Lue keskustelun säännöt.
hei te joilla vanhemmat "etääntyivät" muuallemuuton seurauksena?!
19.11.2012 |
tuli tuosta "miten kauan isovanhemmat voivat olla pitämättä yhteyttä" -ketjusta mieleen laittaa oma ketju pystyyn. Vastasin tuossa ketjussa itsekin eli lyhyesti oma tilanteeni on se että vanhempiani ei kiinnosta lapsenlapset eikä minä tai minun elämäni tai kuulumiseni ollenkaan. Viiden vuoden aikana mitä meillä lapsia on ollut, ovat nähneet lapseni 2 krt, silloinki muissa yhteyksissä, eli eivät ole koskaan halunneet meitä heille tai tulleet meille kylään (ei edes ristiäisiin).
Tästä ei nyt sen enempää ruikutustarinaa, mutta olisin kysellyt onko tällainen tavatonta ja miten teillä muilla tilanne on muuttunut kun omia lapsia syntyi.
Tarkoitan tällä nyt sitä että kun muutin muualle opiskelemaan, pitkän matkan päähän, niin vanhempieni mielenkiinto minua kohtaan lopahti täysin. Eivät enää pitäneet yhteyttä, eivät soitelleet, eivät halunneet yhteisiä jouluja, eivät olleet mitenkään kiinnostuneet minusta. Eräänkin kerran sairaalassa olin todella pahassa tilanteessa (krooninen sairaus, melkein kuolemaa tekemässä) ja vanhempani eivät edes soittaneet ja kysyneet että selvisinkö hengissä! (tilanne oli heidän tiedossaan kun siskoni informoi).
Jotenkin siis vanhemmat kokivat että kun lapsi muutti pois kotoa opiskelemaan, heidän ei enää tarvitse lapsesta välittää. En esim. saanut enää vanhemmiltani mitään tukea (en henkistä tai muutakaan) enkä yhtään lahjaa. En edes häälahjaa, valmistujaislahjaa, joululahjaa tms. (huom. nyt en mangu tavarasta vaan tämä olkoon esimerkki siitä välittämisen puutteesta).
Vanhempani tottuivat siihen että ovat kahden, ei tarvtise lapsista välittää. Itse yritin parhaani mukaan soitella, pitää yhteyttä, mutta kun huomaisin vuosien saatossa että vanhempiani ei kiinnosta niin vähitellen se hiipui.
Olin tosi naiivi ja lapsellinen kun luulin että lapsenlapsen syntymä muuttaisi asiaa. Ei muuttanut. Vanhempiani ei kiinnostanut tulla käymään synnärillä, ei ristiäisissä, sentään postikortin lähtettivät että "vauvaonnittelut". Eivät edes soittaneet.
Ja tämä on jatkunut siitä lähtien, eivät halua tavata lapsenlapsia, eivät halua soitella, eivät halua pitää yhteyttä. Kutsuttu on, on lähetelty lasten kuvia, askarteluja vaikka mitä, mutta sieltä päin on täysi radiohiljaisuus.
Nyt tässä siis mietin sitä että johtuuko tämä poismuutostani (eli "ei olisi pitänyt lähteä opiskelemaan") vai onko tällainen itsekkyys ja piittaamattomuus tavallista. Voiko vanhempi vieraantua lapsestaan? Lakata välittämästä? Miten teillä muilla kävi?
Kaipaisin näkökulmia erityisesti niiltä jotka lähtivät muualle töihin/opiskelelemaan. Ne jotka jäivät lapsuudenkodin lähelle, ovat eri asemassa koska yhteys on säilynyt koko ajan. Mutta muualle muuttaneet - lopahtiko vanhepiesi mielenkiinto? Palautuiko se yhtään lastenlasten myötä?
Omat vanhempani ovat todella tunnekylmiä (ja olivat sitä jo lapsuudessanikin), mutta mietin tässä siis nyt suuremmalta makrotasolta, että onko tällainen aikuisen lapsen hylkääminen tavallista, tai ehkä jopa eräänlainen "ilmiö" joka johtaa sitten piittaamattomuuteen lapsenlapsistakin. Haluan pohtia tätä siis laajassa yhteydessä, joten olkaa ystävällisiä ja jättäkää ne tavalliset "haista paska ap oma vikas"-vastaukset pois, jookos :)
Kommentit (30)
Voi että! Vanha ketju, mutta oispa mullakin tuollaiset vanhemmat!
En todellakaan kaipaa ketään pörräämään ympärille tai tunkeutumaan meille kotiin ilman lupaa tai antamaan ihan tarpeetonta tavaraa lahjaksi.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
eli siis haluan vielä lisätä sen että ennen aikaan (esim. omat vanhempani) lapset eivät lähteneet sieltä lapsuudenkodistaan kovin kauas, ja siksi omat vanhempani saivat monta kertaa viikossa lasetenhoitoapua omilta vanhemmiltaan kun asuivat lähellä. Eli tämä laaja maansisäisen muutto opiskelujen ja työn takia on uusi ilmiö, joten onko tämäkin syy siihen että piittaamattomia isovanhempia on nykyään poikkeuksellisen paljon?
Omat mt-ongelmaiset vanhempani saisivat etääntyäkin, ovat riesa uhkailu/marttyrointipuheluineen, joten mulla ei ole tätä tilannetta, mutta miehelle kävi just noin. Mies muutti 200km päähän yliopistoon opiskeleman, anoppi ja tytär jäi verekkäin kotikylään asumaan.
Mieheen yhteydenpito loppui parissa kuukaudessa, jouluksi sai sentään mennä kotiin, mutta muuten yhteydenpito vaan jäi, anoppi vietti kaiken aikansa tyttärensä anssa.
Ja totta tosiaan, lastenlapset eivät tilannetta korjanneet vaikka itse yriin välejä miehen vanhempiin lämmittää. Anoppi oli jo toistakymmentä vuotta tttunut siihen että jakaa elämänsä joka päivä tyttären kanssa, joten toki se johti siihen että tyttären lapsia hoitaa joka päivä, meidän lapsia ei koskaan, ei edes harvoin pyydettäessä.
Joten olen samaa mieltä että vanhemmat jotenkin vieraantuu tai etääntyy helposti, jos eivät tietoisesti halua pitää aikuistuvaa lasta läheisenä itselleen.
kuulosta normaalilta :( Tulipas paha mieli sun puolesta. Onko tämä siis jokin kosto vanhemmiltasi poismuutostasi vai eivätkö he vain välitä?
Olisi kamalaa, jos lapseni jäävät minuun roikkumaan ymmärtämättä, että heidän on itse hankittava ystävänsä maailmalta ja opittava pärjäämään.
Harva lähettää kavereilleen valokuvia, lasten askarteluja jne., miksi siis vaivata vanhempiaan näillä? Ap:n isä ja äiti ovat lapsensa kasvattaneet ja maailmalle saattaneet, nyt heillä on aikaa sille elämälle, jota he itse haluavat elää. Aikaa ystäville, harrastuksille jne. Olisi kamalaa, jos aikuiset lapset määräisivät, miten minun tulee elämäni elää, mistä saan olla kiinnostunut ja mitä saan tehdä jouluna.
Ei kyse ole lapsen hylkäämisestä vaan siitä, että lapsi itse ei halua kasvaa aikuiseksi. Olisi kiva roikkua vanhemmissa ja vaatia näitä tekemään kurjat jutut.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
todellakaan yleistä!
Itse olen jo vähän vanhempi ja maalta kotoisin. Muutin opiskelemaan muualle ja sen jälkeen pääkaupunkiseudulle ja perustin perheen. Lähes kaikki naapurit silloisessa talossamme olivat muualta muuttaneita enkä muista kenelläkään tuollaista tilannetta.
Tunnen paljon nuoria perheitä, jotka asuvat kaukana lapsuudenperheistään, mutta yhteys on silti säilynyt. Pitkienkin matkojen takaa isovanhemmat tulevat tarvittaessa hoitamaan lapsenlapsiaan.
Ota asia niin, että vanhempasi ovat jotenkin sosiaalisesti rajoittuneita/henkisesti häiriintyneitä etkä sinä voi asialle mitään! Tilanne ei olisi sen parempi, vaikka olisit tehnyt toisenlaisia ratkaisuja esim. opiskelupaikan suhteen. Yritä etsiä korvaavia ihmissuhteita muualta; olisiko esim. suvussasi lapsista kiinnostuneita vanhempia ihmisiä?
ja tarkemmin ajatellen lapsuudessa pitivät huolen siitä että hoidattivat minut mahdollisimman pitkälle mummoloissa. Mummot hoiti joka viikonlopun, lomat, tarhojen/koulujen kiinniollessa, aina kun sairastin. Kait se kumpuaa sieltä lapsuudesta, jos ei silloinkaan lapsi oikein kiinnosta niin eipä aikuisenakaan...
Sisältö jatkuu mainoksen alla
kuten tämäkin yksi vastaaja osoittaa. Eli jotkut vanhemmat siis ilmeisesti ovat oikeasti sitä mieltä että kun lapsi muuttaa kotoa pois, kakku on lusittu, enää ei tarvitse tehdä lapsen eteen mitään.
On tämä toki näkökulma sekin, mutta itse olen sitä mieltä että jos lapsia tekee niin niiden elämässä on tukena ja mukana AINA. Oma lapseni on edelleen oma lapseni, vaikka olisi jo 50-vuotias keski-ikäinen ukko :)
t. ap
enkä ymmärrä miten joku voi puolustella ja pitää normaalina tuollaista käytöstä. Aikuistuva opiskelelmaan lähtenyt nuori tarvitsee rakkautta, henkistä tukea ja välittämistä, eikä sitä että vanhemmat ajattelee että "päästiinpäs siitä, jipii".
Sisältö jatkuu mainoksen alla
yleisellä tasolla on, mutta havaintojen ja kokemusten perusteella vaikuttaa normaalilta, että vanhemmat soittavat usein aikuisille lapsilleen, kutsuvat kylään, tulevat kylään, ja haluavat heidät ehdottomasti jouluksi, äitien- ja isänpäiväksi jne.
Ja kun lapsenlapsia tulee, niin yhteydenpito isovanhempien puolelta vaikuttaa vain kiihtyvän. Mun äiti ei ole ollut ehkä maailman tarkin huolehtija lapsuudessani, mutta on aina pitänyt yhteyttä ja osoittanut välittämistä.
Tuntuu pahalta puolestasi, ap. Tuo ei ole oikein eikä normaalia. Ovatko vanhemmat yhteydessä siskoosi kuitenkin? Onko vanhemmillasi jotain MT-ongelmaa?
Sinänsä ajattelen, että jossain vaiheessa yhteydenpito"velvoite" kääntyy, kun vanhemmat vanhenevat, väsyvät ja käyvät ehkä muistamattomiksi. Mutta tästä ei tietenkään ole kyse ap:lla.
kuten tämäkin yksi vastaaja osoittaa. Eli jotkut vanhemmat siis ilmeisesti ovat oikeasti sitä mieltä että kun lapsi muuttaa kotoa pois, kakku on lusittu, enää ei tarvitse tehdä lapsen eteen mitään. On tämä toki näkökulma sekin, mutta itse olen sitä mieltä että jos lapsia tekee niin niiden elämässä on tukena ja mukana AINA. Oma lapseni on edelleen oma lapseni, vaikka olisi jo 50-vuotias keski-ikäinen ukko :) t. ap
Tätä en ole koskaan ymmärtänyt.
Ei se vanhemmuus katoa, vaikka lapsi (aikuinen) joutuisi ihan itse tienaamaan palkkansa, maksamaan vuokransa ja kantamaan vastuun itsestään. Vanhemmuuden tapa vain vaihtuu eli ei tarvitse enää olla auttamassa ja rahoittamassa vaan voi todeta, että yksi vaihe elämässä on ohi ja nyt voi keskittyä muihin asioihin kuin lapsiin.
Osa vanhemmista tekee toisin eli kun lapset muuttavat, ryhtyvät vanhemmat vaatimaan kyläilyä, auttamista jne. Eli kääntävät suhteen toisinpäin, ryhtyvät vaativaksi ja tarvitsevaksi osapuoleksi. Silloin lasten pitää luopua omasta elämästään ja tehdä, kuten vanhemmat tahtovat, koska hehän ovat koko elämänsä lapsia, vielä 50 v ukkoinakin.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
enkä ymmärrä miten joku voi puolustella ja pitää normaalina tuollaista käytöstä. Aikuistuva opiskelelmaan lähtenyt nuori tarvitsee rakkautta, henkistä tukea ja välittämistä, eikä sitä että vanhemmat ajattelee että "päästiinpäs siitä, jipii".
että äiti sisustaa kodin, pesee pyykit, määrää siivouspäivistä, tarkistaa tiliotteesta rahatilanteen ja passittaa aikuiset lapset joka viikonloppu lapsuudenkotiin avukseen.
Ei voi saada rusinoita pullasta eli vain kivoja asioita. Jos ei itsenäisty vanhemmistaan, saa hyväksyä sen, että nämä määräävät myös lapsuudenkodin ulkopuolella.
siitä eteenpäin kaikki ratkaisut pitää tehdä lapsen tarpeet huomioiden, vaikka lapsi olisi jo 40v täyttänyt. Ei enää koskaan aikaa omille ystäville, omille harrastuksille - lapsi menee kaikessa oman elämän edelle. ja vaikka lapsi asuisi 600 km päässä, täytyy olla valmiina lähtemään avukseen öin ja päivin, muuten on huono vanhempi eikä välitä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Olisi kamalaa, jos lapseni jäävät minuun roikkumaan ymmärtämättä, että heidän on itse hankittava ystävänsä maailmalta ja opittava pärjäämään.
Harva lähettää kavereilleen valokuvia, lasten askarteluja jne., miksi siis vaivata vanhempiaan näillä? Ap:n isä ja äiti ovat lapsensa kasvattaneet ja maailmalle saattaneet, nyt heillä on aikaa sille elämälle, jota he itse haluavat elää. Aikaa ystäville, harrastuksille jne. Olisi kamalaa, jos aikuiset lapset määräisivät, miten minun tulee elämäni elää, mistä saan olla kiinnostunut ja mitä saan tehdä jouluna.
Ei kyse ole lapsen hylkäämisestä vaan siitä, että lapsi itse ei halua kasvaa aikuiseksi. Olisi kiva roikkua vanhemmissa ja vaatia näitä tekemään kurjat jutut.
En minäkään ole juuri tekemisissä vanhempien kanssa, mitä nyt joulu- ja pääsiäiskortit laitetaan ja kerran vuodessa nähdään (pitkän välimatkan takia). Ei tulisi mieleenkään odottaa että tarvisi sen enempää. Heillä on oma elämänsä parin tuhannen kilometrin päässä ja minulla omani täällä. Vanhempani eivät ole tunnekylmiä koskaan olleet, mutta minusta on ihan luonnollista että jos aikuinen lapsi muuttaa kauas ja sillä on siellä oma perhe, niin ei siinä koko ajan tarvi yhteyttä pitää.
kuten tämäkin yksi vastaaja osoittaa. Eli jotkut vanhemmat siis ilmeisesti ovat oikeasti sitä mieltä että kun lapsi muuttaa kotoa pois, kakku on lusittu, enää ei tarvitse tehdä lapsen eteen mitään. On tämä toki näkökulma sekin, mutta itse olen sitä mieltä että jos lapsia tekee niin niiden elämässä on tukena ja mukana AINA. Oma lapseni on edelleen oma lapseni, vaikka olisi jo 50-vuotias keski-ikäinen ukko :) t. ap
Tätä en ole koskaan ymmärtänyt.Ei se vanhemmuus katoa, vaikka lapsi (aikuinen) joutuisi ihan itse tienaamaan palkkansa, maksamaan vuokransa ja kantamaan vastuun itsestään. Vanhemmuuden tapa vain vaihtuu eli ei tarvitse enää olla auttamassa ja rahoittamassa vaan voi todeta, että yksi vaihe elämässä on ohi ja nyt voi keskittyä muihin asioihin kuin lapsiin.
Osa vanhemmista tekee toisin eli kun lapset muuttavat, ryhtyvät vanhemmat vaatimaan kyläilyä, auttamista jne. Eli kääntävät suhteen toisinpäin, ryhtyvät vaativaksi ja tarvitsevaksi osapuoleksi. Silloin lasten pitää luopua omasta elämästään ja tehdä, kuten vanhemmat tahtovat, koska hehän ovat koko elämänsä lapsia, vielä 50 v ukkoinakin.
lapsessaan tai että lapsi riippuisi vanhemmissaan. Minä elän omaa elämääni vaikka pidänkin yhteyttä vanhempiini ja sisaruksiini. Ja samoin he tekevät.
Se kultainen keskitie on hyvä muistaa eikä mennä ääripäihin.
Sillä erotuksella että meitä lapsia neljä,kahden vanhemman ja kahden nuoremman välillä ikäeroa n.10-vuotta eli me vanhemmat sisarukset muutimme omillemme jo aikoja sitten,nuoremmat sisarukset itsenäistyvät siis nyt.
Me vanhemmat sisarukset olemme maksaneet kaiken itse,hoitaneet muutot ilman apuja ja hankkineet esim.ajokortit asunnot jne.itse.
Nuoremmista äiti sen sijaan pitää toisenlaista huolta,kuskaa joka paikkaan ja hommaa asunnon jne.
Omalla käytöksellään äiti luo kiilaa meidän sisaruksien väliin :(
Toki olen ylpeä siitä että kaikki mitä mulla on maallinen ja henkinen on omalla työllä hankittua mutta voin myöntää kadehtivani äidin tapaa pitää huolta moista nuoremmista.
Tuntuu pahalle tuollainen eriarvoisuus,ikäänkuin äiti kostaisi jotain meille vanhemmille (hänellä vaikeaa kun olimme pieniä).
Mullakin nyt pieniä lapsia ja olen se joka hoitaa yhteydenpidon täysin. Tuntuu pahalle ettei äitiä kiinnosta olla heidän kanssaan ja auttaa minua kun sressaava elämäntilanne kaikinpuolin. Sen sijaa eräs sisarus saa totaalisen kaiken huomion..
Olisi kamalaa, jos lapseni jäävät minuun roikkumaan ymmärtämättä, että heidän on itse hankittava ystävänsä maailmalta ja opittava pärjäämään.
Harva lähettää kavereilleen valokuvia, lasten askarteluja jne., miksi siis vaivata vanhempiaan näillä? Ap:n isä ja äiti ovat lapsensa kasvattaneet ja maailmalle saattaneet, nyt heillä on aikaa sille elämälle, jota he itse haluavat elää. Aikaa ystäville, harrastuksille jne. Olisi kamalaa, jos aikuiset lapset määräisivät, miten minun tulee elämäni elää, mistä saan olla kiinnostunut ja mitä saan tehdä jouluna.
Ei kyse ole lapsen hylkäämisestä vaan siitä, että lapsi itse ei halua kasvaa aikuiseksi. Olisi kiva roikkua vanhemmissa ja vaatia näitä tekemään kurjat jutut.
Tottakai pitää itsenäistyä, jättää vanhemmat ja lähteä omille teille. Mutta että vanhemmat sen jälkeen kääntävät niin täysin selkänsä lapselleen kuin mitä ap kuvaa ... on se minusta kauhean surullista kaikille osapuolllle. En ole aiemmin edes kuullut moisesta. Voi olla huonot välit, riitoja, vaikka mitä, mutta ollaan tekemisissä silti jollain tavalla kun ollaan samaa perhettä ja sukua.
Samasta syystä nitä kuviakin lähetetään, suvun uusista jäsenistä. Kaverit eivät ole sukua.
Olen ehdottomasti sitä mieltä että isovanhemmilla on täysi vapaus elää omaa elämäänsä. He eivät ole hoitoautomaatteja. Se ei ole ristiriidassa välittämisen kanssa.
Olen pahoillani puolestasi, ap.
Omat vanhempani ovat tukeneet, auttaneet ja olleet kiinnostuneita, ja käyvät usein meillä sieltä 300 km päästä.
Mun ex-appivanhemmatkin pitää muhun paremmin yhteytta kuin ap:n omat vanhemmat!
Heips,
Ikävää sinun kannaltasi, kun itse haluaisit noita yhteyksiä näemmä pitää. Pahoitteluni siitä.
Noin yleisellä tasolla sanoisin, että ihmiset ovat erilaisia, joillakin on hyvin läheiset suhteet vanhempiinsa ja joillakin taas ei. Joillakin on sitten siltä väliltä. Itse en pidä sukua erityisen tärkeänä, minulle tärkeämpää on ihmiset, ei niinkään veri. Oma isä ja äitini on tärkeitä, ei sen vuoksi, että he ovat vanhempiani vaan sen vuoksi, että tunnen heidät hyvin ja ovat tärkeitä elämässäni. Emme näe kuitekaan kuin sen 1-2 kertaa vuodessa ja useimmiten niin, että itse matkustan kotiseudulle. Asun 600 km päässä kotipaikastani.
Onhan se ihan ymmärrettävää, matka on pitkä. Jokainen tekee elämässään omat päätökset ja kantaa niistä sitten vastuun itselleen.
Kaikkea hyvää kuitenkin sinulle jatkossa.
Että tällaista täällä Suomenmaassa!