hei te joilla vanhemmat "etääntyivät" muuallemuuton seurauksena?!

Omat mt-ongelmaiset vanhempani saisivat etääntyäkin, ovat riesa uhkailu/marttyrointipuheluineen, joten mulla ei ole tätä tilannetta, mutta miehelle kävi just noin. Mies muutti 200km päähän yliopistoon opiskeleman, anoppi ja tytär jäi verekkäin kotikylään asumaan. Mieheen yhteydenpito loppui parissa kuukaudessa, jouluksi sai sentään mennä kotiin, mutta muuten yhteydenpito vaan jäi, anoppi vietti kaiken aikansa tyttärensä anssa. Ja totta tosiaan, lastenlapset eivät tilannetta korjanneet vaikka itse yriin välejä miehen vanhempiin lämmittää. Anoppi oli jo toistakymmentä vuotta tttunut siihen että jakaa elämänsä joka päivä tyttären kanssa, joten toki se johti siihen että tyttären lapsia hoitaa joka päivä, meidän lapsia ei koskaan, ei edes harvoin pyydettäessä. Joten olen samaa mieltä että vanhemmat jotenkin vieraantuu tai etääntyy helposti, jos eivät tietoisesti halua pitää aikuistuvaa lasta läheisenä itselleen.

Miehen vanhemmat hoitavat toisen lapsensa lapsia päivittäin. Kuljettavat harrastuksiin ja hoitavat aina kun pientäkin tarvitta tulee.

Kyllähän se välillä ärsyttää, varsinkin kun tykkäävät kärkkäästi kommentoida meidän lastenkasvatustyyliämme ja hoitoratkaisujamme.

Pärjätään tietysti hyvin ilman heidän apuansakin, mutta kommentointisa tympii toisinaan kovastikin. Eikä tämä nyt miehenkään kannalta kovin kivaa ole.

Äitini taas on päinvastainen, ja roikkuu minussa. Häntä en mielelläni pyydä hoitoavuksi, sillä hän luulee silloin kuuluvansa meidän perheeseemme. Järjestää siinä samalla sitten kaapit ja tutkii ja sekoittaa kaikki löytämänsä paperit, kirjeet ja muut laput. Soittelee sitten perään: "minä löysin täältä tämmöisen lapun, mikä tämä oikein on?" Ei oikein kiva jos vaikka sattuu olemaan kyse jostakin intiimistä terveysasiasta.

Äidilläni ei ole mitään rajoja. Hän ei ymmärrä että että lapsensa (ja muut sukulaiset) ovat hänestä erillisiä olentoja.

mä olen itsenäinen aikuinen ihminen ja silti pidän yhteyttä vanhempiini ja he minuun ja tavataan useamman kerran vuodessa vaikka välimatkaa on 900km! Johan on uskomatonta soopaa, että ei ole saanut napanuoraa katkaistua, jos pitää vanhempiin yhteyttä, hohhoijaa taas mitä kommentteja! Ja kyllä mulla on vanhempiani ikävä välillä ja lapsilla isovanhempiaan ja toisinpäin. Ihan luonnollista tämä on, luonnotonta on hylätä oma lapsensa.

Minä lähdin muualle ja mikään ei ole muuttunut.

Kyse on rakkaudesta omia lapsiaan kohtaan.

Ihmiset yleensä rakastaa lapsiaan vaikka ne olisivatkin aikuisia ja haluavat olla niiden aikuisten lastensa kanssa.

Sitten on tällaisia tunnevammaisia vanhempia niin kuin numero 5 on.

Minä lähdin muualle ja mikään ei ole muuttunut. Kyse on rakkaudesta omia lapsiaan kohtaan. Ihmiset yleensä rakastaa lapsiaan vaikka ne olisivatkin aikuisia ja haluavat olla niiden aikuisten lastensa kanssa. Sitten on tällaisia tunnevammaisia vanhempia niin kuin numero 5 on.

Onnittelut, harva kolmikymppinen pystyisi tuohon. On varmasti miehenkin vanhemmille mukavaa, kun kotinne on heille aina avoinna ja voivat olla teillä viikkoja ja myöhemmin kunnon heiketessä asua kanssanne.

osa on näköjään ihan selkeästi samanlaisia kuin omat vanhempani, eli kun lapsi muuttaa pois kotoa, niin siitä ei enää tarvitse olla kiinnostunut ja lapsenlapselta tulevat askartelut / piirustukset / valokuvat koetaan suorastaan kiusallisiksi. Ilmeisesti tällainen tunteettomuus tai kylmyys omaa aikuistuvaa lasta kohtaan ei siis ole tavatonta. Hyvä että tällaisiakin kommentteja tuli, yritän tässä ymmärtää vanhempieni näkökulmaa asiaan.



Omien lasteni kanssa toimin todellakin toisin, en ikinä jättäisi samalla tavalla yksin kuin minut jätettiin, ilman mitään apua ja tukea (enkä nyt puhu rahasta). Myös lastenlasten elämässä haluan olla ehdottomasti mukana, eikä se ole mitään napanuoran ylläpitoa tai lapsessa roikkumista. En voi ymmärtää miten joku isovanhempi EI HALUA tavata lapsenlapsiaan, ihania, valoisia, nauravaisia pieniä lapsia.



Omien vanhempieni suhde on tunnekylmä myös sisarukseeni, joskin hän pitää hieman useammin yhteyttä (näkee kerta vuoteen) vanhempiini. Hänen tapauksessaan kävi ihan samalla tavalla, että kun muutti pois kotoa, kaikki välittäminen ja yhteydenpito lässähti kertalaakista ja lapsi jätettiin yksin kamppailemaan ja kärsimään köyhyydestä, vaikeuksista, vaikeista elämäntilanteista.



Tämä oli siis silmiä avaava ketju, ja tulin siihen tulokseen että tämä on sukukohtaista. On sukuja joissa ei ole tapana pitää yhteyttä, kuulua toisten elämään, vaan jokainen elää elämäänsä itse erillään muista. Ja sitten on niitä joissa eletään ydessä kaikki ilot ja surut, jakaen, tukien ja auttaen.



Itse en omia vanhempiani voi muuttaa, joten joudun vain nielemään suruni ja kestämään sen ettei meillä ole mitään puheyhteyttä tai tapaamisyhteyttä eivätkä he halua olla lainkaan isovanhempia. Mutta se mitä voin tehdä toisin on oma elämä, ja todellakin aion pitää erittäin tarkasti huolen että omia lapsiani kohtelen täysin päinvastoin kuin mitä minua on kohdeltu.



Ja tosiaaan niinkuin joku tuolla ylempänä sanoisi, tilanne ei välttämättä olisi kyllä mitenkään "parempi" vaikken olisi kauas opiskelemaan muuttanutkaan. Kaikille ei maailmassa vain riitä niitä hyviä ja rakastavia vanhempia :-)

Minä katson, että lasten kotoamuutto tarkoittaa sille lapselle itsenäistymistä Olisi kamalaa, jos lapseni jäävät minuun roikkumaan ymmärtämättä, että heidän on itse hankittava ystävänsä maailmalta ja opittava pärjäämään. Harva lähettää kavereilleen valokuvia, lasten askarteluja jne., miksi siis vaivata vanhempiaan näillä? Ap:n isä ja äiti ovat lapsensa kasvattaneet ja maailmalle saattaneet, nyt heillä on aikaa sille elämälle, jota he itse haluavat elää. Aikaa ystäville, harrastuksille jne. Olisi kamalaa, jos aikuiset lapset määräisivät, miten minun tulee elämäni elää, mistä saan olla kiinnostunut ja mitä saan tehdä jouluna. Ei kyse ole lapsen hylkäämisestä vaan siitä, että lapsi itse ei halua kasvaa aikuiseksi. Olisi kiva roikkua vanhemmissa ja vaatia näitä tekemään kurjat jutut.

kotoa pois muuttaneet lapset eivät ole enää tärkeitä ja rakkaita. Ei yhteydenpito tarkoita toisen määräilemistä. Onnksi näiden tunnekylmien vanhempien asvattamat lapset jossakin polvessa pystyvät analysoimaan huonoa oloaan, heräävät muuttamaan suuntaa ja alkavat vaihtaa tätä kylmää ja epäinhimillistä suhtautumista toiseen, välittävään tapaan kasvattaa ja olla yhdessä.

Ap:lle: Vanhempasi ovat häkellyttävän tunnekylmiä, itsekkäitä ja ilkeitä, tunne-elämältään epänormaaleja ihmisiä. Mitään "perheet ja ihmiset nyt vain ovat erilaisia" -puppua ei sinun tarvitse uskoa. Eikä kyseessä myöskään ole mikään laajempi, kulttuurinen "ilmiö". Jo ihan normaaleihin suomalaisiin käytöstapoihin kuuluu läheisten muistaminen hääjuhlissa, syntymäpäivinä, jouluna, ristiäisissä, jne.



Naapurimaassa Ruotsissa tuollaista kammottavan ilkeää käytöstä pidettäisiin jo skandaalina, puhumattakaan muusta Euroopasta tai jopa Venäjästä (mikä kertoo jo jotain). Tunnekylmien mykkien junttien maassa Suomessa tällainen ongelmakäytös pyritään ilmeisesti joskus "normalisoimaan" puhumalla itsenäistymisestä (esim. kommentti 5). Mitenkään yleistä tuollainen käytös ei kuitenkaan Suomessakaan ole.



Esimerkeistäsi vielä: Jos vanhemmat tietävät että heidän oma lapsensa on sairaalassa, eivätkä edes tämän jälkeenkään välitä ottaa yhteyttä kysyäkseen kuulumisia, niin huhhuh. Tai jos he eivät ole halunneet tulla oman lapsenlapsensa RISTIÄISIIN..? Nämä ovat vanhemmiltasi erittäin voimakkaita "kannanottoja". Ja luulenpa että niiden syynä on ihan puhdas kosto kaiken muun emotionaalisen välinpitämättömyyden ohella. Hylkäsit vanhempasi kun lähdit kotoa (heidän tulkintansa), ja nyt he vastaavasti ovat tietoisesti hylänneet sinut (heidän valintansa).



Tilanne voisi muuttua radikaalisti vain siinä tapauksessa jos jompi kumpi vanhemmistasi esim. sairastuisi itse vakavasti. Ja tätä ei tietysti voi toivoa. Pahoittelen joka tapauksessa vilpittömästi tilannettasi.

ap tässä siis, ja tämä 26 oli niin hyvä vastaus että menin ihan sanattomaksi. Noinhan se on, olet kyllä oikeassa. Ja säälittää itseni, kun yritän itselleni "järkeillä" tai "perustella" miksi vanhempani käyttäytyvät noin. Ihan hyvä että suoraan joku sanoi että itsekkäitä moukkia ovat....niinhän ne ovat. En tuota kostomeininkiä alkuun uskonut todeksi mutta voi siinäkin jotain perää olla - he itse nimittäin aikanaan jäivät omien vanhempiensa lähelle, ja ylipäätään vastustivat yliopistoon lähtöä ja tekivät kaikkensa estääkseen pääsemiseni (itse maksoin kirjat, luin kokeisiin, tein töitä, maksoin vanhemmilleni kotona asumisesta jne). Ehkä tuo tosiaan on jotain sairasta...kostoa.



Kyllä mulla on paskat vanhemmat :(

En tiedä että itkeä vai nauraa. Itkettää enimmäkseen mutta tämä on vaan niin jotenkin tragikoomista. Varsinkin kun lukee niitä juttuja että isovanhemmat tunkevat kylään viisi kertaa päivässä. Kävisipä meillä edes kerran viidessä vuodessa, mutta sekin on liian "vaivalloista".

Pidän yhteyttä säännöllisesti, hilaudun paikalle pienimmänkin juhlan tai tapahtuman takia, lähetän rahaa ja lahjoja, teen palveluksia jne. Puhumme paljon puhelimessa, kaikki ovat aina tervetulleita kotiimme. En tajua ap:n vanhempia.

Itse koen aikuistuvan tyttäreni osalta juuri tuota välinpitämättömyyttä ja täytyy sanoa, että kyllä kirpaisee. Ymmärrän toki,että lapsuudenkotiin ja vanhempiin täytyykin ottaa etäisyyttä ja itsenäistyä, mutta sitä en ymmärrä, että meidän kuulumisemme eivät häntä enää näytä kiinnostavan ja yhteydenpito on hyvin yksipuolista. Luulen, että jossain vaiheessa otan asian puheeksi hänen kanssaan ja kerron tuntemuksistani. Vielä en ole siihen pystynyt,kun olen niin "herkillä" tämän asian kanssa.