Itsemurhan partaalla

Itsemurha on vakavuudessaan aika lopullisen suurta luokkaa, ja epäonnistuminen palkitaan pitkähköllä kärsimyksellä ja piinalla. Henkisen tuskan tilalle tulee fyysistä tuskaa. Toisaalta jos haluaa kokea suurta fyysistä tuskaa niin ei tarvitse alkaa itku kurkussa mitään puolihätiköityä itsaria alkaa räpeltämään. Lämmitä sauna 90:iin ja mene sinne kärvistelemään. Tai vedä lärvit. Oletko varmasti kokeillut saunaa ja viinaa? Sauna on siitä hyvä että sinne voi paeta vaikka joka päivä.

Soita 112 tai taxilla välittömästi päivystykseen. Tarvitset nyt turvan itseltäsi. Osastojakso psyk.os. aiheellinen ja turvattu lääkityksen aloitus/tehostus/muutos. Yritä ensin kaikki ammatillisen avun keinot, ennenkuin todella teet itsellesi mitään.
Veljeni teki itsemurhan. En ole koskaan palautunut ennalleni siitä tuskasta. Masennus itsetuhoajatuksineen on tuttu. Toivuin lääkityksen ja sairasloman ja lopulta terapian avulla. Osastojaksokin oli viittä vaille, mutta toipuminen käynnistyi riittävällä avohoidon tuella.
Nyt olen psyk.sairaalassa töissä, ja tiedän, että vakavasta masennuksesta voi myös toipua.
Voimia AP.

Minä toivuin masennuksesta mm. Eckhart Tollen ajatuksiin tutustumalla. Suosittelen lämpimästi kirjaa Läsnäolon voima. Jos et jaksa lukea ja englanti luonnistuu, voit katsoa hänen videoitaan YouTubesta. Halaus. Älä luovuta.

 Sä tarvitset nyt lepoa, unta, kunnon ruokaa, liikuntaa ja jonkun jolle puhua. Olet uupunut. 

Tarvitset perusasioista huolehtimista. Yritä pitää hyvää huolta itsestäsi. Miten hoitaisit lastasi, jos hän on väsynyt ja masentunut ja harkitsee itsensä tappamista? Hoida itseäsi niin.

mene esim. Päivystykseen ja kerro,että vakavasti mietit itsestä tappamista ja et vain enää jaksa. Sano, että tarvitset apua. Sisä tarvitset nyt apua. Ja sinä saat apua. 

Se, että hymyilyttää irti päästäminen, se on merkki, että olet nyt turhan kovilla ja uupunut. 

Jos voisit elämässäsi keskittyä hyviin ja päästääkin niistä painolasteissa irti? Etteivät ne olisi mielessäsi niin tärkeinä. Oma jaksamisesi ja hyvinvointisi on tärkein. Sitten muukin soljuu.

olet arvokas.

katso lapsiasi. Miten rakkaita ja arvokkaita he ovat. He ovat elämisen arvoiset. Anna olla. Anna elämän olla. Kuolema tulee jokaiselle kuitenkin joskus. Se ei ole meidän asia päättää, että milloin. Elä nyt. Elämä on nyt. Se on välillä niin harmaata ja mustaa, mutta toisinaan toisen väristä.

suojele elämälläsi omien lastesi elämää. Ajattele vaikka heidän kauttaan, miten he juoksevat asioita. Heillä on toivo. Toivo sinäkin. Katso pieniä asioita, mitkä ilahduttavat sinua. 

Voimia. Ja iso halaus.

Täällä toinen epätoivoinen. Pitkä, vaikea masennus on uusiutunut. Tuskatila on hirveä, fyysisiä kipuja myös,

Lääkkeet auttoivat aikanaan, terapioista en koskaan ole saanut apua. sähköhoitoa en toistaiseksi uskaltanut ottaa.

Elämäntaitokirjoista (Tolle ym.) tulee vain pahempi olo, jopa raivostunut ja vihainen. VMP!

Tämä syksy on ollut taas hirveä. Odotan psykologille pääsyä, mulle on luvattu työterveydestä pari käyntiä. En jaksa uskoa, että siitäkään juuri on apua.

itsemurha mielessä aamulla ekana, illalla viimeisenä. Lasten takia en ole tehnyt, lapsia ajattelen, mutta pelkään, että loputtomiin en silti jaksa. Olen alkanut (taas)laatia kirjettä viranomaisille, kuinka toivoisin lapsia autettavan minun jälkeeni. Lasten isä on epävakaa ja päihdeongelmainen. Tavallaan kai onni onnettomuudessa se: täysijärkiselle isälle uskaltaisi lapset jättääkin ja olisin jo ehkä päättänyt päiväno.

Ap, toivottavasti sulla on olo jo vähän parempi.

päiväno = päiväni t. 60

Jos ongelmat olisivat niin yksinkertaisia, että neuvoilla niistä selviytyisimme niin meillä tuskin olisi ongelmia. Neuvot vaan ei ihan kaikissa asioissa toimi, vaikka niitä ihan vilpittömästi ja hyvällä tarkoituksella antaisimme, joskus voisi kokeilla kuuntelua, ymmärtämistä ja ehkä joissain tilanteissa sitä vertaistukea.

Jos ei neuvot kelpaa niin mene nyt nopeasti ja hyppää vaikka sillalta jokeen. Turhaa niitä kirjeitä kirjoittelet, ei ne ketään kiinnosta ja kaikki ajattelee, että olet paska. Anna mennä jo.

Tää oli eka viesti tässä ketjussa, joka sai vähän hymyilemään, kiitos tästä.

Odotinkin jo, että kuka on ensimmäinen "tapa vaan ittes, ei sua kukaan kaipaa" -kommentin kirjoittaja.

Pillimehu tälle kommentille!

[quote author="Vierailija" time="05.11.2012 klo 12:22"]

En tiedä enää, miten selviän tästä tuskasta. Lasten tuleva kaipaus ja kärsimys äidin menettämisestä saa minut melkein oksentaaman, mutta en yksinkertaisesti jaksa enää tätä elämää. Oma tuska on suurempi kuin tuska lasten olosta. Minähän en ole täällä sitä enää todistamassa. Itsekästä, tiedän. Mutta ehkä elämässä saa olla yksi kohta, jolloin voi olla täydellisen itsekäs.

Pari viikkoa olen yrittänyt taistella tätä tunnetta vastaan, mutta en enää jaksa.

Lapsille olen jo kirjoittanut kirjeet, joissa yritän selittää että miksi tein mitä tein. Vielä pitäisi saada miehelle aikaiseksi kirje ja käytännön ohjeita arjen sujumiseksi. 12 vuotiaan tytön kanssa eläminen ja ymmärtäminen ei ole ehkä miehen ominta alaa.

Kaikesta tuskasta ja surusta huolimatta sisimmässä tuntuu koko ajan vain helpottuneemmalta ja helpottuneemmalta. Huomaan jopa hymyileväni välillä.

[/quote]

Perkele hae hoitoa ja lääkkeet.

Eipä taida lääkitys kelvata?

[quote author="Vierailija" time="05.11.2012 klo 12:41"]että olen ollut yli 10- vuotta psykiatrisella polilla asiakas ja syönyt laajan kirjon erilaisia lääkkeitä. Käynm terapiassa yms. Ei vaan auta.

Masentaa vaan silti. Ihmettelen välillä itsekkin miten olen jaksanut nämä vuodet sinnitellä hengissä. Mies jättänyt jo kolmisen vuotta sitten kun ei jaksanut katsella ja ei tapaa lapsiaan edes. Lapset olleet pari kertaa sijoitettuna kun minulla olleet pahimmat vaiheet päällä.


Minua on haukuttu ja syyllistetty ja joskus mietinkin olenko edes lapsille arvokas ja pilaanko elämänsä vain olemalla siinä mukana. NO EN! Jos minäkin hylkäisin heidät he varmasti kärsisivät siitä loppuikänsä ja syyttäisivät jopa itseään tapahtuneesta. Kuolema ei ole vaihtoehto!


2
[/quote]

Väärä hoito. Ei lääkkeet paranna.

Gj

Sä pyörit omassa ympyrässäsi koko ajan ja et muuta voi nähdäkään.
Maailmassa on muutakin kuin sinä.
Katsopas ympärilles ja tee jotakin.
Pois sääliympyrästä.
Et ole ollut oikeassa terapiassakaan vielä.
Et ole selvittänyt tunteitasi ja siihen ei auta järjellä selittely.
Ja kiva sitten kun kadut tekoasi ja mitään et voi tehdä enää.
Serkkuni lähti pois ja näin myöhemmin kun se roikkui siskonsa ympärillä henkenä.

Ranteet auki vaan, kaikki huolet kaikkoaa!

No en voi tietää miltä susta tuntuu, mutta mäkin haluaisin tappaa itseni, en vaan kestä ja jaksa. Tuntuu että se on ainoa vaihtoehto ja ratkaisu tilanteeseen, ja on kai se nyt ihan ymmärrettävää - kuka ei haluaisi pois jos elämä on ihan täyttä paskaa.

Kun mun itsemurha-ajatukset alkaa olla kestämättömiä ja alan tehdä valmisteluja, mä yritän kuitenkin kääntää ajatuksia siihen suuntaan, että mä en vaan halua elää enää näin, haluan että mun elämä muuttuu, että mä muutun, että tää ei enää jatku tällaisena, haluan pois tästä tilanteesta. Että vaikka tuntuu että haluan kuolla, haluaisin vaan aivan helvetin kovasti että asiat muuttuu. No ei se kyllä hirveästi siinä tilanteessa auta, mutta ainakin toistaiseksi olen vielä tässä. Se toivottomuus ja halu kuolla on kuitenkin vain tunne, eikä tunteisiin välttämättä kuitenkaan kannatta reagoida tavoilla, jotka sitten oikeasti on peruuttamattomia. Onko sulla ikinä sellaista tunnetta, kun oot tyytyväinen ettet eilen/tänään tms tappanut itseäsi? Tapahtuu joku edes vähän ok juttu. Mä yritän pitää kirjaa niistä hetkistä, kun tuntuu että nyt olen ihan tyytyväinen, etten menettänyt tätä. Mutta jokainen päivä on taistelu, mullakin on tänään ollut oikeasti sellainen olo, että huomenna, huomenna vihdoin, nyt en enää jaksa, nyt. Mennään minuutti kerrallaan.

Tiedän että et neuvoja ja vinkkejä kaipaa, vaan jotain muuta, ehkä vaan että sulla olis joku siinä, joka ottais jotenkin vastaan? Veikkaan että sua ei kiinnosta puhua etkä jaksa katsella yhtään ketään, ja jos mä olisin siellä, niin hakisit mustakin vaan oikeutusta omalle olollesi, niin kuin joku tuolla jo sanoikin. Sun olo on paska, piste. Sulla on täysi oikeus haluta pois tosta olosta, sulla on täysi oikeus haluta kuolla ja sulla on täysi oikeus ihan oikeasti vaikka tehdä se itsemurha. Sinä päätät. Mutta mun on pakko jeesustella ja sanoa, että kyllä sä samalla päätät myös sun lasten tulevaisuudesta aika paljon, ne ei koskaan tule pääsemään yli siitä jos sä tapat itsesi. SILTI sulla on oikeus tehdä se päätös, jos niin haluat.

En tiedä yhtään, mitä tällä kirjoituksellani tässä haen. Sä nyt kuitenkin kirjoitit tänne, ja mä vastasin.

Yleisesti tuntuu olevan ajatuksena se, että lasten elämä on pilalla jos äiti tappaa itsensä. Joillakin näin tietysti käykin. Haluaisin kertoa havainnoistani lähipiirissä. Tätini tappoi itsensä 37-vuotiaana. Äidittömäksi jäi kaksi lasta, tuolloin 7 ja 4- vuotiaat. Nämä serkkuni tietysti ikävöivät äitiään. Heillä oli, ja on yhä huolehtiva, rakastava isä, joka hoiti lapsensa parhaan kykynsä mukaan.

Heistä kasvoi tasapainoisia, onnellisia ja menestyviä aikuisia. Välillä muistelemme yhdessä heidän äitiään. Vanhempi serkuistami muistaa yksittäisiä tapahtumia, tuoksuja ja äidin äänen, mutta ei enää kunnolla sitä, miltä äiti näytti. Nuorempi muistaa tuskin mitään. Äidin muisto on jo kovin haalistunut ja muuttunut etäiseksi. Jotenkin ikävä ja suru on kuitenkin heihin tarttunut, ja rakentanut johonkin sydämen kaukaisimpaan nurkkaan pesänsä.

Kyllä äidin kuolema, ja miksei isänkin, jättää jälkensä lapsiin. Ei välttämättä pilaa koko elämää, mutta varmasti vaikuttaa sen kulkuun. Miltä tuntuu rippijuhlat, valmistujsisjuhlat, häät, oman lapsen syntymä ja ristiäiset ilman äitiä? Serkuillani äidin puuttuminen korostuu kipeimmin juuri elämän kohokohdissa: kunpa äiti näkisi! Ja toisaalta silloin, kun eniten tarvitsisi tukea ja lohdutusta, ei ole äitiä, johon turvata. No onneksi on sentään se isä

Vaikka meillä jokaisella onkin oikeus tehdä omalla elämällämme mitä tahdomme, kehottaisin silti harkitsemaan tarkoin. Ja jos siihen ei omin voimin pysty, voi hakea apua, pyytää vaikka omia vanhempia, sisaruksia tai ystäviä etsimään apua jos ei itse siihen kykene. Voimia ap:lle ja muille epätoivoisille.

[quote author="Vierailija" time="06.11.2014 klo 00:19"]Ranteet auki vaan, kaikki huolet kaikkoaa!
[/quote]

Muistakaa urpot vetää sitten pitkittäin, ei poikittain! Kuolee nopeammin!
Sitten kun vedätte niitä nappeja, tiesittekö että moni on yrittäessään saanut aivovaurion ja jäänyt henkiin vaikeasti vammautuneena. Näitä sitten hoidellaan tuolla pitkäaikaisosastoilla mummojen ja pappojen seassa.
Itsemurhaajat on kusipäitä narsisteja!

Ota taksi ja aja lähimpään psykiatriseen päivystykseen. Jos lapset ovat yksin kotona, soita ystävä, sukulainen tai vaikka naapuri sinne paikalle. Muuta ei tarvitse miettiä. Ei tarvitse edes tavaroita pakata. Menet vaan. Jos ei ole rahaa, jätät pantiksi henkkarit tai jotain muuta. Menet päivystykseen ja sanot, että haluat tappaa itsesi. Siellä pääset lepäämään. Mitään ei tarvitse tehdä, ei miettiä. Makaat vain ja saat lääkkeitä, jotka leikkaavat tuon pahimman kivun ja kuolemankaipuun pois. Saat siellä levätä. Kuolema ei ole lepoa. Ei se ole mitään. Ymmärrän, että "ei mitään" on houkuttelevaa, mutta uskon, että osastohoito kunnon lääkityksellä ajaa saman asian. Sun mieli saadaan siellä lepotilaan ilman, että henki tarvitsee ottaa pois. Ja sieltä pääset takaisin. Kuolemassa sitä mahdollisuutta ei ole. Osastolta voi pois tulla ihminen, jolla yllättäen onkin syitä ja halua elää. Kun olet siihen valmis. Anna elämälle vielä yksi mahdollisuus.