puute (mies haukkaa kaikenlaisilla kirosanoilla höystetyillä haukumanimillä joka päivä)
, erilaiset elämän tavoitteet (toisella ei mitään tavoitteita)
, erilaiset elämänarvot (minä minä minä),
intohimon ja vetovoiman puute (mies lihosi 20kg, ei pitänyt itsestään huolta)
, avioliitossa on vaikeita ristiriitoja, joihin ei löytynyt ratkaisua (no taitaa olla joo).
Minä ja mieheni ollaan moelmmat erottu ja nyt uudessa liitossa siis. Meillä on uusperhe, minun, sinun ja yhteinen lapsi.
Molemmilla yli 10-vuoden liitot takana ja molemmat jätettiin. Eli ei ollut vaihtoehtoja jos toinen vaan ilmoittaa, että nyt loppu ja lähtee kävelemään ja perustaa samantien uuden perheen.
Toisten mielestä ruoho on aina vihreämpää aidan toisella puolella...
Molempien exät ovat rikkinäisestä kodista itsekin lähtöisin ja pikkuisen tunnevammaisia. Me taas mieheni kanssa ollaa saatu elää ydinperheen onnea.
kun en suostunut olemaan mieheni alamainen ja olemaan kokonaan sidottu kotiin ja lapsiimme.
Kun minulta katosi kokonaan "oma" elämä ja minusta tuli orja sekä mieheni tyhjennysastia. Olin joka tapauksessa huono kaikessa ja ihan hirveä ämmä kun kehtasin puolustaa omia lapsiani heidän isänsä solvatessa heitä.Minua herjattiin, petettiin ja pidettiin kynnysmattona. Lapsetkin saivat oman osansa.
Meillä ei ollut mitään suuria ongelmia ennen lapsia ja olimme olleet pitkään yhdessä. Joko minun olisi siis pitänyt osata ennustaa mitä tuleman pitää, tai jäädä lasten kanssa siihen helvettiin
Henkinen väkivalta on syy erota, sitä tuskin kukaan kieltää.
Mitäs ne ovat?? Luulin että jos ihminen esim. oin pahoin, hänellä on ihan oikea ongelma.
Onko se nyt pahoinvointia mitä tuossa esimerkissä mainitsin? Että mies on hyvä jne. mutta henkilö vain miettiin voisiko saada vielä enemmän? Sekö on pahoinvointia?
En pidä yhtään nykyään näistä "minulla on perhe ja hyvä mies ja kaikki on periaatteessa ok, mietin vain voisinko saada vieläkin enemmän, pitäisikö erota?".
Toisilla on sentään oikeitakin ongelmia.
mutta kukaan ei ole miettinyt noin kuten väität. Kaikki on yritetty mitä ikinä ollaan osattu. Lapsille vaan on todella huono malli äiti joka sietää sen että iskää panee siellä kotona jotain toista tai masentunut, ahdistunut vanhempi (jollaiseksi tulee jos asiat eivät rakea- ja toisen ihmisen puolesta ei voi asioita ratkoa) tms. Kaikki ovat eronneet siksi, että ovat voineet todella huonosti, eikä mikään ole auttanut. Itselle on kyllä helpompaa jäädä vaikka masennuslääkkeillä tai tissuttelulla huonoon suhteeseen ja luovuttaa, se on todellakin paljon helpomaa kuin lähteä, kohdata yksinäisyys, tulojen ajan rajallisuus, lasten suru. Mutta lasten vuoksi se on ainoa vaihtoehto. Eron jälkeinen elämä on paljon arvokkaampaa kuin huonossa liitossa eläminen, ja nimenomaan lapsille. Kukaan ei eroa mukavuudenhalusta, kun huolehtii arjesta yksin, siinä on mukavuudenhalu todella kaukana. Nämä tuttuni ovat ihan tavallisia, työssäkäyviä, keskiluokkaisia ihmisiä. Enkä ole vielä turhaa eroa nähnyt.
Av-mammat ovat keksineet, että puolet suhteista päättyy näistä syistä:
Mies pettää (eiväthän naiset nyt sellaista...)
Mies lyö
Mies vain katsoo telkkaria
Mies vain haukkuu
Mies ...
Mies ...
Mies ...
Onneksi naiset kuitenkin nousevat ikeen alta, ja päättävät liiton! Tämän vuoksi siis puolet liitoista loppuvat!
Vitsi miten sokeaa itserakkautta ja marttyyrin viitan pukemista.
sitten tapasivat toisensa, saivat lapsia (eli minut ja sisarukseni) ja ovat edelleen 35v myöhemmin yhdessä. Eli olisiko heidän ollut parempi jäädä kärvistelemään liittoihin joissa tulevaisuutta ei ole?
Omassa liitossa oli pakko todeta sama, eli yhteistä tuevaisuutta ei vaan enää ollut. Uskon vakaasti että kaikki muut paitsi ex-mies on nyt onnellisempia kuin mitä olivat ennen eroa. Ainakin minä ja lapset olemme kuin uusia ihmisiä!
Av-mammat ovat keksineet, että puolet suhteista päättyy näistä syistä:
Mies pettää (eiväthän naiset nyt sellaista...)
Mies lyö
Mies vain katsoo telkkaria
Mies vain haukkuu
Mies ...
Mies ...
Mies ...Onneksi naiset kuitenkin nousevat ikeen alta, ja päättävät liiton! Tämän vuoksi siis puolet liitoista loppuvat!
Vitsi miten sokeaa itserakkautta ja marttyyrin viitan pukemista.
Ennen tätä piti vain sietää mutta nyt kun on itse korkeasti koulutettu, hyvät tulot enkä todellakaan mihinkään tarvitse tuollaista urpoa niin miksi jäisin? En ikinä haluaisi lapsilleni samanlaista suhdetta ja omasta mielestäni näytän hyvää esimerkkiä sillä että lähden. Toivon että lapseni tekisi samalla tavalla vastaavassa tilanteessa. Marttyyriutta olisi jäädä liittoon, lihoa 30kg ja masentua, ja 30v myöhemmin selittää että lasten takia tein tämän kaiken, uhrasin oman elämän jne. ROHKEUTTA on ottaa muutos omiin käsiin ja lopettaa uhrina oleminen!
lapseni kaverin vanhemmat erosivat juuri. Lapsi oli itkenyt kavereilleen eroa :( Vuoroviikoin asuu vanhempien luona.
Aidosti oikeasti. Kyllä, lapsi suree ja saakin surra vanhempiensa eroa. Tottakai. Saa myös itkeä. Pitääkin itkeä. On ehdottomasti parempi, että lapsi uskaltaa näyttää tunteensa ja antaa niiden tulal ulos. Ettei ne jää lapsen sisälle hautumaan.
Minä olen eronnut paskaäiti. Olen sanonut lapsilleni aina, että he saavat huutaa ja tapella ja haukkua ja osoittaa mieltään. Minä otan kaiken vastaan, sillä rakastan heitä. Minulle saa purkaa kaiken sen pahan mielen, mitä ero toi mukanaan. Minulle PITÄÄ purkaa kaikki se.
Ensimmäiset pari kuukautta oli raskaita, viitisen kuukautta asioita jauhettiin tosi paljon. Pikkuhiljaa tasottui. Pieniä ilonpilkahduksia oli jo ensimmäisen kuukauden aikana. Surimme rauhassa ydinperhemenetyksemme.
Me vanhemmat olemme osanneet koko ajan olla asiallisia toisillemme lasten nähden. Lasten asiat hoidetaan reilusti ja avoimesti. Ainoastaan jos minulla on arvosteltavaa exäni lastenkasvatuksesta, otan häneen yhteyttä lasten selän takana. Kiitokset esitän lasten kuullen. Että varmasti tajuavat, että vaikka erosin heidän isästään, en väheksy häntä kasvattajana.
Eron jälkeen olemme eläneet oikeaa elämää. Minä olen löytänyt itseni, en vain kulje suljettuna pakkauksena varoen askeliani. Varmasti itse suljin itseni tuohon pakkaukseen, mutta purkaa en enää kyennyt sitä niin, että avioliitto olisi säilynyt. Se surettaa minua hamaan loppuun asti.
Av-mammat ovat keksineet, että puolet suhteista päättyy näistä syistä:
Mies pettää (eiväthän naiset nyt sellaista...)
Mies lyö
Mies vain katsoo telkkaria
Mies vain haukkuu
Mies ...
Mies ...
Mies ...Onneksi naiset kuitenkin nousevat ikeen alta, ja päättävät liiton! Tämän vuoksi siis puolet liitoista loppuvat!
Vitsi miten sokeaa itserakkautta ja marttyyrin viitan pukemista.
Ennen tätä piti vain sietää mutta nyt kun on itse korkeasti koulutettu, hyvät tulot enkä todellakaan mihinkään tarvitse tuollaista urpoa niin miksi jäisin? En ikinä haluaisi lapsilleni samanlaista suhdetta ja omasta mielestäni näytän hyvää esimerkkiä sillä että lähden. Toivon että lapseni tekisi samalla tavalla vastaavassa tilanteessa. Marttyyriutta olisi jäädä liittoon, lihoa 30kg ja masentua, ja 30v myöhemmin selittää että lasten takia tein tämän kaiken, uhrasin oman elämän jne. ROHKEUTTA on ottaa muutos omiin käsiin ja lopettaa uhrina oleminen!
uusperheessä vai aivanko mututuntumalta esität asian? Tuossa linkissä vähän tietoa sulle KM Anne Holmbergin ja KM Sari Silmäri-Salon gradusta, joka sivuaa tätä aihetta.
http://www.uusperheelliset.info/supli/uusperheasiaa/lapset-ja-nuoret/11…
Tosiaan Suomen uusperheellisten liitto on olemassa ja sieltä saa paljon tietoa ja vertaistukea uusperheellisyyteen.
Siis enempi määrä lapsia kärsii nyt huonosti onnistuneissa uusperheessä kuin ennen au-perheissä. Au-lapsia oli paljon vähemmän kuin uusperheitä.
ap
[/quote]
Häippäs vaan muka jonnekin ihan muualle mutta laittoi tekstiviestin perään että tää oli nyt tässä ja sulki sen jälkeen puhelimen moneksi päiväksi. Halusi elää taas sinkkuelämää. Minkäs minä sille mahdoin kun oli päätöksensä tehnyt eikä enää suostunut keskustelemaan?
En vaan suinpäin rakastunut uuteen mieheen, kyllä ihan järkiperustein ajattelin että lasten kannalta parempi ja turvallisempi että alan uuteen suhteeseen kun kerran löytyi mies joka suurperheeseeni halusi tulla. Itseasiassa itse olen ajatellut etten ehkä haluakaan suhdetta tai voisin olla ilmankin, en ole älyttömän rakastunut vaikka miestäni rakastankin. Mutta lasten kannalta näin on kuitenkin parempi.
Jos haluan lapsia, jos mieheni haluaa omia lapsia niin olen sen ikäinen ettei meillä ole aikaa odotella kovinkaan kauaa. Ja minusta olisi epäreilua että minun kanssa olemiseni veisi mieheltäni mahdollisuuden tulla isäksi.
En ole kuvailemasi kaltaisia perheitä tavannut, mutta kyllä minuakin surettaa ne perheet joissa ex-puolisot kostaa toisilleen lastensa välityksellä. Meillä on onneksi hyvät välit exän kanssa, jopa niin hyvät että ollaan tilitetty toisillemme uusien parisuhteidemme ongelmia:)
Ajatellaan kaiken aikaa vain omia tarpeita, ei muiden. Ajatuksena se, että kerranhan täällä vaan eletään ja että minähän en kenenkään vuoksi uhraudu. Huvittavinta tässä yhtälössä on se, että ne lapsetkin pitää tehdä ihan oman kokeilunhalun vuoksi mutta niistä ei tarvitse huolehtia, kun ei huvita. Töissäkään ei pidä käydä, downshiftataan kaikki nyt joukolla ja elellään tukien varassa.
En pidä eroa häpeänä, mutta viime aikoina olen alkanut ajatella eronneita helposti luovuttavina, ellen sitten ole kuullut, että erossa aktiivisena osapuolena oli toinen tai esim. toinen on yksin. Monesti perustetaan se uusperhe, kun on tarve kokea se kaikki sama taas uuden ihmisen kanssa. Ei ole väliä, mitä lapset kokevat, onnellinen äiti kun on se kaikkein paras äiti.
Arvostan tosi paljon enemmän niitä, jotka ovat eronneet vasta kun pikkulapsivaihe on ohi, ovat sitä ennen setvineet ongelmiaan pariterapiassa jopa vuosia ja päätyneet sitten eroon, kun kaikki on tehty. En kykene arvostamaan näitä, jotka eroavat kauhealla hopulla, löytävät heti uuden (tai ovat jo löytäneet) ja uutta lasta pukataan heti maailmaan. Sitten ihmetellään, kuka elättää ne vanhat lapset, kun varaa ei oikein olisi.
Vanhemmuus on läpi elämän kestävä haaste, josta ei voi päästä eroon, vaikka kyllästyttääkin (tai voi, mutta on silloin luuseri). Jos ei kykene pitämään housuja jalassa sen vertaa, että lapset toipuvat erosta rauhassa ja saadaan vanhempien välille toimiva yhteys tapaamisista ja elatusmaksuista, niin ei kyllä lapsiaan rakasta vaan tasan tarkkaan omaa napaansa.
Mut kun mä vaan rakastuin. Kai mäkin saan olla onnellinen. Kyllä ne lapsetkin on onnellisia, kun minäkin olen...
Nämä ihmiset eivät tajua, että se onni syntyy kyllä ihan itse tekemällä eikä muiden ihmisten toimesta. Se on päänsisäinen tila ja se vaatii työtä. Ai niin, mutta työhän on nykyajan kirosana, kun pitää senkin suhteen downshiftata...
joten kuulun kyllä koulukuntaan jossa biologiset vanhemmat yrittäisivät vetää yhtä köyttä mahdollisimman paljon (en sano, että asumalla saman katon alla välttämättä).
Eroja olisi vähemmän jos harkittaisiin paremmin kenen kanssa mennään yhteen. Jos olisi tosielämän realiteetit = elämisen kalleus tiedostettuna. + se että vauva muuttaa kaiken, ihan kaiken.
Nyt eroja selitellään sillä, että ei jaksettu, kasvettiin erilleen, ei ollut yhteistä aikaa... miten sitä olisi jos on pieniä lapsia? jostain valitaan, valitettavasti!