Lapsen käytöshäiriöt koulussa = huonot vanhemmat

kommentoimaan tuon riidanhaastajan aloitukseen. Antakaa olla, saatte vaan paskaa niskaanne.

Jos tietää että itse on hyvä vanhempi, se riittää. Jaksamista!

Aloituksessahan tähän viitattiin että näin olisi. ADHD:ssä voi olla liitännäisoireena käytöshäiriöt mutta ei kuulu itse diagnoosiin.



Itse ADHD-oireisiin voi olla vaikea puuttus/auttaa jne.Toisen tarkkaavaisuutta ei pysty parantamaan vaikka ympäristöä voi muokata tarkkaavaisuutta tukevaksi. Kasvatuksella ym taas voidaan tehokkaastikkin muokata käytöstä ja sitä että käytöshäiriöitä ei syntyisi. Siihen tarvitaan tällaisen lapsen kohdalla paljon työtä, tukea, koulun apua, terapiaa ja ehkäpä lääkitystä.



Inhottaa kun ADHD-lapset usein tuomitaan luokan häiriköiksi vaikka esim. lapseni luokalla on ihan normilapsia jotka häiriköivät. Ja tämä ei ole oma keksintöni vaan opettajan mielipide.

En pidä meitä huonoina vanhempina. Tavallisia, työssäkäyviä ihmisiä eikä ole päihde/väkivalta tms. ongelmia. On rajat ja rakkautta, kotona lapsi oirehtii lähinnä hyperaktiivisuuteen kuuluvaa levottomuutta + sählää ja unohtelee. Päiväkodissa lyö toisia, on aggressiivinen ja ailahteleva. Mikään määrä puhetta, kieltoja, rangaistuksia ei auta. On jo nyt erityisryhmässä, jossa toinen ope on kokenut tämmöisten lasten kanssa eikä hänkään saa käytöstä muutettua oleellisesti.

Voihan tietty jossain vaiheessa paljastua, että syy on meissä vanhemmissa sittenkin, mutta ainakaan perheneuvolan tai Lastenlinnan papereissa ei lue mitään siihen viittaavaakaan.

Tosi kuin vesi.

Adhd ei johdu vanhemmista. Perehdy asioihin. terv.luokanopettaja

Leikin lapsen kanssa ja sen jälkeen oli tarkoitus, että tämä lähtee isänsä kanssa uimaan. Vaan lapsipa päättikin, ettei lähde. Tavallisen muksun tapauksessa olisin saanut hänet pukemaan päälleen sanomalla, että hänellä tulee olemaan hauskaa ja että jälkikäteen voitte käydä yhdessä limsalla. Erityislapseni tapauksessa raahasin hänet kädestä pitäen pukemaan, siitä hän raivostui ja alkoi murisemaan, nyrkit pystyssä, joten käskin rauhoittumaan. Parin minuutin päästä kävin hakemassa hänet rauhoittumasta, oli varmaan jo unohtanut koko asian koska piti sellaista outoa mekkalaa (vähän kuin laulua, mutta ei kuitenkaan, ei varsinaisia sanoja ja korkea sävel). Pyysin häntä tulemaan luokseni, jotta voimme pyytää molemmat anteeksi käytöstämme ja pukea loppuun. Lapsi tuli halaamaan minua ja naureskelevalla äänensävyllä sanoi robottimaisesti "PAN-TEEK-TI KUN--". Se riitti; mies lähti uimaan ilman lasta.



Lapsi sählää huoneessaan nyt legojen kanssa, pitää sellaista huhuilevaa ääntä ("huuuuuuuuuuu"), joka nousee ja laskee. Minä olen puhki. Vapaapäivinä, jolloin olisi mahdollisuus rentoutua, me vanhemmat kärsimme. Ja ennenkuin kukaan kertoo minulle että lapsi olisi pitänyt raahata väkisin mukaan, kerronpa mitä kävi viimeksi kun näin tapahtui:



Lapsi tosiaan puettiin väkisin ja hän haastoi riitaa koko puolituntisen uimahallille. Meinasi lyödä miestäni vähän väliä, murisi ja äksyili. Mies suhtautui välinpitämättömästi, mutta lapsen kiukku ei laantunut. Hallilla menivät jonottamaan lippuja; poika karkasi riuhtaisemalla itsensä mieheni kädestä. Pukuhuoneessa hyppi paikallaan ja ravisteli päätään. Saunaan ei suostunut menemään ja hänen piti odottaa ulkopuolella, josta mies näkee hänet koko ajan. Viisi sekuntia istui siinä, sitten lähti jonnekin. Mies sai napattua kiinni, onneksi. Allasosastolla poika käveli siivosti vierellä pidemmän aikaa, joten mies uskaltautui vilkaisemaan kelloa. Poika katosi. Mies etsi tätä hädissään, kunnes huomasi: tämä oli juossut ylätasanteelle vieville portaille ja oli nyt menossa isoa liukumäkeä kohti! Poika oli 4-vuotias eli ei todellakaan osannut uida. Mies juoksi altaalle, jonne liukumäki laskee ja sai juuri ajoissa napattua lapsen, joka meinasi hukkua. Siihen loppui virkistävä uimareissu.



On helppoa syytellä vanhempia (ja vanhempien helppo syytellä puolestaan päiväkotia, koulua jne.), mutta osa lapsista vastaa viittä ikäistään. Silmät saisi olla selässäkin eikä sekään riittäisi. Ja silti, parhaansa pitää yrittää, joka helvetin päivä...vaikka tekisi mieli antaa lapsi pois.

Joillain taipumus on niin vahva, että millään kasvatustyöllä ei normaali vanhempi pysty kuin hillitsemään oireita. Toisaalta on lapsia, joilla vanhemmat pahentavat taipumusta ja lapsi muissa olosuhteissa olisi vain vilkkauteen taipuvainen.



Eikä tuo kurijuttukaan ole niin yksiselitteinen. Eräs tyttäreni puolikaveri (kirjoitan puolikaveri, koska häirikkölapsen kanssa on vaikea olla kaveria oikeasti...) on juuri tuollaisen ylikurin tuotos ja ihan selvä uhmakkuustapaus. Ravasi taannoin tutkimuksissa ja luultavasti sieltä tuli joku paperi. Tytön äiti yrittää liiaksikin sitä tiukkaa kuria ja sääntöjä. Mun käy lasta sääliksi, koska kaikki kotona on yhtä negatiivisuutta, moitetta ja rajoittamista. Se perhe on tavallaan kierteessä: työläs, ylivilkas ja uhmakas lapsi imee vanhemmat ihan tyhjiin. Kommunikointi on yhtä komentamista ja huutamista. Jos lapsi on nätisti ja rauhallisesti, ei kukaan huomaa häntä, koska vanhemmat on niin uupuneita lapsen suhteen, että ovat onnellisia, kun "se on kerrankin ihmisiksi". Sitten lapsi ei saa huomiota ja alkaa taas hakea sitä häiriökäytöksellä jne. Mun tekee pahaa seurata sitä äitinsä ikuista huutamista ja sääntöjä sääntöjen perään. Lapsessa on paljon positiivista ja postiivisella kannustuksella, yhdessä tekemisellä saisi tuota kierrettä katkaistua.

Leikin lapsen kanssa ja sen jälkeen oli tarkoitus, että tämä lähtee isänsä kanssa uimaan. Vaan lapsipa päättikin, ettei lähde. Tavallisen muksun tapauksessa olisin saanut hänet pukemaan päälleen sanomalla, että hänellä tulee olemaan hauskaa ja että jälkikäteen voitte käydä yhdessä limsalla. Erityislapseni tapauksessa raahasin hänet kädestä pitäen pukemaan, siitä hän raivostui ja alkoi murisemaan, nyrkit pystyssä, joten käskin rauhoittumaan. Parin minuutin päästä kävin hakemassa hänet rauhoittumasta, oli varmaan jo unohtanut koko asian koska piti sellaista outoa mekkalaa (vähän kuin laulua, mutta ei kuitenkaan, ei varsinaisia sanoja ja korkea sävel). Pyysin häntä tulemaan luokseni, jotta voimme pyytää molemmat anteeksi käytöstämme ja pukea loppuun. Lapsi tuli halaamaan minua ja naureskelevalla äänensävyllä sanoi robottimaisesti "PAN-TEEK-TI KUN--". Se riitti; mies lähti uimaan ilman lasta.

Lapsi sählää huoneessaan nyt legojen kanssa, pitää sellaista huhuilevaa ääntä ("huuuuuuuuuuu"), joka nousee ja laskee. Minä olen puhki. Vapaapäivinä, jolloin olisi mahdollisuus rentoutua, me vanhemmat kärsimme. Ja ennenkuin kukaan kertoo minulle että lapsi olisi pitänyt raahata väkisin mukaan, kerronpa mitä kävi viimeksi kun näin tapahtui:

Lapsi tosiaan puettiin väkisin ja hän haastoi riitaa koko puolituntisen uimahallille. Meinasi lyödä miestäni vähän väliä, murisi ja äksyili. Mies suhtautui välinpitämättömästi, mutta lapsen kiukku ei laantunut. Hallilla menivät jonottamaan lippuja; poika karkasi riuhtaisemalla itsensä mieheni kädestä. Pukuhuoneessa hyppi paikallaan ja ravisteli päätään. Saunaan ei suostunut menemään ja hänen piti odottaa ulkopuolella, josta mies näkee hänet koko ajan. Viisi sekuntia istui siinä, sitten lähti jonnekin. Mies sai napattua kiinni, onneksi. Allasosastolla poika käveli siivosti vierellä pidemmän aikaa, joten mies uskaltautui vilkaisemaan kelloa. Poika katosi. Mies etsi tätä hädissään, kunnes huomasi: tämä oli juossut ylätasanteelle vieville portaille ja oli nyt menossa isoa liukumäkeä kohti! Poika oli 4-vuotias eli ei todellakaan osannut uida. Mies juoksi altaalle, jonne liukumäki laskee ja sai juuri ajoissa napattua lapsen, joka meinasi hukkua. Siihen loppui virkistävä uimareissu.

On helppoa syytellä vanhempia (ja vanhempien helppo syytellä puolestaan päiväkotia, koulua jne.), mutta osa lapsista vastaa viittä ikäistään. Silmät saisi olla selässäkin eikä sekään riittäisi. Ja silti, parhaansa pitää yrittää, joka helvetin päivä...vaikka tekisi mieli antaa lapsi pois.

Huusin lapselle jatkuvasti, kävin käsiksi myös kun oloni oli niin epätoivoinen. Lapsi teki elämästäni helvettiä käytöksellään, joka alkoi jo ennen kuin aloin siihen "vastaamaan" tuolla tavalla. Väsyin ja uuvuin. Yksi kesä meni siinä, että itkin päivittäin ja lapsi vaan rähjäsi minulle...kamalaa aikaa.

Sain onneksi apua monesta paikasta ja onnistuin muuttamaan suhtautumistani. Vaan lapsipa ei muuttanut juuri käytöstään; huusi minulle edelleen, räjähteli mitättömistä asioista. Lopulta totesin että minun pitää saada häneen etäisyyttä, muuten sekoan. Aloitin harrastuksen, kävin sopeutumiskurssilla, terapiaankin lähdin. Oloni parani kohisten, mutta lapsi oli edelleen kamala käytökseltään. Pyrin antamaan aina kiitosta kun hän oli ihmisiksi ja teki asiat kuten pyydettiin. Ei vaikutusta. Tänäkin päivänä hänen käytöksensä pyörii kehää, syy-seuraussuhteita ei ymmärrä ollenkaan ja syyttelee muita silloinkin, kun vika on itsessä. Minulta on keinot loppu.

Te todella ruokitte häiriökäyttäytymistä. Hyljeksintä ja tiukka kuri vain pahentavat lapsen oirehdintaa ja tuhoavaa kierrettä, jossa olette jo melkoista vauhtia pyörimässä.

Pointti ei ole, etteikö se tuhoava käytös ole tuomittavaa ja sille pitää asettaa raja. Mutta sillä ette lastanne auta hillitsemään impulssejaan. Teidän pitää sanoittaa lapsen tunteet, auttaa häntä ymmärtämään tilanne, tunnustaa SINULLA ON TOSI LEVOTON OLO, OLET TURHAUTUNUT tms. eläytyvää ja sitten ohjata, olla läsnä. Ulossulkeminen, yksin jättäminen ja seuraukset eivät opeta.

Lapsestanne on tulossa hyvää vauhtia koulupudokas ja nuorisorikollinen. Vain positiivisin keinoin voi negatiivisen kierteen katkaista.

Leikin lapsen kanssa ja sen jälkeen oli tarkoitus, että tämä lähtee isänsä kanssa uimaan. Vaan lapsipa päättikin, ettei lähde. Tavallisen muksun tapauksessa olisin saanut hänet pukemaan päälleen sanomalla, että hänellä tulee olemaan hauskaa ja että jälkikäteen voitte käydä yhdessä limsalla. Erityislapseni tapauksessa raahasin hänet kädestä pitäen pukemaan, siitä hän raivostui ja alkoi murisemaan, nyrkit pystyssä, joten käskin rauhoittumaan. Parin minuutin päästä kävin hakemassa hänet rauhoittumasta, oli varmaan jo unohtanut koko asian koska piti sellaista outoa mekkalaa (vähän kuin laulua, mutta ei kuitenkaan, ei varsinaisia sanoja ja korkea sävel). Pyysin häntä tulemaan luokseni, jotta voimme pyytää molemmat anteeksi käytöstämme ja pukea loppuun. Lapsi tuli halaamaan minua ja naureskelevalla äänensävyllä sanoi robottimaisesti "PAN-TEEK-TI KUN--". Se riitti; mies lähti uimaan ilman lasta.

Lapsi sählää huoneessaan nyt legojen kanssa, pitää sellaista huhuilevaa ääntä ("huuuuuuuuuuu"), joka nousee ja laskee. Minä olen puhki. Vapaapäivinä, jolloin olisi mahdollisuus rentoutua, me vanhemmat kärsimme. Ja ennenkuin kukaan kertoo minulle että lapsi olisi pitänyt raahata väkisin mukaan, kerronpa mitä kävi viimeksi kun näin tapahtui:

Lapsi tosiaan puettiin väkisin ja hän haastoi riitaa koko puolituntisen uimahallille. Meinasi lyödä miestäni vähän väliä, murisi ja äksyili. Mies suhtautui välinpitämättömästi, mutta lapsen kiukku ei laantunut. Hallilla menivät jonottamaan lippuja; poika karkasi riuhtaisemalla itsensä mieheni kädestä. Pukuhuoneessa hyppi paikallaan ja ravisteli päätään. Saunaan ei suostunut menemään ja hänen piti odottaa ulkopuolella, josta mies näkee hänet koko ajan. Viisi sekuntia istui siinä, sitten lähti jonnekin. Mies sai napattua kiinni, onneksi. Allasosastolla poika käveli siivosti vierellä pidemmän aikaa, joten mies uskaltautui vilkaisemaan kelloa. Poika katosi. Mies etsi tätä hädissään, kunnes huomasi: tämä oli juossut ylätasanteelle vieville portaille ja oli nyt menossa isoa liukumäkeä kohti! Poika oli 4-vuotias eli ei todellakaan osannut uida. Mies juoksi altaalle, jonne liukumäki laskee ja sai juuri ajoissa napattua lapsen, joka meinasi hukkua. Siihen loppui virkistävä uimareissu.

On helppoa syytellä vanhempia (ja vanhempien helppo syytellä puolestaan päiväkotia, koulua jne.), mutta osa lapsista vastaa viittä ikäistään. Silmät saisi olla selässäkin eikä sekään riittäisi. Ja silti, parhaansa pitää yrittää, joka helvetin päivä...vaikka tekisi mieli antaa lapsi pois.

Nyt puhutaan lapsista, jotka eivät yleensä käsitä edes omaa osallisuuttaan eri tilanteissa- kuinka he ymmärtävät selkäsaunasta, että se tuli heidän kamalan käytöksensä vuoksi? Suoraan sanottuna pari kertaa on tehnyt mieli antaa selkäsauna, en kiistä. Mutta enpä usko lapsen oppivan siitä yhtään mitään (ja minä taas voin saada syytteen, jos lapsi kertoo muille tapahtuneesta).

Se on totta, että tuokin lapsi on etevä syyttelemään muita. Aina, aina joku muu on syyllinen. Se tulee kuin apteekin hyllyltä, kun muuta 7-8 -vuotiaat ei osaa edes valehdella niin taitavasti ja nopeasti. Mutta näin sivusta tuo liika kuri ja huutaminen tuntuu pahalta. Tuo lapsi on kyllä mahdottoman avulias ja positiivinen, jos hänen kanssa jaksaa olla. Toisaalta on liian tungetteleva ja sellainen "iilimato", joka imee toisen tyhjiin.

76

Huusin lapselle jatkuvasti, kävin käsiksi myös kun oloni oli niin epätoivoinen. Lapsi teki elämästäni helvettiä käytöksellään, joka alkoi jo ennen kuin aloin siihen "vastaamaan" tuolla tavalla. Väsyin ja uuvuin. Yksi kesä meni siinä, että itkin päivittäin ja lapsi vaan rähjäsi minulle...kamalaa aikaa.

Sain onneksi apua monesta paikasta ja onnistuin muuttamaan suhtautumistani. Vaan lapsipa ei muuttanut juuri käytöstään; huusi minulle edelleen, räjähteli mitättömistä asioista. Lopulta totesin että minun pitää saada häneen etäisyyttä, muuten sekoan. Aloitin harrastuksen, kävin sopeutumiskurssilla, terapiaankin lähdin. Oloni parani kohisten, mutta lapsi oli edelleen kamala käytökseltään. Pyrin antamaan aina kiitosta kun hän oli ihmisiksi ja teki asiat kuten pyydettiin. Ei vaikutusta. Tänäkin päivänä hänen käytöksensä pyörii kehää, syy-seuraussuhteita ei ymmärrä ollenkaan ja syyttelee muita silloinkin, kun vika on itsessä. Minulta on keinot loppu.

Ei meillä ole ketään, joka auttaisi lapsen kanssa. Kärsivällisyys ei pääse ns. palautumaan kun jatkuvasti saa olla estämässä/sovittelemassa/vääntämässä milloin mistäkin. Tunteiden sanottamista emme enää tee, aiemmin yritimme mutta vastaus oli lapselta joka ikinen kerta "ENPÄS OLE!" ja jumalaton aggressio. Mitäpä siihen sanomista. Jos alkoi nätisti selittämään, mistä voi tunnistaa esim. väsymyksen, hyvä ettei päälle käynyt raivoissaan...



Koska saa sanoa, että ei jaksa enää? Antaa periksi? Meidän perheessä harkitaan että lapsi siirtyy muualle asumaan, me emme osaa häntä auttaa ja olemme aivan liian väsyneitä nykytilanteeseen.

Nyt tarkoitan esim. ns. adhd-tapauksia. Oletteko tavanneet koskaan käytöshäiriöistä lasta jolla EI olisi huonot, epäonnistuneet vanhemmat?

Nyt tarkoitan esim. ns. adhd-tapauksia. Oletteko tavanneet koskaan käytöshäiriöistä lasta jolla EI olisi huonot, epäonnistuneet vanhemmat?

Meillä on käytöshäiriöinen poika: vanhemmat "kunnon kansalaisia", liki täysraittiita, ei viinaa, ei tupakkaa, oma, talo, tontti, auto, lomaosake, merkkivaatteet, korkeakoulututkinnot yhteensä viideltä alalta, vuositulot hieman alle 100 000/vuosi, ainoa suuresti odotettu ja toivottu lapsi, toinen vanhempi kasvatusalan ammattilainen, lasta rakastettu, hoidettu, leikitetty, annettu virikkeitä, vartioitu kaikelta väkivallalta mediassa ja ympäristössä, pidetty kaikin tavoin huolta, on kavereita ja keskustellaan asioista, kasvatetaan vastuuseen ja empatiaan...mutta silti...Vanhemmat eivät aiheuta lapselleen käytöshäiriötä, vaikkakin on olemassa riskitekijöitä, jotka edesauttavat sen ilmenemistä ja toisaalta tekijöitä, jotka suojaavat siltä. Asiallisia, kunnollisia ja lastaan rakastavia vanhempia on turha syyllistää lapsensa ongelmista. Aina ei mene niinkuin strömsössä...

joilla on ns. hyvä koti, mutta henkisesti poissaolevat, mutta ylivaativat vanhemmat.

ylivilkas ja siten jatkuvasti äänessä, diagnoosina sanottu olevan ADHD. Lapsen vanhemmat ovat toinen opettaja ja toinen lastentarhanopettaja.

Kumma kun noinkin sopiville aloille koulutetuilla vanhemmilla ei ole konsteja laittaa lastaan kuriin?

perinnöllisyys on hallitsevampaa esimerkiksi antisosiaalisessa käytöksessä kuin kasvatus. Ts. jos lapsella ei ole antisosiaalista perimää, mutta koti on antisosiaalinen, todennäköisyys itse ilmentää antisosiaalisuutta on luokkaa 10-12%. Jos taas lapsella on perimässä antisosiaalisuutta (toinen vanhempi vähintään), mutta koti tasapainoinen, niin todennäköisyys antisosiaalisuuteen on hiukan isompi kuin edellisessä tapauksessa. Muistaakseni 11-14% tai sitä tasoa. Pahin vaihtoehto on, että käytösmallia on sekä perimässä että kodissa, jolloin todennäköisyys antisosiaaliselle persoonallisuushäiriölle on yli 40%. Sitten taas vain 1% luokkaa, jos ei ole perimää tai ympäristöä. Nämä prosentit heitin ulkomuistista ja varmaan on toisenlaiseen päätyneitä tutkimuksia, mutta tuolla tasolla ne meni about.



Eli kyllä huonoja geenejä todellakin on siinä kuin huonoja perheitä...

joka vaikka jos päästää suustaan huudahduksia tai puhuu kirjakielimäisesti? Ja kaikki muut lapset ovat ihan tavallisia ja samassa perheessä kasvaneita samojen vanhempien lapsia. ja kokeista tulee 9-10 välillä koenumerot

kasvattaa sitä kullanmurua. Sellaisen, josta ei ole haittaa muille lapsille. Ihan sama onko adhd tai joku muu sairaus, teidän ne lapset on. Tehkää asialle jotain!

urakalla noita käytöshäiriöitä.



Opettajat eivät ole tilanteiden tasalla, heillä on omat suosikkinsa ja inhokkinsa luokilla ja sitä rataa sitten toimitaan ja mennään. Kodin vaikutus voi olla koulupäivään aika marginaalinen. Kotona voidaan katsoa, että lapsi nukkuu ja syö hyvin ja harrastukset ynnä muut kaveeraamiset sujuvat. Mutta koulupäivän kulumiseen he eivät voi vaikuttaa. Näin vain valitettavasti on.

voivat. Lukekaa sitä Wilmaa ja keskustelkaa lapsen kanssa sekä positiivisista että negatiivisista asioista, tehkää yhdessä läksyjä ja pitäkää positiivinen yhteys kouluun päin, älkääkä aina syytelkö koulua.