Onko kaikkien suhteessa ollut alkuhuuma?

Mutta me aloitimmekin suhteen vahinkoraskauden myötä. Aika varovaista se alku oli, sitä vaan tutustui toiseen ihmiseen ja yritti totutella ajatukseen että tuon tyypin kanssa nyt pitäisi sitten olla tässä loppuikä. Mies oli kyllä minuun enemmänkin ihastunut mutta minä jopa uskoin alussa etten voi koskaan tuntea mitään rakkautta siihen itseäni merkittävästi vanhempaan mieheen, vaan paras mitä voin toivoa että saadaan sopuisa ja rauhallinen yhteiselo jossa minä tai lapset ei sentään saa turpaan ja jos mies ei kauheasti joisi niin hyvä. Seksiä annoin vain koska kuuluu antaa, en siitä alussa mitenkään nauttinut.



Mutta me olemme olleet naimisissa jo 13 vuotta ja meillä on nykyisin hyvä suhde, myös seksuaalisesti. Siinä missä monet kuumasta alusta lähteneet tuntuvat himmailevan vanhemmiten, meillä käy toisin päin :D Ja minua ei ainakaan kaduta yhtään se, että päätin sitoutua vahinkolapsen isään ja että muut seksikumppanit jäivät kokematta. Eipä se runsas kokeileminen näytä yhtään onnellisemmaksi ihmisiä tekevän, eikä saa liittoja sen enempää kestämään, joidenkin kohdalla tuntuu jopa että päinvastoin.

Tapasimme jo alle parikymppisinä, että toki alussa oli sellaista nuoruuden ”huumaa”. Mutta emme koskaan ole tunteneet toisiamme kohtaan mitään jalat alta vievää tunnetta.



Olemme olleet nyt 17 vuotta yhdessä ja olemme selvinneet niin isosta kriisistä että uskon, että tämä on juuri se syy miksi yhä edelleen olemme yhdessä: Ei ollut sitä huumaa vaan tasaisen (juu, tylsääkin) rauhallista koko ajan.



En usko mihinkään sen oikean tai huuman kokemiseen, että se olisi vastaus ikuiseen rakkauteen.



Siksi en varmaan ymmärräkään ihmisiä, jotka rikkovat perheensä jonkun jalat alta-ihastuksen takia.

Olimme parikymppisiä ja kiimaisia. Kolme kertaa yössä ei ollut ollenkaan harvinaista :D



Nyt olemme kohta nelikymppisiä ja ei-niin-kiimaisia. Alkuhuumaa on mukava muistella, mutta pitkä suhde perustuu kyllä johonkin ihan muulle.

helpottaa vähän.



Sinänsä typerää, että antaa jonkin tällaisen vaivata mieltään, kun muuten on hyvä olla.



Toivottavasti me siis olemme yhdessä vielä vanhoina ja harmaina :)

On olemassa myös järkiavioliittoja.

On olemassa myös järkiavioliittoja.

Ei kai se tarkoita, että on olemassa joko tunne- tai järkiliittoja.

Voi varmasti olla sopivassa suhteessa molempia, se on varmasti se paras vaihtoehto!

Meillä ainakin on näin :-)

On olemassa myös järkiavioliittoja.

Mielenkiintoista on, että tutkimusten mukaan järjestettyjen ja vapaasti valittujen avioliittojen onnellisuudessa ei ole keskimäärin eroa 10 vuoden liiton jälkeen. Sitä luulisi että suuren osan onnettomuus olisi ihan varma, jos joutuu ottamaan kenet sattuu jota ei yhtään rakasta, mutta yllättäen tutkimusten mukaan on tosiaan noin.

Loppujen lopuksi taitaa olla kyse enemmän asenteesta. Jos menee järkiliittoon asenteella että tässä eletään ja tehdään parhaamme että meillä olisi mukavaa, eikä muuta haikailla, siitä voi tulla hyvinkin syvä rakkausliitto lopulta. Kun taas aina kovakaan alun rakkaus ei auta, jos antaa mielensä haikailla kaikenlaista, miettiä olisiko ruoho vihreämpää aidan toisella puolella ja pitäisikö sittenkin kokeilla ne seksikokeilut mitkä nuorena jäi vähiin jne.

olen miettinyt tätä jo jonkun aikaa. Onko teillä kaikilla ollut suhteen alussa vuoden parin hillitön intohimoinen panoputki, jolloin elämään ei mahdu muuta kuin se rakas? Meillä ei. Alusta alkaen tavallaan tunsimme toisemme, kaikki sopi hyvin yhteen: Tuntui, että tässä on hyvä. Emme kumpikaan ole erityisen seksuaalisia, joten seksiä on muutaman kerran kuussa. Se on hyvää. Suukottelemme ja halailemme päivittäin. Suhde on tasainen, lämmin ja arvostava. Olemme olleet yhdessä vasta muutaman vuoden. Onko suhteella tulevaisuutta, jos alussa ei ole ollut sokaisevaa intohimoa? Meillä seksi kuitenkin paranee koko ajan. Jäänkö paitsi jostain, jos perustan suhteeni mieluummin ystävyydelle, luottamukselle ja yhteenkuuluvaisuuden tunteelle kuin silkalle intohimolle? Luuletteko, että tulen katumaan joskus vahnempana, että en ole päässyt kovin paljon "seksihurjastelemaan?" Kumppanini on kolmas seksipartnerini.

uni heti alusta saakka mutta hän minulle paras ystävä, luotettava kumppani ja toinen puoliskoni henkisesti ja fyysisesti. En tuntenut hänen kanssa intohimoa vaikka nautinkin rakastelusta (onneksi olen itse seksuaalinen); hellyyttä ja sellaista "muhimista" ei alussa ollut ollenkaan. Mies ei pitänyt koskettelusta kun taas se olisi ollut minulle tärkein asia intohimon herättämiseen... Tässä varmaan yksi syy miksei sitä koskaan tuntunut.

Mutta muuten suhteemme on aina ollut täydellinen, olemme parhaat ystävät, kumppanit ja sparraajat toisillemme. Muutaman vuoden jälkeen tajusin rakastavani miestäni syvästi; intohimo oli muodostunut sellaiseksi lämpimäksi haluksi meidän välille - ei niin hirveästi niitä perhosia vatsanpohjassa. Erinomaista seksiä on aina ollut vähintään kerran viikossa, nyt lähes 20 vuoden jälkeen hellimme ja hyväilemme toisiamme enemmän kuin koskaan ennen, rakastelemme useammin ja olemme toisillemme rakkaampia kuin ikinä:)

Hyvin voi onnistua ja kumppanuus (seksillä, ei ilman) on loistava lähtökohta kestävään suhteeseen!

Kyllä sitä intohimon ja rakastumisen tunnetta kaipaa joskus, sellaista huumaa että voisi pelkästään katseen voimalla saada orgasmin tai tuntuu että sydän hakkaa tiensä rinnasta läpi... no, kun toisaalta ei ole mitään takeita että tuo tunne säilyisi pidän mielummin tämän oikean rakkauden...

sanonut suhteen alussakin vain "ihan mukavannäköiseksi". Ei muutoinkaan kovin ihastunut alussakaan.

Minulla oli ongelmia ihmissuhteiden kanssa yleisesti ja alussa suhde mieheen välillä ahdisti, välillä tuntui mukavalta ja turvalliselta. Ei kuitenkaan huumaavalta missään vaiheessa.



Nyt, kun olemme olleet yhdessä kohta kolme vuotta, ahdistus on väistynyt ja lämmin kiintymys ja turvallisuudentunne on tullut mukaan kuvioihin entistä tiiviimmin. Myös häivähdys intohimoa ja kiihkoakin, mutta sellaista alkuhuumaa ei varmasti enää tule eikä tietysti voikaan. :) Mutta olen hyvin onnellinen.