Tahtoisin kasvattaa lapseni vanhan hyvän tavan mukaan.

se oikeastaan riittäisi jo hyvin pitkälle lastenkasvatuksessa. Kaikilla ihmisillä on oikeuksia mutta samalla velvollisuus toimia niin ettei riko toisten oikeuksia.

Kasvata lapsesi niin, että he tietävät sinun rakastavan heitä ehdoitta ja aina. Hyväksyt heidät täysin.

Et kuitenkaan hyväksy sellaista käytöstä, joka rikkoo toisten oikeuksia (oikeus omaan omaisuuteen, henkilökohtainen koskemattomuus jne.).

Minusta se olisi sitä vanhaa "hyvää" tapaa. Ei se, että loukataan toisen henkilökohtaista koskemattomuutta piiskaamalla tai oikeutta turvalliseen lapsuuteen antamalla mukuloiden juosta kylillä miten sattuu.

Tutuilta opettajilta vain olen usein kuullut päivittelyä siitä, että jotkut leijonaemot pitävät aivan hirveästi lastensa puolia... jopa tilanteissa, jossa lapsen häiriökäyttäytyminen selvästi polkee muiden oikeuksia esim. koskemattomuuteen tai oppimisrauhaan. Että kaikki opettajan puuttumisyritykset torpataan vanhempien taholta ja mitään oman lapsen käytökseen kohdistuvaa kritiikkiä tai parannusehdotuksia ei kuunnella, koska juuri sillä omalla murulla on vain niitä oikeuksia, ei mitään velvollisuuksia ottaa toisia huomioon.

"Arvaa oma tilasi, anna arvo toisellekin" olisi se vanhan hyvän tavan kasvatusohje.



Arvosta itseäsi ja samalla tavalla myös muita.



Valitettavasti monet ovat ottaneet vain tuon ensimmäisen osan käyttöön ja toinen on unohtunut, kuten niillä leijonaemoilla, joiden lapsilla on pelkkiä oikeuksia.

Ennen lapset olivat perheenjäseniä, nyt enemmän keskipisteitä. Vanhemmat ovat kavereita, jotka ovat ottaneet tehtäväkseen suojella lasta tylsyydeltä ja pettymyksiltä. Kuitenkin näiden tunteiden tunnistaminen ja niistä selviäminen olisi parasta, mitä vanhemmat voivat lapselleen opettaa.

joka olisi kärsinyt luki- tai oppimisvaikeuksista ja syntynyt 50-60(-70)-luvulla? Minä tunnen. Heidän elämä on monelta osin ollut piiskaa, nöyryytystä, tyhmäksi haukkumista opettajien ja omien vanhempien taholta. Eikä näillä henkilöillä ole ollut mitään elektroniikkaa häiritsemässä..

joka olisi kärsinyt luki- tai oppimisvaikeuksista ja syntynyt 50-60(-70)-luvulla? Minä tunnen. Heidän elämä on monelta osin ollut piiskaa, nöyryytystä, tyhmäksi haukkumista opettajien ja omien vanhempien taholta. Eikä näillä henkilöillä ole ollut mitään elektroniikkaa häiritsemässä..

Aika paljon pienempää oli "oirehtiminen" kuitenkin silloin kuin nykyään. Miksi?

joka olisi kärsinyt luki- tai oppimisvaikeuksista ja syntynyt 50-60(-70)-luvulla? Minä tunnen. Heidän elämä on monelta osin ollut piiskaa, nöyryytystä, tyhmäksi haukkumista opettajien ja omien vanhempien taholta. Eikä näillä henkilöillä ole ollut mitään elektroniikkaa häiritsemässä..

Ja tietysti asiat ovat paljon paremmin nykyisin noiden kohdalla. Ihmettelen vain sitä ongelmien räjähdysmäsitä kasvua, joka ei todellakaan ole vain tilastollinen harha tapausten tullessa paremmin esille, vaan aivan konkreettinen kouluja piinaava jokapäiväinen ongelma.

ap

Tuollaista vanhaa maailmaa ollenkaan. Mä olen syntynyt 1971 ja asunut pikkupaikkakunnalla. Kyllä siellä oli ihan kaiken maailman koheltajaa. Surullista oli, että moni ei saanut oikein mitään apua. Siis ihan tavallisiin juttuihin kuten keskittymishäiriö tai lukihäiriö. Lapsia ei ohjattu.



Ja kyllä, monille sen ajan häiriköille ei kovin ole käynyt, vaikka istuivat tuntikaupalla jälki-istunnoissa ja erotettiin jopa koulustakin.



Mä en oikein ymmärrä tuota rankaisemisen ihannointia. Suurin osa vankilassa olijoita on uusijoita. Toki vankeudella on se merkitys ettei juuri ole rikoksia tekemässä sinä aikana, mutta harvaa se ohjaa lainkuuliaiseksi. Miten se sitten lapsilla toimisi sen paremmin. Täällä hulluimmat laittaa 2 v lelut takavarikkoon. Meikäläisen järjellä kannattaa ennemmin opettaa se 2 v leikkimään.



Kolme lasta ja kaikenlaista tilannetta on nähty,

jotain perää, mutta toisaalta: mun äidillä on aina ollut tuo kasvatustyyli, että lapset menevät siinä sivussa (ja hänen piti hankkia 4, ja koiria myös, jotka todellakin menivät siinä "sivussa"), ja mä koen tulleeni hieman laiminlyödyksi. Mulla oli siis ihan hyvä ns. kunnollinen koti, mutta mulla oli usein bussilippu vanhentunut, liikuntakamat hukassa, mun harrastuskisoja ei tultu koskaan katsomaan, harvoin äiti tuli varta vasten juttelemaan mitä mulle kuuluu jne. Ei ohjattu miten käyttäydytään eri tilanteissa, ei huolehdittu vaatteista ym. Siis ihan pikkulapsiajan jälkeen-

Tosta on jäänyt jonkinlainen masennustaipumus ja tunne, että musta ei välitetä, vaikka äiti on aina ollut sitä tyyppiä, että näyttää hellyyttä ja rakkautta tunteen tasolla.

Tunnistan paljon tämän kirjoittajan ajatuksista. Aikuiset ovat nykyään erilaisia, joten lapsetkin ovat. Lapsuudesta on tullut projekti, jota vanhemmat suorittavat jostain omaksumiensa tavoitteiden suuntaan.

Vaikka osa lapsista näyttää kyllä edelleen menevän siinä sivussa, ihan liikaakin. On niitä, joiden vanhemmilla ei ole mitään elämisen eväitä itselläänkään.

muistellut sekä omaa lapsuuttani että kysellyt vanhemmilta ihmisiltä asioita.

Olen tullut siihen lopputulokseen, että kyse oli siitä, että lapsiin ei kiinnitetty kauheasti huomiota, he eivät olleet huomion keskipiste. Tämä tarkoittaa, ettei heitä kohtaan ollut myöskään suuria paineistavia odotuksia ja vaatimuksia millaisia heidän toivotaan olevan. Ketään ei stressannut esimerkiksi, jos lapsi oli ujo tai sitten tosi vilkas, ne nyt vaan on mukuloita ja mukuloita on erilaisia kuten ihmisiä yleensä. Siinä ne kasvoivat "mukulat" maatilan hoidon ja muun arjen ohessa, ikään kuin sivussa. Jos ihan överiksi meni, toki kuriakin oli, mutta enimmäkseen kuulemma asiat meni hyvin ilmankin.

Hassua kyllä, tämän saman ilmiön olen muuten koirankasvattajana havainnut koiramaailmasta. Itse olen hyvin rento koiranpitäjä, meillä koirat on vähän kuin ennen lapset, "menee siinä sivussa", eikä niitä erityisesti kouluteta, opeteta valtavasti eri käytöksiä, tarkkailla koko ajan että onko jotain ongelmaa ja kiikuteta ties minne koiraterapeutille tai koirafysioterapeutille - ja meillä ei ole koskaan ollut koirilla käytösongelmia. Sama koskee kaikkia tietämiäni rentoja koiranpitäjiä, joita on erityisesti maaseudun vanhassa väessä paljon - olisi ennenkuulumatonta että jonkun rakin kanssa aletaan kauheasti pelaamaan. Sitten taas on näitä tosi hyvää tarkoittavia eläimistä välittäviä kasvatinomistajia ja muita, jotka on saaneet koiran ja yhteiselämänsä sen kanssa ihan solmuun, vaikka stressaavat ylen paljon ruokinnasta, koulutuksesta, liikunnasta, harrastamisesta tms.